sunnuntaina, toukokuuta 21, 2017

Keskusta, Perussuomalaiset ja Kokoomus vastustavat sosialismia - toteuttaakseen sen pahimpia piirteitä

Olispa voimaa kuvailla näkökulmasta, että miellän itseni sosialisteihin ja liberaaleihin. Sitten on semmoinen hallitus Suomessa, jonka pääministeri on puolueesta, joka varoitteli tästä.



Sitten saman puolueen pääministerin kapiaiset ehdottelevat, että työttömien pitäisi mennä töihin vastineeksi mitä tahansa tukea saavatkaan. Vaikka olisin kuinka ylpeä sosialismista, niin Neuvostoliiton peikko ei häviä lyömälläkään. Jos jotain modernia sosialismia halutaan hakea, niin se on markkinatalouden mukaan ja hyvin hanakasti puuttumaan tilanteisiin joissa ihmisoikeudet ei toteudu. Luulisin, että monet muutkin kolmannen polven vasemmistolaisista hyväksyy historiakäsityksen, että Ranskan vallankumouksen porvarillisissa oikeuksien taistelussa ei saatu riittävästi ja Neuvostoliiton kohdalla mentiin jo liian pitkälle. Toisin sanoen, sen vaatimattomaton rauhan lisäksi saatiin Stalin ja talousjärjestelmä, mikä ei perustu mitenkään intensiiveihin.

Nyt onkin koomista, että vastustaessaan sosialismia, Keskustapuolue antaa pääministerin johdolla uusia syitä vallankumoukselliseen toimintaan pakottamalla työttömät töihin samalla tavalla kuin Neuvostoliitossa. Tähän väliin on pakko laitttaa disclaimeri: itse kannatin joskus ajatusta, että ihmisten pitäisi työskennellä valtion/yksityisten piikkiin, jos on työkykyinen ja ilman työpaikkaa. Kun minulle perusteltiin, että kyseinen malli on orjuuden yksi muodoista - minua hävetti. Erityisesti tänä päivänä, koska kannatin (vahingossa) orjuutta.

Onneksi Maalaisliiton seuraaja Keskusta, valinnanvapauspuolue Kokoomus ja Työläisten puolue Perussuomalaiset kannattavat lapsellisia ajatuksiani. Saan älyllisesti rehellisen syyn vastustaa hallitusta. Enkä ole edes yksin. Libertaarisen ajatustankin (suomennos on aika ad-hoc) toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen sivuaa hallituksen muita suunnitelmia ja pitää hommaa melkein kidutukseen verrattavana juttuna. Vähintäänkin ihmisoikeuksien vastaisena.

Ymmärrän kyllä, että pehmeiden tieteiden, kuten taloustieteen, ongelmat ovat ihan aitoja, mutta siitä huolimatta, eivät nämä taloustieteen osaajat ihan pelkän arvan perässä liiku.

Minulle kelpaisi semmoinen sosialismi, missä ihmisten elämiseen riittävät tarpeet voidaan tyydyttää vaikka minun verovaroista tai jonkun muun, jos itse olen kyvytön. Vastineeksi en ehdottaisi (enää) minkäänlaista vastinetta.

Diskläimerinä pitää mainita, että en asu Suomessa ja maksan veroni Irlantiin.

Siinä on teille 2071.

lauantaina, toukokuuta 13, 2017

Minne menet liberaali?

Poliittisten aatteiden kirjo on laaja ja edelleen laajentumaan päin. Tämä näyttäisi olevan selvää jo ihan siltä pohjalta, että puolueiden määrä on suhteessa ismien määrään huomattavasti pienempi. Lyhyellä aikaperspektiivillä eli yhden, tai ehkä kahden, sukupolven aikana puolueitten vierelle on tullut runsaasti kansalaisjärjestöjä, jotka kilpailevat puolueiden tavoin mediatilasta ja ihmisten ajasta.

Tunnusomaista kansalaisjärjestöille näyttäisi olevan se, että ne ilmoittavat (eivät toki kaikki) olevansa poliittisesti sitoutumattomia. Tämä ei tee kansalaisjärjestöistä epäpoliittisia vaan ainoastaan, että he eivät ole sitoutuneet minkään puolueen ohjelmaan eivätkä ole muodollisesti myöskään minkään puolueen yhdistysjäseniä.

Otetaan esimerkiksi Amnesty, joka oli ensimmäinen yhdistys, johon liityin. Amnestyn yksi periaate on, että se ei ota lahjoituksia valtioilta eikä yrityksiltä. Amnestyn kutsumista epäpoliittiseksi olisi kuitenkin hyvin suppean politiikkakäsityksen soveltamista. Suppealla poliittisuudella tarkoitan tässä tapauksessa kaiken sellaisen julkisen elämän poissulkemista poliitikan piiristä, joka ei suoraan liity vaaleihin, valtiollisten tai kunnallisten luottamustoimien täyttymiseen tai puolueisiin, jotka osallistuvat vaaleihin ja pyrkivät asettamaan omia ehdokkaita luottamustoimiin nimenomaan julkisella sektorilla.

Laajemmassa mielessä tarkoitan poliittisuutta kaikenkattavana julkisessa tilassa toimimisena, jossa pyritään määrittelemään yhteisölliset säännöt. Tässä mielessä Amnesty on superpoliittinen, jonka poliittisuutta voisi määritellä rajoittunut negatiivisten vapauksien puolustaminen. Amnestyn ytimen voisi määritellä sellaisten poliittisten oikeuksien ajamiseksi universaalisti kuin vapauden kidutukselta, mutta myöskin sellaisten positiivisten vapauksien puolustamisena kuin vapauden ilmaista itseään, vapauden liikkua ja vapauden osallistua poliittiseen toimintaan. Tämä on kuitenkin kärkevä tapa yrittää ilmaista Amnestyn julkilausuttua tehtävää. Amnesty ei ole sananvapausjärjestö, joka implisiittisesti ajaisi ehdotonta sananvapautta, mutta se on ihmisoikeusjärjestö, joka useasti vetoaa Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja YK:n ihmisoikeusjulistukseen toteuttaessaan tehtävää.

Suppean politiikan näkökulmasta Amnesty ei kuitenkaan ole poliittinen yhdistys, mutta tämä ei tarkoita etteikö Amnestyn agenda näkyisi politiikassa. Useat puolueet myös ajavat Amnestylle tuttuja teemoja. SDP:llä on selkeästi tunnistettava ihmisoikeussiipi, joka äänekkäästi kritisoi virkavaltaa kun virkavalta puuttuu tarpeettomasti ihmisten ilmaisuvapauteen tai kun aseita myydään esimerkiksi Saudi-Arabiaan. Viime vuosisadan loppupuolella (edit:olin alunperin kirjoittanut "vuosikymmenen" kun tarkoitin 90-lukua) perustetut Vasemmistoliitto ja Vihreät tuovat useasti näitä samoja näkökulmia esiin, joten voisi sanoa, että suppean poliitikan näkökulmasta kansalaisjärjestöjen ääni kuuluu parlamentissa sekä kansainvälisillä areenoilla.

Oikeastaan kaikista eduskuntapuolueiden julkilausutuista ohjelmista että käytännön toiminnasta löytyy yhtäläisyyksiä Amnestyn tavoitteisiin. Kristillisdemokraatit ajavat ohkaista uskonnonvapautta vaikkakin on syytä huomauttaa, että kristillisdemokraattien entinen puheenjohtaja Päivi Räsänen on avoimesti kannattanut syrjintää uskonnollisin perustein, tosin rehellisyyden nimissä on huomautettava, että hän sanatarkasti kannatti kristillisten pakolaisten ensisijaisuutta pakolaiskiintiötä täytettäessä.

Kuten näistä lyhyistä sekä kärjekkään tiivistetyistä esimerkeistä saa jo jonkinlaisen käsityksen siitä, että miten on tarpeellista poliittisuutta määriteltäessä, erottaa toisistaan suppea ja laaja poliitikkakäsitys. Molemmat ovat tarpeellisia, koska joskus voi olla järkevää puhua politiikasta suppean politiikkakäsityksen pohjalta, jolloin keskustelu voidaan rajata parlamentarismiin, mutta toisinaan on myös tarpeellista laajentaa käsitystä ja huomioida muodolliset kansalaisjärjestöt. Vieläkin laajempi käsitys on mahdollista sisällyttämällä politiikkaan myöskin aatehistoria, yksityishenkilöiden toiminta sekä yksityishenkilöiden omat näkemykset. Tästä hieman pitkähköstä aasinsillasta pääsemmekin Markku Koivusalon politiikasta.fi-sivustolla julkaistuun "TÄYTYYKÖ LIBERALISTIN, SOSIALISTIN JA NATIONALISTIN OLLA NYKYÄÄN LIBERTARISTEJA?"-artikkeliin, joka yrittää tehdä selkoa siitä, miksi libertarismi on niin vaikeasti tavoitettava.

Artikkelin ansioiksi on luettava pitkä aikaperspektiivi sekä aidon tutkimuksellinen ote kahteen mielenkiintoiseen libertaariin nimittäin ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiaiseen että maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaiseen. Ennen Koivusalon tekstin lukemista on syytä lukea kaksi toisiinsa nivoutuvaa artikkelia, joka myös Koivusalon tekstissä käsitellään ansiokkaasti. Ensinnäkin Heikki Pursiaisen Liberan blogissa julkaistu "Suomen oikeistolaisin mies tekee vaalikoneen" on rohkea kirjoitus siitä, miten vasemmisto-oikeisto jaottelu pitäisi palauttaa Ranskan vallankumouksellisiin aikoihin, jolloin vasemmisto muodostui kärjekkäästi ilmaistuna kuningasvallan vastustajista ja laajemmin ajateltuna porukasta, joka kannatti kansalaisvapauksien laajentamista ja demokratiaa. Oikeisto taas muodostuisi konservatiivisesta porukasta, jonka valta olisi perittyä. Myönnän, että jaotteluni on kärjekäs eikä tavoita sitä monipuolista valistusajan filosofien ajattelua, johon kaikkien olisi syytä perehtyä jossain määrin.

Toinen tärkeä artikkeli luettavaksi on mainitun Teivo Teivaisen "vastine," joka julkaistiin samalla poliitikasta.fi -alustalla kuin Koivusalonkin kirjoitus. Vastine on lainausmerkeissä, koska teksti ei ole vastine journalistisessa mielessä vaan enemmänkin siinä mielessä, mitä äidinkielen opetusmateriaalissa tarkoitetaan vastineella eli mielipidekirjoitusta, jolla vastataan toiseen mielipidekirjoitukseen. Teivaisen kirjoitus "Voiko sosialisti olla liberaali" jatkaa siitä mihin Pursiaisen teksti tahattomasti pysähtyy, mutta konteksti on samalla tavalla moderni. Teivainen ei suoraan sanota sitä, mutta pyrkii problematisoimaan liberalismiin liittyvää balanssointiongelmaa kun verrataan erilaisia vapauksia toisinaan. Teivainen ei sano, että äänioikeus on tärkeämpää kuin vapaa aseenkanto-oikeus, mutta vihjailee riittävän vahvasti siihen suuntaan, että vapaudet eivät ole yhteismitallisia.

Koivusalon teksti on eräänlainen synteesi näistä kahdesta kirjoituksesta, joissa laajennetaan ja syvennetään historiallista kontekstia, mutta pyritään myös aidosti löytämään näiden kahden ajattelusta merkkejä aidosta liberalismista. Kumpi onkaan voittaja?

Haluaisin itse julistaa molemmat voittajiksi, koska molemmat yrittävät perustella mahdollisimman johdonmukaisesti, mitä liberalismi on. Aseetkin ovat molemmilla samanlaisia. He molemmat vetoavat samoihin vapauksiin ja pitävät niitä itsestäänselvyyksinä. Omistusoikeus on kuitenkin ongelmallinen käsite. Kuka tahansa meistä voi sanoa, että tämä maa on minun, koska isäni jätti sen minulle. Omistusoikeus on johdettavissa siitä, että isällä on ollut omistusoikeus ja hän luovuttaa tämän omistusoikeuden jälkeläiselleen. Mistä isän omistusoikeus on syntynyt. Ehkä hän on saanut sen omilta vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan. Tätä ketjua voi jatkaa ad infinitum kunnes tullaan tilanteeseen, jossa kukaan ei vielä omistanut maata, joten vastaamatta jää, että mistä se omistusoikeus on alunperin syntynyt. Voi olla tietenkin mahdollista, että omistusoikeus on siirtynyt toiselle henkilölle väkivalloin. Pursiainen ei ihan suoraan vaadi valtiota takaamaan omistusoikeutta, mutta oletan, että hän pitää arvossaan joillekin valistuksen ajan filosofeille tyypillistä ajattelua sopimusyhteiskunnasta, jota muodostettaessa kaikki luopuvat tietyistä vapauksistaan, jotta vapaus omistaa voidaan taata yhteisellä sopimuksella. Myönnän, että tämmöisten oletusten tekeminen toisen ihmisen ajattelusta on epäreilua, mutta tarvitsen tätä oletusta, jotta voin hypätä kysymykseen, että eikö tämä sopimusyhteiskunta-entiteetti loppujen lopuksi omista kaiken, jos omistusoikeus johdetaan tästä yhteisestä sopimuksesta.

Oma kompetenssini ei riitä selittämään sitä miksi alkuperäisen vasemmiston johtavaksi talousfilosofiaksi nousi sosialismi ja miksi oikeistolle vastaavasti kapitalismi. Voisin olettaa, että Karl Marxin sinänsä liberaali ajatus siitä, että ihmisen pitäisi omistaa työnsä tulokset on vaikuttanut historiallisen vasemmiston ajattelussa enemmän kuin moderneilla poliittisilla areenoilla halutaan myöntää, ja samoin voisin olettaa, että tietynlaiseen omistuksen kasautumiseen jo ennestään rikkaille sopi ajatus siitä, että sopimusyhteiskunnassa ei ole mitään syytä rajoittaa sellaista kilpailua, joka mahdollistaa isompien markkinatoimijoiden syrjäyttää pienemmät pelkillä mittakaavaeduilla. Koivusalo syventää ajatusta perustelemalla, että Marxin ajattelu on itsenäisesti johdettu John Locken ajattelusta. Koska oma selitykseni on, että tämä kaikki oli sattumaa ja Koivusalo perustelee yleisesti, että Locke-Marx -ajattelu voisi olla vastaus, niin otan omaksi näkökulmaksi ehdottoman epävarmuuden. Pystyn kyllä huomaamaan ajatteluketjun, mutta en ole täysin vakuuttunut, että ihmisten järjestäytyminen ammattiyhdistysliikkeeksi voisi puhtaasti perustua siihen, että (käsi)työläiset vain hankkivat itselleen kirjoja ja ajattelivat, että tämäpä hyvä ajatus, ja let's toteutetaan tämä. Vastaavasti en ole vakuuttunut siitä, että oikeisto olisi vain ottanut helmitaulut käteen, laskenut 200 vuotta eteenpäin ja todennut, että me voitetaan tämä, jos yhteiskunta järjestetään silleen, että "ne" pienet yrittäjät eivät voi kasvaa yhtä nopeasti kuin "me."

Jokainen kirjoittajista tekee hyvää työtä ja nostavat tärkeitä asioita esille. Pursiainen on ehkä rohkein, koska hän pyrkii määrittelemään "tosi liberaalisuuden," josta poikkeaminen on kerettiläisyyttä. Tässä rohkeudessa on kuitenkin ansa, johon usein taloustieteilijät kaatuvat, eli he jättävät huomioimatta asiat, jotka eivät näkemykseen sovi. Teivaisen teksti onkin siis tervetullut jatkokirjoitus, jossa problematisoidaan kirjoittamatta jäänyttä; Yhden vapaus voi loukata toisen vapautta. Koivusalo tekee kuitenkin mestarillisen työn ottamalla satojen vuosien aikaperspektiivin, joka on huomattavasti mittavampi kuin oma tapani käsitellä modernia liberalismia.

Mutta, mitä on sitten oikea liberalismi? Tähän on minun vaikea vastata, koska näen liberalismin vaikuttavan useiden aatteiden läpi. Tarjolla on markkinaliberalismia, sosiaaliliberalismia, kansallisliberalismia, liberaalifeminismiä, libeeralidemokratiaa, jne. Itse sijoitun erilaisilla poliittisilla kompasseilla mielipiteineni vasemmistolibertaariseen kategoriaan, jossa kaikki vapaudet näyttävät muodostuvan valtioiden, kansallisuuden ja kansainvälisten sopimusten kautta, ja epäkiitollisena äpäränä suhtaudun kuitenkin epäluuloisesti valtioihin ja ylikansallisiin elimiin. Pelkoni on, että jos minun vapauteni perustuu (demokraattisesti valitun) valtiojohdon hyväntahtoisuuteen, voi (demokraattisestikin valittu) valtiojohto myös viedä vapauteni.

Ehkä asian ongelmallisuutta voisi kuvata hyvin katsomalla, miten vähän ja miten yksipuolista keskustelua Koivusalon teksti tuotti Liberaalimafiassa. Liberaalimafia on hyvin iso, suomalainen facebook-ryhmä, jossa on yli 2000 jäsentä ja hyvin aktiivinen keskustelijakunta, josta löytyy oman arvioni mukaan kaikkia noita edellä mainittuja liberalismin koulukuntia jossain muodossa. Ryhmän tehtäväksi voisi katsoa tosiliberalismin löytäminen, ja koska ryhmä on edelleen aktiivinen, voisi todeta, että tehtävää ei ole vielä suoritettu.