Elokuvasarja Matrix on monella tavoin loistava elokuvatrilogia ajatukseltaan - jos unohdetaan miten hollywodisoitu (toiminta korvaa ajatuksen) kyseinen trilogia on - ja on - ja on.
Ensinnäkin voisi sanoa, että koko elokuvatrilogian olemus sijaitsee monien mantereiden filosofioissa. En nyt väitä, että joillakin geopoliittisilla alueilla olisi jokin tietty ideologia, vaan ainoastaan, että tietyiltä alueilta on löytynyt tietyn tyyppistä ajattelua. Matrixissa voisi kohteliaasti sanoen olevan kyse kaakkois-Aasiasta, Intiasta, Eurooppalaisen filosofian reunahuomautuksista sekä Amerikan mantereen sotilasteknisestä ylivoimasta.
Tätä ajatusta pitää lähteä purkamaan kirjoittajan omista lähtökohdista. Kutsutaan elokuvan keskeistä teemaa todellisen todellisuuden ja subjektiivisen todellisuuden väliseksi ideaksi. Todellinen todellisuus on se mikä vain on, huolimatta siitä miten se koetaan. Subjektiivinen todellisuus on taas se, miten yksilö kokee sen. Päästyämme tämän akateemisfilosofisen käsitemäärittelyn ylitse, niin kiinnittäkäämme huomio nyt Matrixin maailmaan. Matrixin ensimmäisessä osassa ihmisiä, jotka ovat keinotekoisen todellisuuden vankeina, vapautetaan. Yksi heistä kumminkin päätyy ajatukseen, että vaikka Matrixin luoma "illuusiotodellisuus" ei ole todellista, niin "välinpitämättömyys on siunaus" - ignorance is a bliss.
Marxin ja Engelsin Kommunistisen manifestin runollisin lausuma oli, että "meillä ei ole mitään muuta menetettävää kuin kahleemme". Jos unohdamme toisaalta tämän runouden vaikutuksen, niin voisimme löytää myös ajatuksen ihmisoikeuksista. Ihmisoikeuksista puhutaan joskus historiallisessa perspektiivissä nimeltään "eettisen kehän laajeneminen". Tällä tarkoitetaan sitä, miten jatkuvasti suurempi osa ihmiskuntaa, ja nykyään myöskin sen ulkopuolelta, koetaan osaksi jotain, johon tulee suhtautua tasa-arvoisesti.
Tästä päädytään erääseen eurooppalaiseen hajatelmaan (englantilaiset muuten kirjoittavat tietyt adjektiivit isolla). Thomas Gray kirjoitti siitä, missä välinpitämättömyys on siunaus, mutta syvällisempi ajatus löytyy kuitenkin ajatuksesta olla mieluummin onneton Sokrates kuin onnellinen sika. Mitä väliä on sillä, jos osa todellisuudesta on vankeutta, jos ei sitä tiedetä.
Intialaisessa Veda-kirjallisuudessa maailmankaikkeutta yritetään kuvittaa, mutta siihen ei löydy vastauksia. Suurinpiirtein koko kirjallisuus toimii siten, että kuvataan mystisiä olemuksia maailmankaikkeudelle, mutta myönnetään, että emme voi olla varmoja. Tämä siis suunnilleen 2000-5000 vuotta ennen eurooppalaisen eksistentialismin syntyä (vuosilukuihin vaikuttaa tulkinta, että minä vuonna ensimmäinen eksistentialisti kirjoitti ensimmäisiä säilyneitä eksistentialistisiksi luonnehdittavia kirjoituksia ja milloin Veda-kirjallisuus on oikeasti syntynyt - tehdään tästä vaikka viikon kysymys :))
Matrix-trilogian edetessä yritetään rakentaa kaaosteorialle (matematiikan eräs oppikunta tai kuppikunta, riippuu täysin ja täsmälleen määrittelijästä) ja syy/seuraus-suhteelle sopiva konflikti. Ensinnäkin Meriavingi[sic]-niminen hahmo näkee, miten kaikki tulee tapahtumaan. Arkkitehdiksi nimetty Matrixin henkilö, joka on suunnitellut koko Matrixin (paikallinen jumala) ei taas kykene näkemään mitään muuta kuin poikkeukset koko universumissa. Kolmanneksi henkilöksi tarjotaan sitten Oraakkelia, joka on myöskin kone, mutta jonka tarkoitus on kuitenkin tasapainottaa maailmaa Arkkitehdin avuksi, joka päätyy kuitenkin ratkomaan ongelmia ihmiskunnan hyväksi. Päädytään pyhään kolminaisuteen, että intialaisen jumaltaruston juurille. Voisi melkein kuvitella, että Oraakkeli on elefantti, jolla on kolme päätä. Nämä ovat tietenkin vain puheita minun puolelta. Täysin turhaa lätinää ja oletuksia.
Palataksemme taas lähelle Aasiaa, niin liike on tärkeintä. Sitä taas elokuvassa Matrix riittää. Toisesta osasta kolmanteen siirryttäessä oma ainoa henkilökohtainen toiveeni oli, että voisko siinä olla vähemmän tappelua? Onneksi minua kuunneltiin: sen sijasta, että trilogian päätösjaksossa oltaisiin ihan hunningolla ja tapeltaisiin episodittain jatkuvasti, niin kolmannessa osassa on vain kaksi taistelua. Molemmat taistelut kestävät valitettavasti tunnin. Kaikki trilogian kakkososassa avatut filosofiset kelat kuolevat leikkauspöydällä. Miten sopivaa sanoisin, jos ymmärtäisin ironiaa.
Tekemättä tästä sen suurempia johtopäätöksiä vielä, niin sallikaa, että matkaoppaanne vie teidät kohti aikakäsitystä. Matrixin yksi sisäinen konflikti on, jos sallitte ilmaisun, aristoteelisen draaman ja postmodernin riitely. Ensinnäkin elokuvassa vihjataan tulevaisuuden fatalismiin. Herra Andersson alias Neo on tuomittu valituksi, mutta toisaalta hänen kohtaloaan värittää (kuten myöhemmin selviää) tietty syklisyys. Hän ei oikeastaan oli ensimmäinen valittu vaan ainoastaan "valittu" (the chosen one). Matrix-trilogian oikeastaan uusi ratkaisu tähän oletettuun jatkuvaan sykliin on epätavallinen ratkaisu, joka johtaa lähes edeltävään tilanteeseen (aikaan ennen valittua).
Toisin sanoen, mistä Ihmeestä Matrixissa on kysymys?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti