Perjantaina kävimme katsomassa Heidi Hoo ei ole enää täällä töissä. Tiivistettynä näytelmän teemana on oravanpyörä, johon meidät kaikki pakotetaan. Työ, jolla voimme rahoittaa meidän aurinkoisen elämämme. Valitettavasti sitä aurinkoa ei ole. Tehokeinona käytetään huutoa, HUUTOA!
Huutaminen rasitti välillä samoin kuin musiikki. Näiden tehokeinojen käyttö oli perusteltua siinä mielessä, että katsoja etääntyi näytelmästä kuin ihminen (työ)elämästään. Välillä näiden tehokeinojen monotoonisuus pakotti ajattelemaan, että loppuuko tämä näytelmä kohta? Mutta jostain aina tuli sitten mielenkiintoa takaisin.
Teksti oli itsessään hauskaa ja oivaltavaa tajunnanvirtaa, johon pystyi samaistumaan helposti. Oivaltavinta oli rakkauden ja epätoivon organisoimisen mahdottomuus. Vai onko se sittenkään mahdotonta? Entäpä jos koko tunne-elämä on töissä ja täysin tehottomassa käytössä kun kotona taas rakkaus on hyvin organisoitua, tehokasta työtä, kun lapset ruokitaan täsmällisesti ja laitetaan nukkumaan täsmällisesti ja heidät herätetään täsmällisesti. Tehottoman rakkauden näkeminen lavalla sätkivänä oli sen jälkeen lämmittävää. Tehoton rakkaus, siinä olisi jollekin tuotteelle hyvä slogan. Odotan vaan kun joku mulkku ottaa tuonkin käyttöön ja tarjoaa meille jälleen uutta tunne-elämystä. Nestlén murot – tehotonta rakkautta.
Näyttelijäntyö oli haastavan näköistä. Kun piti siirtyä nopeasti huutamisesta ja juoksemisesta laiskan levottomaan joutilaisuuden tilaan. Elina Knihtilä loisti tässä työssä. Hän ei koskaan hypännyt liian aikaisin mihinkään ”tilaan” vaan vasta kun oli varma tekemisestään. Ehkä huomioni kiinnittyi vallan vääriin asioihin, kun tätä seurasin jossain mielessä haltioituneena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti