Olen pitkään ollut supersankarisarjakuvien ystävä siitä huolimatta, että sarjakuvien saralla supersankarisarjakuvat ovat välillä jopa teollisempaa taidetuotantoa kuin dekkarikirjallisuus; Omalla tavallaan supersankarisarjakuvat ovat huonointa taidetta, mitä sarjakuvan saralla tehdään.
Ennen kuin menen otsikon teemaan, pitää vielä kehua omaa sisäistä sankaruutta nuoleskelevia populaareiksi muodostuneita sävellyksiä: J. Karjalainen: Sankarit, Chad Kroeger/Josey Scott: Hero.
Elämme historiallisia aikoja. Meillä on tässä maailmassa kaksi supersankaria sekä hyvässä että pahassa.
Ensin Barack Obama. Nobelin rauhanpalkinto. Nice. Kiva. Oikein mukava. Ansiot ovat ehkä hieman heikkoja, vaikka on pakko myöntää, että maailman suurimman ydinasepankin päällä istuskeleva kaveri ehdottaa ydinaseetonta maailmaa, on hieno ele. Jos puheista tekoihin päästään, niin palkinto on ansaittu. Muussa tapauksessa Barack Obama pääsee samaan seuraan Henry Kissingerin kanssa. Kissinger palkittiin rauhanpalkinnolla kaksi-kolme vuotta ennen Vietnamin sodan päättymistä Vietnamin sodan lopettamisella.
Sitten Matti Vanhanen. Ike lähtee ulkoministerin paikalta muutaman sadan hassun ja seksuaalisesti vihjailevan tekstiviestin takia. Matti Vanhanen käy oikeutta uuniperunoista sananvapautta vastaan. Ei mitäään. Matti Vanhanen jää kiinni väärinkäytöksistä. Ei mitään. Matti Vanhanen jää kiinni valehtelusta. Ei mitään. Matti Vanhanen jää kiinni lain rikkomisesta. Ei mitään.
Jos osaisin piirtää, niin minä piirtäisin hienon supersankarisarjakuvan, jossa Matti Vanhanen ottaa erää Barack Obaman kanssa. En tiedä vielä miten tappelu päättyisi enkä sitä, että minkälaista huulen heittoa tappeluun sisältyisi, mutta tämän tappelun aion joskus vielä kirjoittaa. Toivon tekeväni historiaa sillä samalla tavalla kuin Barack Obama ja Matti Vanhanen. Jään historiaan luodinkestävänä ja hyvin hämmentävänä käsikirjoittajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti