Tällä hetkellä näyttää siltä, että Teatteri Poleemi olisi tuottamassa näytelmän. Ohjaajan penkillä istuisi Timo Puohiniemi ja lavalla sekoilisivat Linda Savonen ja Antti Vainio.
Karoliina: Ne tietää. Jos mä yritän pysyä vain suorassa ja vaikuttaa normaalilta. Mä voisin viheltää. Nyt viheltäminen kuulostaa todella hämärältä. Nyt joku tajusi. Toi tuolla katsoo mua. Moikkaa takaisin. Ei, nyt ei mennyt hyvin. Reagoin liian hitaasti. Nyt se tajuaa. Se ottaa puhelimen käteensä. Se aikoo varmaan soittaa poliisit. Vai soittikohan joku muu ne? Toi tuolla lopetti just puhelunsa. Ehkä se soitti poliisille. Mä en ehtinyt varmistamaan kaikkia ihmisiä täällä. Ne voi pysäyttää tän laitteen. Tai sitten ne odottaa seuraavalla pysäkillä mua, joten mun pitäisi häipyä täältä pois ennen sitä.
Bill: Mä en tiedä, mikä muhun iski. Olin yllättäen lähtenyt työkavereiden kanssa oluelle. Oli kuitenkin perjantai. Tarkoitus oli mennä katsomaan bändiä. Päästiin perille. Eksyin kavereistani ja luulen, että joku taisi laittaa jotain lasiini. Lähti kunnon vauhti päälle. Mä menin eturiviin pogoomaan. En mä koskaan tehnyt sellaista aikaisemmin. Yleensä matkan päästä seurasin ja juttelin jonkun ihmisen kanssa – yleensä läheisen ystävän. En koskaan kenenkään tuntemattoman ainakaan. Siinä mä sitten olin. Vaatteet hiestä märkänä ihoa vasten. Ihoni jonkun toista vasten. Jonkun kolmatta vasten, neljännen, ja sekosin jo laskuissa. Minun iho kosketti kaikkia. He olivat minun voimani lähde. Mitä vahvempi kosketus, sen vahvempi oli minun voimani.
Karoliina: Mmmmm. Sano Mmmm kun haluat patukkaa. Mmmm. Lisää. Mmmmm. Pasteijaa. Mmm. Spagettia. Mmmm. Jotain rouhevaa. Mmmm. Jotain suolaista ja naksuvaa. Mmmm. Jotain mitä voin levitellä suupielilläni. Jotain millä voin leikkiä ja pitää suussani. Mmmm. Voisin puraista poikki. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Mmmm. Mä haluan laittaa suuhuni koko maailman. Mä haluan pistää sinne vohveleita, lettuja, räiskäleitä, raakaa kananmunaa, lihaa, tonneittain lihaa, tonnikalaa, tonnikalapurkkeja, kukkia, auringonkukkia, voikukkia, kaikenlaisia kukkia.
Bill: En tiedä, miten lopulta päädyin tänne, mutta täällä minä join sampanjaa navasta ja söin hummeria sieltä. Wink-wink-nudge-nudge. Sitten päädyin sen kanssa tekemään sitä ilman sitä. Wink-wink-nudge-nudge. Ja sitten sen kanssa. Wink-wink. Ja taisin pettää häntäkin kaikilla muilla tavoin paitsi teknisesti. Nudge-nudge.
Karoliina: Olen katsonut tiikeriä silmästä silmään. Siinä yössä oli kermaa, haastetta ja vastuksia. Ja viimeisenä näin sen, etsimässä uhriaan yöstä. Hän katsoi meitä kaikkia tiikerin silmillään. Kasvoista kasvoihin. Kuumuus. Roikkui. Pysyi nälkäisenä. Kertoimia. Kadulla. Tappaminen on pakollista, jos haluaa selvitä hengissä. Menin pitkän matkan. En voi enää kääntyä. Olen vain enkä voi olla olematta.
Bill: Laitoin kaikki merkit punaiselle. Tuplasin. Olin voitolla jo muutamia tuhansia. Keräsin huomiota. Heitin noppaa. Triplasin. Olin jo voitolla useita tuhansia. Kukaan ei keskittynyt enää omaan peliinsä. Kompastuin ja kaikki merkit putosivat nollalle. Pallo pyöri ja vinkui. Osuma. Olin voitolla kymmeniä tuhansia. Soitin töihin. ”Kuulepas mulkku. Mä olen ollut aivan liian usein sun pyöriteltävänä. Sä olet väittänyt, että kun mä työskentelen riittävän kovasti ja motivoituneesti, niin sut huomataan. Mun piti juosta sun perässä, kaapia sun paskat, hoitaa sun kakarat ja aviorikoksesi. Tiedätkö, mikä erottaa johtajan mulkusta? Solmio. Joten haista sinä pitkä vittu, mä en tule takaisin. Ja jos alat vääntää jotain itkua, mä ilmiannan sut. Mä tiedän riittävästi susta. Sä et voisi enää palata kotiin, töihin tai edes liikkua kadulla sen jälkeen. Mutta nyt mun pitää lopettaa. Moro mulkku.”
Bill: Uskomatonta. Minä tein sen. Tein sen, mitä olen aina halunnut tehdä. Olen saanut uskomattomia voimia, joita ei voi ottaa minulta pois. Globaali kontrolli ei ole vieläkään keksinyt sellaista kryptoniittia, joka voisi viedä minulta voimani. Nyt minä tiedän, miksi päihteet on kiellettyjä. Nyt tiedän, miksi töihin ei saa tulla krapulassa. Nyt tiedän, mikä on elämän tarkoitus. Kiitos! Minä olen nähnyt valon. Minulle on avattu ovi. Nyt minun on käveltävä siitä itse. Haluanko kävellä tuota tietä? Totta vitussa.
Karoliina: Kun heräsin, oli pimeää. Pimeämmäksi kävi minun heräämiseni. En pysty enää nukkumaan enkä halua olla hereillä. En tunnista ääniä, tuttuja enkä vieraita. Äänet ovat ehkä ihmisen, ehkä ei. Ehkä minä vain kuvittelen. Ehkä koko maailma on kuvitelmaa. Tahdon kuolla, tahdon kadota, tahdon paeta. Tahdon vielä yhden fiksin. Eikö? Mutta mä tarvitsen sitä. Mä en pysty ajattelemaan kunnolla. Yhden kerran vielä. Sitten lupaan olla kiltisti. Teen ihan mitä vain haluatte. Olkaa kilttejä. Olkaa kaiken pyhän nimessä minulle kilttejä. Minä vihaan maanantaita.
Bill: Mikä maanantaissa on vikana?
Karoliina: Maanantaina alkoi minun loppuelämäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti