Sin City kakkonen on ehkä kunniakkaasti 5/5 elokuva vaikka olisin antanut 4/5 aluksi

Miltä tuntuu nähdä sarjakuvaa omalta ruudulta näyteltynä? Varmaan hyvin 3d:lta. Halusin tykätä erityisen paljon Sin City kakkosesta. Varsinkin kun tykkäsin ekasta leffasta niin paljon. Mustavalkoistanoirea koko ruudun täydeltä tarjoiltiin silloin. Ekassa leffassa hämmästytti se, että Rodriguez ja Miller olivat molemmat ohjaajien henkseleitä raapimassa. Mietin silloin, että miten sarjakuvataitelijakäsikirjoittaja uskaltaa mennä elokuvan puolelle. Mietin vieläkin, että onko elokuva tarinankerrontaa vai -kuvaa?

Sin City -sarjakuva on täysin mustavalkoinen kuviltaan ja, ehkä noirevitsinä myös, tarinoiltaan. On rumia miehiä, ja femme fatalea 1/8 ruudun täydeltä. Miehet juovat viskiä, ja ovat kuolemassa ravintoloissa. Femmet ovat tienaamassa elantoa, ehkä huorina, ehkä jonkinlaisessa muussa palveluammatissa, tai vaimoina, mutta Sin Cityn ladyt eivät ole ikinä avuttomia.

Ehkä kuvaan tulee rakkautta, ehkä ei. Ehkä sen nyrkkeilijän sydämessä sykkii vastustamaton voima vain rakastaa koiranpentuja. John Wick elokuva ei ole sellainen, mutta jokaisen Animalian jäsenen pitäisi katsoa se. Parempia värväysvideoita ei tulla tekemään, ellei puhuta John Wick kakkosesta.

Jos puhekielisesti saan ilmaista itseäni, niin sanoisin: "meikä diggaa, ja haluaa rakastavaa kaikkia hyvistä kirjoista, hyvistä sarjakuvista, ja hyvistä bändeistä tehtyjä elokuvia. Niin monen pettymyksen jälkeen, niin sitä vain on tottunut siihen, että paskaahan tästä tulee."

Jos jatko-osista puhutaan, niin teini-ikäni pahin, ehkä ikinä, kokemus oli Poliisiopisto 7. Oltiin pikkuveljen kanssa liikenteessä kaupungilla, ja oltiin menossa leffaan. Ehkä ohjasin häntä, että leffat ovat siistejä. Kyseessä oli päivänäytös eli, ei mitään röyhkeitä 45-50 markan lippuja, vaan 30 markalla sisään. Molemmilla oli semmoiset 40-45 markkaa. Olo oli ryöstetty. Näinkö meitä kohdellaan. Poliisiopisto vitonen nimittäin oli ihan ok elokuva vaikka Guttenbergin Stevea siinä ei enää ollutkaan.

Sin City sarjakuva taas on kylmän rakastettava noire-seikkailu, ja ehkä paras niistä on on Marvin osa (muistaakseni alkuperäisissä Sin Cityissä nelonen, kutonen, tai mikä lie niistä albumeista), joka oli alunperin suunniteltu Millerin toimesta hyvin lyhyeksi, mutta jopa se sitten venähti, ja sitä ihanuuden määrää on vaikea kuvailla. Marv on se kaikista surkein koira, kehäraakki, se kovia kohdannut kaveri, joka on kerran päässyt rakastumaan naiseen, jonka hän on tavannut kerran, ja joka tapetaan.*

Sin Cityt ovat kuin viisikkoon kyllästyneet Judge Dreddin ystävät, jotka luovuttavat. Eka on liian moraalista, ja jälkimmäinen on liian simppeliä.

Ihaninta on koko Sin Cityn elokuvallisessa maisemassa värien ja värittömyyden käyttö. Kakkosessa se loistaa kuin Broadway - ihan kuin ei olisi nähnytkään värejä elämässään. Varsinkin kun vietin edellisen päivän katsomalla apinoiden planeettoja, ja uusimmissa sen älykkään apinan merkki oli [spoiler alert]** vihreät silmät. Väreissä on nimittäin veri, silmät, ja vaatteenkappaleet. Aivan kuin niissä olisi vihjeitä, mutta ei niissä ole. Veri on punaista, silmät voivat olla vihreitä, ja kaikki muu on mustavalkoista. Ainoa mikä on mustavalkoista on oletukset.

Kaikkein surullisimpana koin sen, että halusin antaa matalan arvosanan kyseiselle elokuvalle kesken kaiken. Olin aivan varma, että 4/5 on riittävä, varsinkin kun Josh Brolin riehui kuin saamaton sammakko kaiken aikaa kuin kärsien selkäänsä. Bruce Williskin vilahtaa leffassa hetken aikaa. Sin City kakkonen on kuitenkin jatko-osa elokuvalle eikä sarjakuvalle, ja siksi yllätyinkin miten kaikki asiat on nivottu yhteen sekä aikaisempaan elokuviin että uuteen kaanoniin.

Sivuhuomiona pitää sanoa, että olen yleisesti naisten objektivisointia vastaan, ja en tiedä miksi Jessica Albaa sanotaan hottismuijaksi, mutta Sin City kakkosessa kyllä näkyy semmoinen pepunjälki, että se ei ekalla hieromalla lähde Ferrarista irti. Ymmärrän Marvia taas lisää.

Lopulliset arvosanani:
Scifi: 0/5
Action: 4/5
Romantiikka: 2/5
Tarina: 3/5
Kuvaus: 5/5
Kerronta: 5/5
Näyttelijät: 5/5
Komedia: 1/5 (interteksutaalinen komedia aikaisempiin 4/5, mutta elokuvan komedia-arvo on laskettu muilla tavoilla)
Oma ääni: 5/5
Soundtrack: 3/5

Ja näillä lukemilla: 5/5

* a) Ei ole spoilerialertti, koska Sin Citya lukeneille, se on se matka/määränpää, ei se tilanne.
* b) Twisti on siinä mukana, ja on - siinä Marvin tarinassa myös - leffassakin.
** a) Vitut se mikään spoiler alertti ole. Kaikki, jotka on nähnyt alkuperäisen Apinoitten planeetan tietää, että apinat voittaa sen pelin, ja se uus apinallisuuden/ihmisyyden (tai ehkä empatian) voima on juuri siinä tasa-arvon tavoittelussa. Ehkä siinä oli myös ajan suhteellisuuteenkin liittyvä vitsi.
** b) Olen syntynyt 1981

Miksi Desperate Housewives on maailman paras draamasarja ikinä?!?

Ensinnäkään, emme voi puhua draaman modernista kaaresta puhumatta draaman tasoista. Tasot, monimerkityksellisyydessään, ovat se draaman suola ja vertauskuva. Ja kuka meistä ei olisi ollut joskus kotiäiti, enkä puhu edes pelkästään meistä miehistä, tai kuka meistä ei olisi rakastanut lukea murhamysteerejä lämpimässä suihkussa avojaloin, "Hyviä mysteerikirjoja kirjoitetaan liian vähän", on sanonta joka kuullaan vaan avoreisisten mielissä.

Ja mistäpä Desperate Housewives alkaisi kuin Noire-henkisesti puhuvalla kertojaäänellä kuin silloin kun näytetään murha ensimmäisessä kohtauksessa. Ja näin puhuivat tekijät.

Mysteeri

Jokaikinen kausi alkaa oikeasti vähintään murhan ajatuksella. Jokainen osa jatkuu sillä, että koko kulmakunta on haltioituneen paranoidi. "Jotain on vialla" on lause mitä kuullaan vähintään kuudenteen osaan mennessä. Fanien juomapeli on nimeltään, että ensimmäisten kuuden sampanjapullojen jälkeen seuraavan boksin saa avata vasta kun joku sanoo sen. "Jotain on vialla".

Samaan aikaan harkituin kohta koko sarjassa on ihmisten välitön turhautuneisuus ruumisiin, ja överihyvin harkittu reagoiminen maailman normaalimpeihin puskateoksiin. Brie on parasta koko sarjassa tällä saralla. Tämän lisäksi heteronormatiivisiin emäntiin vetoaa Mike Delfino. Kunhan eka kausi päättyy hänen melkein välttyvään kuolemaan. Olisi pitänyt mainita "Spoiler Alert!" En maininnut. Mike on seksikäs. Se punatukkainen eri tavalla.

Jokaisen osan kaava on mysteeri. Kauden alussa tulee uusi perhe, joka näyttää hyvin mukavalta, mutta juuri sen mukavuuden takia meidän on pakko epäillä, että takana on se suurin rikos. Sarjan näyttelijöitä on ohjattu (tai sitten se on sattumaa) reagoida suuriin rikoksiin vähättelevästi, ja pieniin rikoksiin melodramaattisesti. Melodramatiikka on sitä ylinäyteltyä hollywoodroskaa, mikä ei ole kuitenkaan Hollywoodissa kuvattua. Ainoastaan tähdet, ja heidän agenttinsa ovat Hollywoodissa. Kuvauspaikat ovat halvempia.

Rikos

Siellä me katsotaan putkimiestä, joka onkin paljastunut jo kovan koulukunnan vankilarotaksi, joka kantaa asetta vyötäröllään. Ennen kuin mennään rikoksessa pitemmälle, niin kerrottakoot, että Michael Delfino on maailman seksikkäin otus. Onhan kaikilla oma uros mielessä, lähellä, ja joskus kaukana, mutta Delfino on tien toisella puolella. Häntä tulee epäillä.

Eikös suurin rikos ole intohimo, jonka meistä jokainen joutuu piilottamaan sisälleen? Onhan siellä se ruumis, ja onhan siellä sitä piiloteltua rakkauttakin, mutta itse Delfino on saavuttamaton. Hän on ainoastaan tarjoiltuna sille lättärintaiselle Teri Hatcherille. Sanoinko, lättärinnat?!? Käytinkö sarjakuvamaisesti huuto- ja kysymysmerkkejä kuin vihjeenä tyylilajille?!?

Ja mitäpä ei olisi Allighierin infernot, tai venäläiset rikokset ja rangaistukset ilman allegorioita. Jokaiseen taloon, eli käytännössä perheeseen, sisältyy järjestys, ja järjestystä rikkova pahe. Tuo pahe on se salaisuus, jota varjellaan, ja katsojan pitää jännittää paljastuuko se petos koskaan, ja minkälaisella valkoisella valheella se verhotaan. Katsoja yllättää itsensä jatkuvasti nähdessään inhottavampia rikoksia peiteltynä valheella kuin valmiiksi kaivetulla hautapaikalla. Nietzschea mukaillen, pitää varoa katsomasta syvyyteen, koska syvyys voi katsoa takaisin. Sitä tässä katsellaan.

Ja syyllisen ihana rangaistus, tai vapautus

Jokaiseen kauteen sarjassa liittyy rikos, mikä on aina vakavampi kuin rangaistus, tai sitten vaihtoehtoisesti jonkun päälle osuu rangaistus mikä on moninkertainen verrattuna rikokseen. Se on se moraalinen rangaistus, senkin hölmöt. Eikös se kaveri, joka ei ole isä biologisesti, ja syyllistyy vaimon siskon murhaamiseen, ja hänen lapsenvarastamiseensa, olekin se vähiten rikollinen kaveri, paitsi silloin kuin hän ei ole se, vaan Topi Sorsan veli. 

Desperate Housewives on puhdasta saippuaoopperan komiikkaa, ja Hercule Poirotin murhamysteerimyyttiä. Jos vielä naftaliinista sais esiin sen vanhan kunnon vankilasarja Ozin. Ja se minkä vankilasarja Oz häviää näyttelyssä, sen Desperate Housewives voittaa käsikirjoituksessa, ja päinvastoin. Ei ole lempelässä osaa missä jonkun velkavankeus ei olisi orjuutta, ja se sama asia siinä toisessa vankilasarjassa muodostu osaksi vapauden käsitettä. Siksi mieleltään heikko, ja rinnaltaan rohkea, löytää Desperate Housewivesta vapautuksen. Ei siksi, että se edes yrittäisi tarjoita ratkaisuja, vaan siksi, että se tarjoaa ratkaisuja, joita olisit itsekin halunnut miettiä. Wistery Lanella, eli wysteerikujalla, jokaisella on tahtotilaa ratkaista ongelmat, mutta ei tason mukaisia ongelmia tarjolla.