Oikeastaan on hyvä, että taide on vapaa moraalista. Sitä ei saa tuomita esittämiensä ajatustensa takia. Taiteelle pitäisi antaa ylimmän moraalinvartijan auktoriteetti. Jos taide ei sitä voi käsitellä, ei sitä tarvitsekaan. Jokaisen ikonin pitää kestää se, että joku tulee haastamaan kukon tunkiolla.
Teatteri Jurkassa esitettävä Ahmija on vaikea pala arvioida. Jos olisi deadline ja pakko saada teksti valmiiksi, niin aloittaisin siitä, että Teatteri Jurkka sijaitsee Kruununhaassa. Kruununhaassa syntyy bisnesvauva, jonka sijoittaminen minkä tahansa yrityksen toimitusjohtajaksi nelinkertaistaa sen arvon. Bisnesvauvasta on myös syytä sanoa, että sen on synnyttänyt mies ja hänen varsinainen kykynsä on ylivoimainen manipulointitaito. Vanhempien tullessa tästä tietoiseksi ja yrittäesssään teilata vauvaa hengiltä, se monistuukin moneksi siemennestemäiseksi palaksi ja häviää Kruununhaan yöhön. Esityksen juoni ja visuaalinen maailma on jotain sellaista mitä Sauli Niinistö varmasti kuvailisi samoin sanoin kuin hän kuvaili Smedsin Tuntematonta sotilasta: "Jos kaipaa sellaista kokemusta, niin mikäs siinä. Myös sellaiset kokemukset saattavat olla hyviä, joista ei pidä." Näytelmä on nimittäin erittäin groteski, mutta uskoisin suvaitsevan mielen kestävän seksuaalisuuden, ihmisoikeuksien ja uusliberalismin logiikan yhdistämisen toisiinsa. Pervertillä tavalla Ahmija toimii yhteiskunnallisena peilinä, jona teatteri halutaan nähdä.
Jurkan intiimiin tilaan on tehty läpikäveltävät (sic) valkoiset seinät sekä kolme projektoria, jolta lähetetään digitaalista videota sekä perinteisempää kuvaa. Video on vakuuttavaa työtä, jossa yhdistellään Monty Pythonista tuttua paperianimaatiolta näyttäviä hahmoja modernin näköisiin mainosvideoihin. Videoiden työ on kautta linjan laadukasta. Musiikista on myös myönnettävä, että se on onnistunutta. Säveltäjä Iiro Ollila on tunnettu myös Stella Polariksen muusikkona. Kokonaisuutena voisi tekniikan puolesta sanoa, että tila on vain kolmeen ulottuvuuteen säälittävästi sijoitettu alue, jolla ei ole mitään tekemistä Ahmijan esitystilan kanssa. Ahmija onnistuu irrottamaan huoneen irti todellisuudesta.
Tarina on toteutettu Stadiassa opiskelleille tutulla devising-metodilla. Käsikirjoitus on työryhmän tekemä ja saamani käsityksen mukaan Jurkan kahvilassa se on seinällä kokonaisuudessaan. Seinältä tarttuu mieleen sanoja kuten kives tai syöminen. Esityksessä näistä rakentuu oma cocktailinsa, jossa on 1 osa improvisaatiota, 3 osaa näyttelijää (Sanna Hietala, Ville Sandqvist, Eero Ritala), 3 osaa videoprojektoria, 1-50 osaa katsojaa (satunnaista), 1 osaa muusikkoa, 1 osaa ohjaajaa/käsikirjoittajaa (Katja Krohn), 1 osaa kuvantekijää (Nuutti Koskinen) ja 1 osaa puvustusta (Markus Tsokkinen) ja 1 osaa valosuunnittelijaa (Morten Reinan).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti