Viikonloppu meni tiukassa työnteossa. Siihen kuului myös Rauhanpuolustajien järjestämän Pax 10 -festivaalien juontoa. Tänään kaiken kivan ja kaiken raskaan jälkeen jäin ajattelemaan rauhaa. Ensiksi tuli mieleen Gandhin puheet tiestä ja rauhasta: "Ei ole tietä rauhaan. Rauha on tie." Sodan syytkin saattavat vaihdella monilla tavoin. Jonathan Gloverin kirjoittama Ihmisyys tuli mieleen päivän aikana. Gloverin kirja pyrki esittelemään syitä, miksi ihmiset ovat brutaaleja toisiaan kohtaan. Ehkä kyseessä saattaa olla simpansseillekin tuttu sota toisia heimoja kohtaan. Kansallisvaltioiden sisälläkin ihmisten solidaarisuus toisiaan kohtaan saattaa olla huomattavasti matalampaa kuin esimerkiksi valtion johtajien välillä. Sotatieteilijät saattavat käyttää välillä termiä matalan intensiteetin konflikti puhuessaan väkivallasta ja levottomuuksista valtioiden sisällä tai välillä silloin kun konflikin luonnehdinnaksi ei sovellu sota tai sisällissota.
Vaikka ihmisten tappaminen, kiduttaminen olisi kategoorisen imperatiivin valossa väärin, niin jonkinlaisesta utilitaarisesta näkökulmasta se saattaisi olla jopa oikein. Tämä on sitten vain ajatusleikki.
Liikansoitus lienee ongelma jossain määrin maapallon kantokykyä ajatellen. Sodat ja väkivalta lienevät jonkin sortin ratkaisu asiaan. Vaikka asiaan liittynee jännitteitä resurssien puutteesta. Tämä voitaisiin nähdä eräänlaisena sosiaalidarwinistena resurssiteoriana. Teoria toimii näin: erilaiset kansalliset projektit yrittävät hankkia vallan pääsyyn maapallon resursseista kuten luonnonvaroista tai tilasta. Projektit toimivat itsekkään machiavellimaisesti yrittäen käyttää mitä tahansa keinoja. Projektit alistavat heikompia ja alistuvat vahvempien tahtoon pyrkien kuitenkin ruoka(resurssi)kunnan huipulle.Moni syväekologinen ajattelija saattaa jopa toivottaa sodat tervetulleeksi. Tästä näkökulmasta rauhan tavoittelu tai rauha tienä vaikuttaa väsähtäneeltä ajatukselta. Elämä on taistelua ja (geenien) selviytymistä. Resurssien huvetessa konfliktien välttäminen tulevaisuudessa tulee todennäköisesti vaatimaan degrowth-ajattelun monipuolista levittäytymistä hegemoniseen asemaan tai sitten (mahdollisesti tahdonvastaista) ryhtymistä henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan muita ihmisiä kohtaan oman selviytymisen vuoksi. Toivon ensimmäisen ratkaisun voittavan taistelun hegemoniasta, mutta tulevaisuus on edelleen tekemistä vailla.
Tekisi mieli upota välillä syvemmällekin sodan filosofisiin ulottuvuuksiin, mutta myöhäiset illat, levottomat sielut ja rauhoittuvat vartalot haluavat tehdä välillä muutakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti