Eräs kysymys on mielessä tämän viikonlopun jälkeen, ja sitä on harvoin kuultu. Onko lausuja näyttelijä vai onko näyttelijä lausuja? Veikko Sinisalo -kilpailun viimeisiä kolmosia katsoessa ja kuunnellessa (sekä juoruja ekasta kolmesta kuultuani) oma ajatukseni on, että esiintyjien nuori polvi vain tykkää revitellä lavalla. Siellä pitää olla toimintaa kuin vapaapainiottelussa. Toisaalta siellä pitää olla Shakespearen pääkallo lavalla. Mitä oikeasti lavalla pitäisi tapahtua kun on kyse lausunnasta? Tampereella tsekatut meiningit ei antanut varmaa kuvaa.
Ehkä siellä pitäisi olla vain hyvät keuhkot ja artikulaatio, ehkä siellä pitäisi olla hieno läsnäolo ja yleisön ymmärtäminen, ehkä siellä pitäisi olla huiskiva lintuja ja räjähdyksiä, tai sitten pienestä tehtyjä isoja asioita.
Mutta ilmeiseltä näyttää, että lausunnan tulevaisuus on vauhdissa ja liikkeessä äänen kustannuksella. Sinänsä harmillista, että oma asiantuntemus on niin heikko Veikko Sinisalo -kilpailun aikaisemmilta vuosilta, että ei voi tarjota asiallista näkemystä kilpailun muutoksesta. Aikaisempia voittajia löytyy täältä.
Ehkäpä hankalinta hommassa on työn yksinäisyys. Lausuminen on täydellistä soolotyötä. Lausujalla on harvemmin ohjaajaa, tuottajaa tai työryhmää. Siellä on ihminen yksin näkemättä ja kuulematta itseään, ainoastaan kuultuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti