Kieli keskellä poskea

Kuinka vaikeaa on osallistua netissä käytävään keskusteluun. Varsinkin jos tulee tietyn teeman ympärille pyörivää keskustelua seurattua paljon, voisi puhua jo diskurssiin osallistumisesta. Tässä tarkoitan keskustelulla yksittäistä tässä käytävää pikaista vuoropuhelua. Diskurssilla tarkoitaan pitempiaikaista keskustelua, joka esiintyy useilla foorumeilla, eri medioissa, eri tiloissa ja eri paikoissa, mutta kaikki tilat ja ajat yhdistyvät yhdeksi jatkumoksi, eräänlaiseksi putkeksi, jossa kaikki keskustelijat ovat kiinni.

Anu Silfverberg kirjoittaa Helsingin sanomissa otsikolla Suojautujat seuraavaa: "Harva pystyy oikeasti lukemaan välinpitämättömästi henkilökohtaista viestiä, jonka ainoa tarkoitus on loukata. Ihminen kehittää suojamekanismeja. Niitä ovat esimerkiksi kyynisyys, tunteiden kieltäminen ja sulkeutuminen."

Koko jutun innoitus on lähtenyt kirjoittajan mukaan tutkija Veronika Honkasalon kommentista, jonka mukaan maahanmuutontutkijoita häiritään.

Se on ilmeisesti omasta nahasta kiinni, minkä verran kestää. Toisaalta en minä ole tutkijoista pitänyt, jotka vetäytyvät norsunluutorneihinsa kun pitäisi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vaikka tutkijoilta ei voi odottaa kuin asiantuntemusta omalta alaltaan, olisi kaikissa Yliopistoissa ja tutkimuskeskuksissa rohkaistava tutkijoita esittämään näkemyksiään myös henkilöinä. Varsinkin, jos he huomaavat, että julkisuudessa käydään keskustelua heidän alastaan. Varsinkin, jos keskustelun argumentit eivät tue omia näkemyksiä.

Kalle Isotalo on kirjoittanut maahanmuutosta, kiintiöpakolaisuudesta ja rasismista. Kirjoitusta on pakko kehua kiihkottomuudesta vaikkakin koko ajan lukiessa tuntuu, että nyt mennään jonkun rajan yli, mutta silti pysytään hienosti asiallisen keskustelun tuntumassa. Toisaalta, mikä olisikaan innoittanut paremmin ihmistä osallistumaan julkiseen keskusteluun kuin talvisodan sekoittaminen kiintiöpakolaisiin, tai lain noudattamisen käytöstapoihin.

Isotalon tekstin alta paistaa sosiologian ja/tai antropologian osaaminen vaikka ei briljeeraakaan teksteillä. Aivan oikein hän pyrkii heti alussa osoittamaan, että vierauden pelko ei ole rasismia vaan ennakkoluulo, joka katoaa vuorovaikutuksen myötä. Sosiaalisaatioprosessiin ja normien väljyydessä tai tiukkuudesta Isokallio esittää, että "(p)ienet maalaispitäjät ovat etnisten ennakkoluulojensa ohella(jotka nekin supistuvat sitä enemmän, mitä nopeammin kunnat muodostuvat keskuskaupunkiensa nukkumalähiöiksi) paikkoja, joissa pääsääntöisesti myöskään seksuaalivähemmistöt, poikkeavat uskontokunnat taikka muut vastaavat vähemmisöt varmasti kohtaavat enemmän ennakkoluuloja kuin isommissa kaupungeissa." Antropologiassa tutkitaan erilaisuuden sietämistä. Tälle on yritetty löytää jopa kaavoja, mutta mitään luonnontieteellisen tarkkaa kuvausta ilmiölle ei voida antaa.

Pointti on kuitenkin siinä, että erilaisissa yhteisöissä erilaisuutta siedetään (teki mieli käyttää sanaa suvaita, mutta en kehdannut) erilailla. Monikulttuurisuuspuhe on skeidaa, koska ei ole olemassa yksittäisiä kulttuureja, jotka elävät rinta rinnan, tai eristyksissä tai päällekkäin tai vierekkäin. Jos kulttuureja on monenlaisia tai eriteltävissä, niin ne vaikuttavat toistensa sisällä. Yhteisöjä voidaan kuitenkin rankata vaikkakin pitää tunnustaa rankkaukseen sisältyvä sokeus. Samoin kuin vertauskuvat ovat vain samantapaisia ei samanlaisia. Rankkaukseen vaikuttavat näkemykset ovat subjektiivisia vaikkakin joukolla ihmisiä saattaakin olla samantapaisia näkemyksiä.

Yhden normin (esim. ristin pitäminen kaulassa) yhteisöissä (esimerkkitapaus Laihiaa voi ajatella, mutta se ei ole tarpeellista) saatetaan suhtautua eri tavoilla ihmisiin, jotka eivät pidä ristiä kaulassa. Suhtautuminen saattaa olla välinpitämätöntä, jos ristin pitämistä ei edes huomata. Tällöin yhteisössä siedetään erilaisuutta jopa niin paljon, että kyse ei ole enää edes sietämisestä vaan mitättömästä yksityiskohdasta. Jos taas ihmisiin, jotka eivät pidä ristiä kaulassa, suhtaudutaan syrjivästä. Heidän kanssaan ei haluta olla tekemisissä, voidaan yhteisön normia pitää sulkevana.

Molemmilla kirjoittajilla on tietynlainen suhtautuminen siirtolaisuusdiskurssiin, mutta kuten minäkin, tartumme putkeen vain tietystä kohdasta. Emme tiedä kaikkea käytyä keskustelua, mutta haluamme osallistua siihen, joko tukemalla tiettyjä väittämiä uusilla argumenteilla tai hyökkäämällä toisia argumentteja vastaan. Näemme kuitenkin putkesta enemmän kuin mihin tartumme.

Molempien puheenvuorot ovat tärkeitä siirtolaisuuskeskustelussa eri syistä. Silfverberg tuo esille diskurssiiviin liittyvän häirinnän. Tutkijat vaiennetaan, koska he ovat väärää mieltä. He eivät ehkä uskalla ottaa osaa julkiseen keskusteluun vaikka kaikista tärkeintä olisi, että he osallistuisivat keskusteluun juuri silloin kun sitä käydään. Nyt käytävän siirtolaiskeskustelun poliittiset lopputulemat saattavat olla mitä tahansa suljetuista dystooppisista rajoista aina rajoista vapaisiin utopioihin.

Siirtolaisuutta voidaan myös tarkastella taloudellisin numeroin kansantalouden näkökulmasta, asennetutkimuksin, käräjäoikeuden tuomioiden tai minariteettien määrässä. Argumentit eivät vain ole toisiaan poissulkevia vaan osa samaa putkea, josta toivottavasti joskus päästään lähelle yksimielisyyttä. Ainakin voin toivottavasti sanoa, että putki olisi kaikkien mielestä olemassa. Minne se vie, mistä se tulee ja mitä siinä liikkuu jää nähtäväksi.

Jännästatistiikkaa

Katselinpa huvikseni blogin trackeria. Extreme tracker onnistuu kertomaan, että 7000:sta suosituimmasta hakusanasta Häävärssyjä on tuonut eniten kävijöitä. Top10:een mahtuu kyllä Jaakko ja Vasankari, mutta myöskin San Andreas.

Mitäköhän tästä pitäisi päätellä? Ainakin on odotettavissa, että Markku Envallia on lausuttu monissa häissä.

Hesari parhaimmillaan tämmöiselle

Harvoin tulee Hesarin muita osioita kommentoitua kuin kotimaata (ja joskus ulkomaata), mutta tänään oli erityisen hienot kulttuurisivut. Aika useasti luen kiireessä pelkästään Hesarin C-osan tai en mitään. Tänään en ehtinyt lukea Hesaria, mutta kun aloitin niin päätin aloittaa tapani mukaan normaalisti C-osan mielipidekirjoituksista. Se, miksi en ole julkisesti kommentoinut Hesarin mielipidekirjoituksia johtuu siitä, että olen joko a) lähettänyt vastakirjoituksen Hesarille tai b) pyytänyt kommenttia joko b.1.) alan asiantuntijoilta tai b.2.) joltain muulta ja jättänyt lähettämättä, kun olisin voinut julkaista kirjoitukset blogissani.

Seuraavana vuorossa Hesarin juttuja referaatteina ja kommentteja:
C-mielipide: työttömänä haluaisin perustaa edes pienen verkkokaupan
Työttömäksi jäänyt askartelija haluisi pistää pystyyn verkkokaupan pitääkseen yllä harrastustaan ja ehkä löytääkseen siitä uuden tien muiden keinojen lisäksi, mutta törmää tuttuun ongelmaan.

Sinä, kansalainen, et saa tehdä mitään, jos sille ei ole annettu laissa lupaa ilman rangaistusta. En ole toiminut vähään aikaan yrittäjänä enkä tarvinnut Kelan (tai sossun) palveluja, mutta silti on muistissa kaikki omat ja muiden kokemukset meidän jähmeästä järjestelmästä. Jokainen yritys muokata järjestelmää yleensä kaatuu siihen, että pelätään a-mapin henkilöiden esimerkin innoittamaan ö-mapin henkilöitä väärinkäyttämään järjestelmää. Systeemin väärinkäyttäjille, joiden riski jäädä kiinni ja saada suurimmat ansiot näyttävät kuuluvan lähinnä Keskusrikospoliisin mappiin eikä meidän tavisten mappeihin.

C-mielipide: Julkisen sanan neuvosto on menettänyt uskottavuutensa
Juridiikka ja journalistien ohjeet menevät sekaisin Julkisen sanan neuvoston kanssa. JSN:n tarkoitus on ilmeisesti toimia sensuuria vastaan sekä edesauttaa hyvää journalistista tapaa. JSN:llä ei ole juridista valtaa.

Mutta niinpä siinä käy. Kun vallan vahtikoira vahtii vallan vahtikoiraa on kaali vahvempi kuin pässi, ja tässä tapauksessa maata ei ole eikä pässi syö kaaleja, ja niin edespäin, jos tässä yhteydessä voi edes käyttää lyhentämättömiä lyhenteitä. Vaalilautakasa saa vapauttavan päätöksen, koska JSN on saanut käsityksen, että jos mennään oikeuteen, niin meillä on todistaja, muuten se on se tunne, että olisi matkalla jossain eli deja vu.

Onervan matkaakin on tarjolla kulttuurisivujen pääotsikossa. Juttu tuli hienona hehkutuksena, koska entinen tyttöystävä halusi/haluaisi meidän yhteisen lapsen nimeksi Onervan, jos kyseessä olisi tyttö. Haluaisi hän nimeksi varmaankin saman, jos isä olisikin joku muu. Mutta hienosti Onerva saa hehkutusta kuratoija Anna Kortelaisen ansiosta tai ansiotta. Kortelaisen CV mainitaan sekä muodon motiivit, mutta olisiko Hän hän ilman häntä vai hänestä riippumatta?

Lopuksi C-osion ensimmäisellä sivulla kommentoidaan vuoden journalistipalkintoa. Kristiina Tolvaselle palkinto napsahtaa, mutta voisiko Tolvanen puukottaa Bonnieria tai Julkisen sanan neuvostoa? Jäämme odottamaan lopun aikoja tai sitten lopun ajat odottavat meitä.

Ehkä hienoimmalla tavalla tylsän jännittävä on kuitenkin pääkirjoituksen viereiselle palstalle tarjottu vieraskynä. Kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen kirjoittaa otsikolla "Julkisesta velasta on paljon väärinkäsityksiä" asiaa.

Reaalitalouden ja velan välinen suhde on täysin käsittämätön. Kun talous kasvaa velasta ei tarvitse välittää, kunhan talous kasvaa. Ongelmaksi muodstuu, että kun talous ei kasva, mutta sekään ei ole ongelma. Kyseessä ei ole edes mikään poliittinen päätös (väittämä on minun ei Vesa Kanniaisen) vaan veronmaksajan ja valtion obligaation välinen sopimus. Olemme tosin lähempänä Jean-Jacques Rousseaun ideoimaa Yhteiskuntasopimusta kuin mitä näiden porvarillisten taiteilijoiden unelmiin edes oli uskomista.

Mutta väitän, että Kauniainen on kaikissa kohdin oikeassa.

Lopuksi on todettava, että koin joskus blogin kirjoittamisen ongelmalliseksi juuri siksi, että se vei aikaa kaikilta pitkäjänteisiltä töiltä. En sanonut sitä ikinä ääneen enkä kirjoittanut sitä. Nyt minun muut lyhyempiläntäiset projektit ovat vieneet aikaa tältä rakkaalta julkaisualustalta. Ehkäpä ajat muuttuvat, ehkäpä ne muuttuvat huomaamatta.

Ei mulla ole aikaa olla netissä

Nykyään netissä on niin monia sosiaalisia sovituksia, että miten tässä ehtiikään. Facebook itsessään on tosi villi ja sen lisäksi on olemassa - FARMVILLE.



Sitten on saman firman Mafiawars:


Mutta hei, anteeksi, kun en ole päivittänyt blogia, mutta kiinnostaisiko teitä kahvilan pitäminen. TULKAA CAFEWORLDIIN:


Ei se mitään. Mua ei kiinnosta lukea sähköposteja, mua ei kiinnosta kenenkään statuspäivitykset, mua ei kiinnosta viina eikä miehet/naiset, koska mulla on Zyngafirman kaikki bileet omassa internetissä (Saaks sitä sanoa vielä internetiksi).

Loppujen lopuksi kaikki on hyvin. Me voimme rauhassa elää meidän uusien kahviloiden, gangien ja kahviloidemme kanssa, vaikka jostain syystä tulee välillä, vaikkakin hyvin harvoin tunne, että jotain puuttuu elämästä.

Sopimuksen tekeminen

Lehti sen sanoi hienosti.

Kokeillaanpa, jos jollekin kelpaisi myös tämmöinen sopimus. Lukemalla tätä blogia, lukija suostuu sopimukseen, jonka mukaan hänen on siirrettävä 10 euroa blogin kirjoittajalle. Sopimusta ei ole mahdollisuutta uudelleen neuvoteltava. Eräpäivä on jokaisen kuun 15. päivä. Eräpäivän jälkeen peritään lainmukainen markkinakorko + 7 prosenttia.

Lausujat vs. näyttelijät

Eräs kysymys on mielessä tämän viikonlopun jälkeen, ja sitä on harvoin kuultu. Onko lausuja näyttelijä vai onko näyttelijä lausuja? Veikko Sinisalo -kilpailun viimeisiä kolmosia katsoessa ja kuunnellessa (sekä juoruja ekasta kolmesta kuultuani) oma ajatukseni on, että esiintyjien nuori polvi vain tykkää revitellä lavalla. Siellä pitää olla toimintaa kuin vapaapainiottelussa. Toisaalta siellä pitää olla Shakespearen pääkallo lavalla. Mitä oikeasti lavalla pitäisi tapahtua kun on kyse lausunnasta? Tampereella tsekatut meiningit ei antanut varmaa kuvaa.

Ehkä siellä pitäisi olla vain hyvät keuhkot ja artikulaatio, ehkä siellä pitäisi olla hieno läsnäolo ja yleisön ymmärtäminen, ehkä siellä pitäisi olla huiskiva lintuja ja räjähdyksiä, tai sitten pienestä tehtyjä isoja asioita.

Mutta ilmeiseltä näyttää, että lausunnan tulevaisuus on vauhdissa ja liikkeessä äänen kustannuksella. Sinänsä harmillista, että oma asiantuntemus on niin heikko Veikko Sinisalo -kilpailun aikaisemmilta vuosilta, että ei voi tarjota asiallista näkemystä kilpailun muutoksesta. Aikaisempia voittajia löytyy täältä.

Ehkäpä hankalinta hommassa on työn yksinäisyys. Lausuminen on täydellistä soolotyötä. Lausujalla on harvemmin ohjaajaa, tuottajaa tai työryhmää. Siellä on ihminen yksin näkemättä ja kuulematta itseään, ainoastaan kuultuna.