Teatteri Poleemi 10v: Motin tervehdys

Yhden videon julkaisuun on jo lupa. Tässä siis Motimonin tervehdys Teatteri Poleemin 10-vuotisbileistä.



Tässä vielä linkintsi videoon.

Lokki lähtee lentoon huomenna

"Miksi pukeudet aina mustaan?" Näillä sanoilla alkaa huomenna Alisa Nirmanin kirjoittama ja ohjaama versio Anton Tsehovin Lokista. Teatteri Poleemin syksyn pitkä esitetään Teatteri Arjen tiloissa, Todellisuuden tutkimuskeskuksen alakerrassa ja harvojen liikenneyhteyksien päässä. Tai no, 65A kulkee kivasti ja melkein jopa usein. Jos usein pidetään puolen tunnin välejä yhdeksän jälkeen illalla.

Kuusi viikkoa, seitsemän näyttelijää, kolme tuottajaa, yksi tekniikan ajaja, x > 8*2*3*6 kahvikuppia, satoja ellei jopa tuhansia kilometrejä reissausta, yli 50 liuskaa paperia sekä nälkää, janoa ja kuolemaa. Huomenna lokki päästetään omille siivilleen. Tänään on kenraali, jonka jälkeen ohjaaja voi enää tehdä hyvin vähän. Sitten se on vain meidän harteilla.

Lausujat vs. näyttelijät

Eräs kysymys on mielessä tämän viikonlopun jälkeen, ja sitä on harvoin kuultu. Onko lausuja näyttelijä vai onko näyttelijä lausuja? Veikko Sinisalo -kilpailun viimeisiä kolmosia katsoessa ja kuunnellessa (sekä juoruja ekasta kolmesta kuultuani) oma ajatukseni on, että esiintyjien nuori polvi vain tykkää revitellä lavalla. Siellä pitää olla toimintaa kuin vapaapainiottelussa. Toisaalta siellä pitää olla Shakespearen pääkallo lavalla. Mitä oikeasti lavalla pitäisi tapahtua kun on kyse lausunnasta? Tampereella tsekatut meiningit ei antanut varmaa kuvaa.

Ehkä siellä pitäisi olla vain hyvät keuhkot ja artikulaatio, ehkä siellä pitäisi olla hieno läsnäolo ja yleisön ymmärtäminen, ehkä siellä pitäisi olla huiskiva lintuja ja räjähdyksiä, tai sitten pienestä tehtyjä isoja asioita.

Mutta ilmeiseltä näyttää, että lausunnan tulevaisuus on vauhdissa ja liikkeessä äänen kustannuksella. Sinänsä harmillista, että oma asiantuntemus on niin heikko Veikko Sinisalo -kilpailun aikaisemmilta vuosilta, että ei voi tarjota asiallista näkemystä kilpailun muutoksesta. Aikaisempia voittajia löytyy täältä.

Ehkäpä hankalinta hommassa on työn yksinäisyys. Lausuminen on täydellistä soolotyötä. Lausujalla on harvemmin ohjaajaa, tuottajaa tai työryhmää. Siellä on ihminen yksin näkemättä ja kuulematta itseään, ainoastaan kuultuna.

Täydellisiä miehiä on vielä - teatterissa

Vaikka kukaan ei tätä usko, niin miehistä ei kerrota miehisiä tarinoita enään. Ei riitä, että on elokuvia, joissa ajetaan todella kovaa tosi päheillä autoilla eikä sekään, että miehet ovat kaikkea osaavia. Myös miehiä pitää käsitellä ns. laatikon ulkopuolella.

Kellariteatterissa pyörivä Täydelliset miehet - desperate supermen on todella suositeltava viihdespektaakkeli. Omat syyt mennä katsomaan löytyi näytelmän mainostekstistä. Mainoksen toinen virke kuului jo näin: "Lavalla kaksi täydellistä miestä: Mikkomarkus Ahtiainen ja Sami Roikola sekä täydellinen muusikko Kasper Mårtenson." Ehkä sanan täydellinen käyttäminen kahdesti yhdessä virkkeessä lupasi jo niin paljon, että mentävähän oli. Ja jo toisen kerran peräkkäin näyttelijä Mikko-Markus "Börsta" Ahtiainen osoittaa olevansa nero älykkään komedian kanssa.

Mirka Myllärin ohjaama Täydelliset miehet ovat tunti ja 20 minuuttia täydellisen nopeasti etenevää täydellistä musiikillista tykistä täydellisestä miehiin sekaantumisesta. En voi sanoa näytelmän muodosta vielä paljoa, koska se perustuu kuulemma muodoltaan Täydellisiin naisiin (Desperate housewives). Tämän takia minun on pakko tutustua tv-sarjaan. Näytelmän juoni on kuitenkin episodimaisesti rakennettu nopeatempoinen tutkimus miehestä. Ja miehenähän sitä on mahtava katsoa. Lavalla ei nähdä machomaisia idiootteja eikä romantiikan nälkäisiä gigoloja, vaan yleisö näkee kaiken siltä väliltä. Näytelmän jälkeen tulee olo, että monta tyhjää paikkaa Miehen kuvauksesta ja elämästä on täytetty. Useastihan tulee himo miestaiteilijalle tehdä kuvaus oikeasta miehestä, joka ei ole stereotyyppisesti vain jotain miehekästä. Näytelmä muistuttaa oikeasti ideaa Penismonologeista (näytelmää siitä, miltä peniksestä tuntuu).

En väitä, että sukupuolten välinen tasa-arvo olisi toteutunut tässä yhteiskunnassa tai missään muuallakaan, vaan väitän, että kolmannen aallon feministeillä on vielä paljonkin tehtävää tiedostamisen saralla. Täydelliset miehet on yksi osa tiedostamisprojektia. Myllärin näytelmä on oikeasti yksi pienellä budjetilla toteutettu osa vastausta, mitä pitäisi tehrä. Ehkä vain nähdä miehetkin muina kuin miehinä. Ei ole helppoa olla sekä tunteitaan ilmaiseva tai tunteitaan sulkeva, kun aina tekee väärin. Miehen osa on helppo, kun sen oikein oivaltaa, mutta se ei ole lähtökohtaisesti helppo. Sukupuolittuneet kasvatuskäytännöt (sosialisaatio) tekevät miehenkin elämästä hankalaa, kun sukupuolittuneet käsitykset valmiiksi jo rajoittavat käytöstä miehen tai naisen rooliin.

Vaikka väitänkin näytelmää hyväksi tavassaan käsitellä miestä, niin jään silti odottamaan penismonologeja. Sillekin olisi tilausta vielä.

Kirjoita kohtaus

Tuli palautettua Teatterikorkean dramaturgi -linjan ennakkotehtävät kolme varttia sitten. Tämäkin on vain yksi yritys saada jotain mielekästä tekemistä elämässä. Tehtävä kolmonen oli kuitenkin eräällä tavalla hankala. Kirjoita kohtaus, jossa on kolme henkilöä. Pituus saa olla korkeintaan kolme liuskaa. Viime yönä vielä kirjoitin kyseistä tehtävää. Kun sain tehtävän valmiiksi, ajattelin, että tämä voisi olla hauska näytelmäkin. Kirjoitin kliseitä varioivan draaman, joka jäljittelee kieleltään saippuaoopperaa ja dekkaria.

Henkilöt:
Arthur eli kaikkitietäväinen
Jonna eli kohtalokas nainen
Jasmine eli epäilty

Arthur: Oli synkkä, mutta myrskyinen yö, tuo kaikista tunnetuin yö.

Jasmine: Kunnes minä kävelin ovesta sisään.

Arthur: Teillä oli savuava ase kädessä. Oli tapahtunut rikos.

Jonna: Kukakohan se oli?

Arthur: Se oli joku, jolla oli tilaisuus, motiivi ja tekoväline. Epäilen, että hän on vielä paikalla.

Jonna: Rikos on varmasti murha. Kukakohan on uhri?

Arthur: Se selvinnee, kunhan otamme huomioon kaikki tosiasiat. Tosiasioista emme voi päätyä epätoteen.

Jasmine: Minua ei voida mitenkään yhdistää rikokseen.

Jonna: Teillähän on vieläkin savuava ase kädessä.

Jasmine: Harrastan ampumapainia. Harjoittelen päivittäin neljä tai kuusi tuntia.

Arthur: Onko teillä jokin järjestelmä?

Jasmine: Neljä tuntia kun olen väsynyt ja kuusi tuntia kun minulla on aikaa.

Arthur: Entä silloin kun teillä on aikaa, mutta olette väsynyt?

Jonna: Teillä on hyvin paljon selitettävää!

Jasmine: Hui, oliko tuo ukkonen.

Arthur: Mitä ilmeisimmin. Ääni oli hyvin tuttu, mutta en nähnyt välähdystä.

Jonna: Älkää yrittäkö kierrellä. Tiedätte hyvin, että salamasta lähtee tuollainen ääni. Mitä te yritätte peitellä?

Arthur: Ainoastaan itseäni. Olen nimittäin rakastunut.

Jonna: Keneen?

Jasmine: Hän on rakastunut Edgar Allan Poeen.

Jonna: Poeen?

Jasmine: Etkö muka pystynyt sitä arvaamaan. Mieti nyt synkkää ja myrskyistä yötä.

Jonna: Synkkä ja myrskyinen?
Arthur: Se on totta. Yö on synkkä ja myrskyinen, mutta miettikää hyviä puolia. Ainakaan ei ole synkkä ja pimeä yö.

Jasmine: Sehän olisi --

Jonna: Se olisi --

Arthur: Se olisi synonyymi.

Jasmine ja Jonna: Herranjumala

Näytelmä, joka ei jätä rauhaan

Minulla on ollut joskus ajatus siitä, että luovuus on rauhoittumista ja asioiden yhdistelemistä, mutta välillä sisällä tapahtuu jotakin todella kieroa, jotain mikä tahtoo jatkaa elämistään, vaikka itse haluaisi olla vain siinä ajattelematta. Luovuuden pursuaminen on mahtava tunne.

Kirjoitin vähän aikaa sitten näytelmästä, jota työstän. Valitin loppukuvan puutttumista hitaasti etenevää ohjelmaa. Paskat, eilen syntyi seitsemän liuskaa dynamiittia. Dynamiittia vain hetkeksi. Lopulta joutuu kuitenkin turvautumaan "kill your darlings"-tekniikaan.

Kill your darlings on suomeksi tapa rakkaasi. Sillä tarkoitetaan draamallisen taiteen puolella kykyä osata poistaa omat rakastamansa kohdat.

Muutamia repliikkejä, joita olen kirjoittanut, joista toivottavasti en joudu luopumaan. Pakko saattaa kuitenkin tulla eteen.

"Tätäkö me oikeasti haluamme? Seksiä! Pelkkää seksiä. Pari palaa jäätelöä ja seksiä. Hyvät yöunet ja seksiä. Ylennyksen ja seksiä. Seksiä, seksiä ja seksiä."

"Jotta voisimme ymmärtää sanojen voiman ja kontrollin kaikenläpäisevyyden, meidän tulee tarkastella kontrollin erilaisia sosiaalisia kontstruktioita. Ensiksi meidän on syytä tutustua kiväärinpiippuun. Se on yksi historian tunnetuimmista sosiaalisista konstruktioista, joka viittaa mitä ilmeisemmin sekä purkautumiseen että väkivaltaan eli syntymään."

"Maajoukot oli aikoinaan hienointa mitä tiedettiin, mutta sinun kannattaisi ehkä harkita meri- tai ilmavoimia, tai sitten jos oikeasti haluat mennä maavoimiin, niin sisseihin. Minä olisin halunnut mennä sisseihin ja olla yhtä Jumalan luoman kauneuden kanssa ja päästä taistelemaan isänmaan puolesta. Harmi, kun et ole suorittanut pitkää liikuntaa."

"Ne on sellaisia homoja kaikki, paitsi Halla-Aho. Joku homo oli kuulemma joskus hänen omien sanojensa mukaan käynyt ahdistelemassa sitä ja hän oli kuulemma sillä hetkellä toivonut jotain tuliaseen tapaista."

"Mikko! Muna käteen ja tuut masturboimaan. Mä voin ottaa sun filosofiset tähteesi mun suuhun ja tehdä siitä analyysin, mutta sä olet oikeasti ainoa ihminen, joka voi esittää sen. Sä olet oikeasti äänesi kanssa sun tekstisi lähde."

"Olen surullisesti pitänyt itseäni sekä kommunistina että liberalistina, siis henkilönä joka paradoksaalisesti haluaa yhdistää yhteisen hyvän henkilökohtaiseen vapauteen."

"
Maija: Halkaise mut!

Mikko: Mä teen kaikkeni

Maija: Just noin.

Mikko: Pidä musta.

Maija: Pidän kiinni ja kunnolla

Mikko: Aah.

Maija: Juuri noin. Mä oon sitä mieltä, että nuoret miehet on just noin. Ja eniten minua kiihottaa, kun oikea mies laukeaa oikealla tavalla, pelkäämättä itseään."

Minun seksuaalisuuttani ette vie

Olen ehtinyt jo aloittaa trilogian toisen osan. Niina Soikkelilta (aikaisemmin Niina Siitonen) sain joskus idean kolmen osan näytelmäsarjasta, jotka käsittelisivät huumeita, seksuaalisuutta ja uskontoa, kun hän kertoi kolme asiaa, josta Suomessa ei voi keskustella poliittisesti. Tämä viehättävä ajatus johti sittemmin näytelmään Ei vain ne hyvät huumeet (alunperin nimeltään Ei vain ne hyvät päihteet). Trilogian nimenä on ollut milloin politiikkatrilogia ja milloin Suomitrilogia (Kaurismäen mukaan). Välillä olen kutsunut sitä Minun trilogiaksi.

Nyt on tullut työstettyä seksuaalisuutta käsittelevää näytelmää. Se on tällä hetkellä koneellani työnimellä Seksuaalisuuttani ette vie. Toinen vaihtoehto oli nimeä valittaessa Minun vartaloni, minun päätökseni.

Monologeja, kohtausideoita, juoni- ja henkilösynopsiksia syntyy hyvää vauhtia. Kuitenkin tuntuu, että minun pitäisi keskittyä dramaturgia-linjan ennakkotehtäviin. Tosin yksi tehtävistä on näytelmän kirjoittaminen, joten ehkä voin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, jos saisin tästä tekstistä kokonaisen luonnoksen valmiiksi.

Työvuorojen ollessa mitä on, olen valinnut työstämisen ajankohdaksi yöt. Viime yönä valvoin neljään asti aamulla saaden aikaiseksi vain kaksi repliikkiä. Tänä yönä olen saanut jo aikaiseksi neljä avonaista tiedostoa, joihin olen kirjoittanut henkilöjen taustoja, teemoja, itse raakamateriaalia eli dialogia ja monologeja, mutta yksi asia puuttuu: loppukuva.

Loppukuva on tärkeä draaman kannalta. Silloin on jokin kohtaus, johon kuvittelee kaikkien tapahtumien johtavan. Vaikka se olisi kliseinen kohtaus yksinäisestä cowboysta ratsastamassa kohti auringonlaskua, se olisi kuitenkin loppukuva. Usein se auttaa pitämään kirjoittamisen kurissa, vaikka loppukuva muuttuisikin jossain vaiheessa.

En vain osaa keksiä sitä. Olen keksinyt materiaalia vaikka kuinka seksuaalisuuden kontrolloinnista ja politiikasta, mutta loppukuva vain puuttuu. Ehkä pitäisi kokeilla sitä yksinäistä cowboyta. Ehkä pitäisi ajatella Brokeback mountainia. Ehkä se kuva syntyy, kun henkilöt ja käsiteltävät alateemat ovat päässäni - ehkä ei. Ehkä tämä kaikki on vain kuvitelmaa siitä, että saan tämän joskus valmiiksi.

Kulttuuripäivä

Tänään on hyvin kultturistinen päivä tiedossa. Kohta lähden katsomaan Sotaturisteja veljeni kanssa. Illan kruunaa sitten hetki, kun menen ystävän kanssa juomaan viskiä ja katsomaan elokuvaa jossa juodaan viskiä, poltetaan tupakkaa ja siteerataan kirjallisuutta (eli Love song for Bobby Long).

Huumeet lähes loppuunvarattuna

Viime tiistaina ensi-iltansa saanut Teatteri Poleemin näytelmä Ei vain ne hyvät huumeet tuli lähes loppuunmyydyksi ennen seuraavaa esitystä. Eilisiltana vain viimeiseen esitykseen oli lippuja jäljellä. Tämä on ehkä ennakkoon suosituin näytelmä, jota olen koskaan ollut tekemässä. Valitettavasti siihen ei oltu varauduttu. Vaihtolavalle emme pysty välttämättä saamaan lisäesityksiä, koska seuraava poppoo aloittaa jo oman produktionsa viimeistä esitystä seuraavana päivänä.

Mutta tilausta näytelmällä olisi ilmeisesti enemmänkin. Puhelin käy jatkuvasti kuumana ja on sekä ikävää että mukavaa myydä ei-oota. Mukavaa on se, että näytelmä näyttää kiinnostavan useita ihmisiä. Ikävää on se, että taiteilijan näkökulmasta haluaa oikeastaan aina, että omat jutut leviävät mahdollisimman laajalle ja mahdollisimman oikealle yleisölle. Negatiivisin palautekin on ollut rakentavaa ja se on tullut kenraalin jälkeen. Ensi-illassa olikin jo sitten kaikki lamput kohdillaan ja pari kohtausta vielä hieman muutettuna. Ensi-illan jälkeen asiat ovat rullanneetkin. Jopa aina pelottava toinen esitys saatiin kunnialla loppuun vaikka esitys lähtikin käyntiin hieman alikierroksilla.

Nyt pitäisi sitten miettiä, että miten saamme aikaiseksi lisäesitykset. Tähän mennessä on ehdotettu KokoTeatterin tai Teatteri Avoimien ovien käyttöä. Molempien vuokrat ovat huomattavasti korkeammat kuin Vaihtolavan eikä meillä siitä huolimatta ole vielä edes takuuta siitä, että tilat olisivat käytettävissä.

Sytyfestareillekin pitäisi pyrkiä ja ties minne muualle. Mutta tiedotetaan tilanteesta, kun jotain ilmenee.

Päihteiden ensi-ilta lähestyy

Kahden vuoden jälkeen se on vihdoinkin tulossa lavalle. Työnimellä Ei vain ne hyvät päihteet on valmistunut näytelmä ja tänään on ensi-ilta. Näytelmä kantaa nyt nimeä Ei vain ne hyvät huumeet. Pääosissa Linda Savonen, Antti Vainio ja Susa Wiwolin. Taattua Teatteri Poleemia. Tunnelmista myöhemmin ehkä lisää, mutta nyt on riennettävä nauttimaan.

Sama kohtaus, uusi teksti

Taisi olla Heikki Salo, joka joskus vihjasi, että lauluteksti on aina huono, kunnes siitä tehdään parempi. Tällä hän ei tarkoittanut, että lauluteksti olisi koko prosessin ajan huono, vaan hän haluaa osoittaa, että yksi syy, miksi tekstiä ei kirjoiteta uudelleen, johtuisi siitä, että kirjoittaja kokee tehneensä jotain erinomaista. Kokemus osoittaa, että kirjoittamalla uudelleen ja uudelleen, ajatus kirkastuu ja turhat rönsyt vain katoavat tekstistä. On parempi kirjoittaa paljon ja leikata, kuin kirjoittaa vähän ja pysähtyä.


Kurt Vonnegut teki tässä poikkeuksen tietyssä mielessä. Hän jakoi eräässä kirjassaan kirjailijat kahteen ryhmään. Niihin, jotka kirjoittavat kirjansa nopeasti, mutta hiovat niitä pitkään, sekä niihin, jotka pohdiskelivat jokaista lausetta pitkään. Hän väitti itse kuuluvansa jälkimmäiseen ryhmään.

Yhteistä näillä kahdella sanataiteilijalla on lähestyminen tekstiin, pyrkimys hiontaan. Jos Vonnegut miettii pitkään, mitä kirjoittaa, niin Salo kirjoittaa saman tekstin monta kertaa uudestaan. Jos jostain haluaisin itseäni torua, on se, että kirjoitan joskus nopeasti jotain kasaan ja kuvittelen sen olevan jotain nerokasta. Vasta kun kirjoitan tekstin uudestaan huomaan rikkinäiset kohdat.

Mitkä ihmeen rikkinäiset kohdat? Eihän sellaisia voi olla fiktiossa. Voi, mutta niitä on, ja niitä on niin paljon kuin jaksat etsiä. Rikkinäiset kohdat ovat tekstin mystiikkaa. Intuitio sanoo, että ne ovat rikkinäisiä. Jos kirjailija pystyy selittämään itselleen syyn toiminnalleen, hän löytää tekstistä rikkinäiset kohdat. Jos hän taas kirjoittaa kuin haamuna, vääristellen mielleyhtymiä päässään, hän harjoittaa terapiaa. Hän pääsee lähelle omaa intuitioon, mutta voiko muut nauttia siitä?

Jotta kirjoittaisin nyt todella ärsyttävästi, niin vastaan, että voi. Se johtuu siitä, että "muut" antavat itse merkityksen tekstille. Tämä merkitys annetaan halusi kirjailija sitä tai ei, ja se voi olla minkälainen tahansa, hyväksyipä kirjailija sen tai ei.

Tämä viimeinen ajatus jää testattavaksi tammikuuhun. Tämän päivän oivallus, jota ei voi tehdään riittävän montaa kertaa elämässä, on tuo uudelleenkirjoittaminen. Kill your darlings eli tapa rakkaasi. Tämän päivän käsispalaverissa päädyttiin kirjoittamaan Teatteri Poleemin näytelmän, "Ei vain ne hyvät huumeet", viimeinen kohtaus kokonaan uusiksi. Viesti ei muuttunut tuumaakaan, mutta tarina parani. Ensi keskiviikkona kirjoitamme sen todennäköisesti vielä kertaalleen uusiksi ja senkin jälkeen muutaman kerran, jotta ne kaikki lippunsa maksavat katsojat eivät joudu pettymään.

Jos haluat seurata näytelmän etenemistä, niin blogissa on tägi nimeltä Ei vain ne hyvät päihteet (mikä oli alkuperäinen työnimi).

Kohtaus näytelmästä Ei vain ne hyvät päihteet

Tällä hetkellä työstettävässä Ei vain ne hyvät päihteet -näytelmässä on yksi mielekäs kohtaus, joka käsittelee nousuja ja laskuja.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Teatteri Poleemi olisi tuottamassa näytelmän. Ohjaajan penkillä istuisi Timo Puohiniemi ja lavalla sekoilisivat Linda Savonen ja Antti Vainio.

Karoliina: Ne tietää. Jos mä yritän pysyä vain suorassa ja vaikuttaa normaalilta. Mä voisin viheltää. Nyt viheltäminen kuulostaa todella hämärältä. Nyt joku tajusi. Toi tuolla katsoo mua. Moikkaa takaisin. Ei, nyt ei mennyt hyvin. Reagoin liian hitaasti. Nyt se tajuaa. Se ottaa puhelimen käteensä. Se aikoo varmaan soittaa poliisit. Vai soittikohan joku muu ne? Toi tuolla lopetti just puhelunsa. Ehkä se soitti poliisille. Mä en ehtinyt varmistamaan kaikkia ihmisiä täällä. Ne voi pysäyttää tän laitteen. Tai sitten ne odottaa seuraavalla pysäkillä mua, joten mun pitäisi häipyä täältä pois ennen sitä.

Bill: Mä en tiedä, mikä muhun iski. Olin yllättäen lähtenyt työkavereiden kanssa oluelle. Oli kuitenkin perjantai. Tarkoitus oli mennä katsomaan bändiä. Päästiin perille. Eksyin kavereistani ja luulen, että joku taisi laittaa jotain lasiini. Lähti kunnon vauhti päälle. Mä menin eturiviin pogoomaan. En mä koskaan tehnyt sellaista aikaisemmin. Yleensä matkan päästä seurasin ja juttelin jonkun ihmisen kanssa – yleensä läheisen ystävän. En koskaan kenenkään tuntemattoman ainakaan. Siinä mä sitten olin. Vaatteet hiestä märkänä ihoa vasten. Ihoni jonkun toista vasten. Jonkun kolmatta vasten, neljännen, ja sekosin jo laskuissa. Minun iho kosketti kaikkia. He olivat minun voimani lähde. Mitä vahvempi kosketus, sen vahvempi oli minun voimani.

Karoliina: Mmmmm. Sano Mmmm kun haluat patukkaa. Mmmm. Lisää. Mmmmm. Pasteijaa. Mmm. Spagettia. Mmmm. Jotain rouhevaa. Mmmm. Jotain suolaista ja naksuvaa. Mmmm. Jotain mitä voin levitellä suupielilläni. Jotain millä voin leikkiä ja pitää suussani. Mmmm. Voisin puraista poikki. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Mmmm. Mä haluan laittaa suuhuni koko maailman. Mä haluan pistää sinne vohveleita, lettuja, räiskäleitä, raakaa kananmunaa, lihaa, tonneittain lihaa, tonnikalaa, tonnikalapurkkeja, kukkia, auringonkukkia, voikukkia, kaikenlaisia kukkia.

Bill: En tiedä, miten lopulta päädyin tänne, mutta täällä minä join sampanjaa navasta ja söin hummeria sieltä. Wink-wink-nudge-nudge. Sitten päädyin sen kanssa tekemään sitä ilman sitä. Wink-wink-nudge-nudge. Ja sitten sen kanssa. Wink-wink. Ja taisin pettää häntäkin kaikilla muilla tavoin paitsi teknisesti. Nudge-nudge.

Karoliina: Olen katsonut tiikeriä silmästä silmään. Siinä yössä oli kermaa, haastetta ja vastuksia. Ja viimeisenä näin sen, etsimässä uhriaan yöstä. Hän katsoi meitä kaikkia tiikerin silmillään. Kasvoista kasvoihin. Kuumuus. Roikkui. Pysyi nälkäisenä. Kertoimia. Kadulla. Tappaminen on pakollista, jos haluaa selvitä hengissä. Menin pitkän matkan. En voi enää kääntyä. Olen vain enkä voi olla olematta.

Bill: Laitoin kaikki merkit punaiselle. Tuplasin. Olin voitolla jo muutamia tuhansia. Keräsin huomiota. Heitin noppaa. Triplasin. Olin jo voitolla useita tuhansia. Kukaan ei keskittynyt enää omaan peliinsä. Kompastuin ja kaikki merkit putosivat nollalle. Pallo pyöri ja vinkui. Osuma. Olin voitolla kymmeniä tuhansia. Soitin töihin. ”Kuulepas mulkku. Mä olen ollut aivan liian usein sun pyöriteltävänä. Sä olet väittänyt, että kun mä työskentelen riittävän kovasti ja motivoituneesti, niin sut huomataan. Mun piti juosta sun perässä, kaapia sun paskat, hoitaa sun kakarat ja aviorikoksesi. Tiedätkö, mikä erottaa johtajan mulkusta? Solmio. Joten haista sinä pitkä vittu, mä en tule takaisin. Ja jos alat vääntää jotain itkua, mä ilmiannan sut. Mä tiedän riittävästi susta. Sä et voisi enää palata kotiin, töihin tai edes liikkua kadulla sen jälkeen. Mutta nyt mun pitää lopettaa. Moro mulkku.”

Bill: Uskomatonta. Minä tein sen. Tein sen, mitä olen aina halunnut tehdä. Olen saanut uskomattomia voimia, joita ei voi ottaa minulta pois. Globaali kontrolli ei ole vieläkään keksinyt sellaista kryptoniittia, joka voisi viedä minulta voimani. Nyt minä tiedän, miksi päihteet on kiellettyjä. Nyt tiedän, miksi töihin ei saa tulla krapulassa. Nyt tiedän, mikä on elämän tarkoitus. Kiitos! Minä olen nähnyt valon. Minulle on avattu ovi. Nyt minun on käveltävä siitä itse. Haluanko kävellä tuota tietä? Totta vitussa.

Karoliina: Kun heräsin, oli pimeää. Pimeämmäksi kävi minun heräämiseni. En pysty enää nukkumaan enkä halua olla hereillä. En tunnista ääniä, tuttuja enkä vieraita. Äänet ovat ehkä ihmisen, ehkä ei. Ehkä minä vain kuvittelen. Ehkä koko maailma on kuvitelmaa. Tahdon kuolla, tahdon kadota, tahdon paeta. Tahdon vielä yhden fiksin. Eikö? Mutta mä tarvitsen sitä. Mä en pysty ajattelemaan kunnolla. Yhden kerran vielä. Sitten lupaan olla kiltisti. Teen ihan mitä vain haluatte. Olkaa kilttejä. Olkaa kaiken pyhän nimessä minulle kilttejä. Minä vihaan maanantaita.

Bill: Mikä maanantaissa on vikana?

Karoliina: Maanantaina alkoi minun loppuelämäni.

Kesäteatteria taas tarjolla

Jokakesäinen ylistys taiteelle ja kulttuurille, eli suomalainen kesäteatteri, on aloittanut toimikautensa. Tarjolla on ollut jo tähän mennessä Teatteri Poleemin Tee tilaa. Helsingin esityskausi on jo päättynyt, mutta teos on mahdollisesti mahdollista bongata Faces-festivaaleilla Karjaalla (2.-4.8).

Tulevana viikonloppuna Ilvesteatterin alaisuudessa toimiva Kumpulan metsäteatteri esittää suomalaisen laman uusintana (ensi-ilta 18.7.). Great Depressions Raisa Marjamäen, Viivi Kaakkisen ja Henriikka Himman käsikirjoittamana ja viimeksi mainitun ohjaamana. Marjamäki on jo toista kertaa kirjoittanut Kumpulaan esityksen. Aikaisemmin hänen kynästään on irronnut kehuttu Raamattu.

Perjantain jälkeen Loistoteatterin Vartiosaaren Robin Hood palaa uudelleen sinne minne se kuuluukin. Esitystä on ilmeisesti päivitetty ainakin näyttelijöiden osalta jonkin verran. Heikki Vilja ja Juho Itkonen nähdään edelleen Sakari Hokkasen ohjauksessa. Uutuuksia lienee Ninni Parviainen ja Matias Hasu.

Teatteri Beowulf taas tulee tarjoamaan poikkeuksellisesti kauhua kivinokan teatterillaan. Shakespearisti Joel Elstelän ohjaama Noita palaa elämään saa ensi-iltansa 25.7. Lavalla nähdään ainakin ohjaajan luottonäyttelijä Laura Karpasuo.

Karonkkaa

Zapatistinäytelmä Neljäs maailmansota sai eilen toistaiseksi viimeisen Helsingin esityksensä päätökseen. Esitykseen sattui tulemaan kerrottuna hauska sattumus, jota ei pitäisi kuitenkaan tulkita niin, että katsojille tai näyttelijöille se olisi erityisen hauskaa. Eturivissä sattui istumaan elämän eliksiiristä voimiaan saanut mies. Näytelmän ensimmäinen repliikki alkaa sanoilla "iltaa", johon huuliveikko vastasi, että iltaa. Tämä kohta pudotti minut lavan takana. Ääni kuulosti ihan ohjaajalta ja ajattelin, että tämä olisi hänen källinsä. Myöhemmin yksi Bertolt Brechtin repliikeistä on kysymys "väsyttääkö?". Kaveri vastaa: "Joo, vähän". Ensimmäisellä puoliajalla hän poistuu.

Muutenkin esityksen draivi oli hyvä verrattuna edelliseen päivään, mikä oli kaikilla mittapuilla mitattuna katastrofi: tekniikka hidastelee, näyttelijät hidastelee ja takeltelee, repliikit katoavat, ja artikulaatio on tulkinnallista.

Seuraavat esitykset nähdään sitten Facesissa, jos kaikki menee kuten ounastellaan.

Välihuomautuksia näytelmästä

Neljäs maailmansota on vaikuttanut pitkän aikaan varsin synkältä näytelmältä. Jos lyhyesti pitäisi kuvailla, minkälaisen vaikutelman näytelmä tekee minuun, niin sanoisin, että olemme tonkineet kaiken paskan Meksikosta esiin, mikä vain pystytään löytämään ja tiputettu se lavalle.

Olen välillä aina huomauttanut asiasta. Kyselen jatkuvasti harjoituksissa, miten voisimme tehdä näytelmästä kepeämmän. Eilisessä yleisöläpivedossa sitten lisättiin toiselle puoliajalle huvittava nauha. Se menee vapaasti improvisoiden näin: "Me tapamme teidät kaikki. Me aloitamme teidän lapsista. Tapamme heidät kaikki yksi kerrallaan. Tämä ei ole enää mitään vitun uhkailua. Te nussitte meidän maatilat, nyt me isketään sinne mihin teitä sattuu eniten: lapsiinne."

Jostain syystä minua alkoi naurattaa tuo, ei siksi, että nauha olisi mitenkään iloinen, vaan siksi, että edellä mainittu nauha ei kevennä näytelmää yhtään.

Ensi-ilta lähestyy

Syy, miksi tämä blogi on ollut hiljainen, manifestoituu kuukauden sisällä Tuusulassa, Imatralla ja Helsingissä. Äpäräteatterin Neljäs maailmansota esittelee itsensä virallisesti Imatralla 30.5. Sitä ennen vedetään muutama yleisöläpäri Tuusulassa ja saavutaan Helsinkiin kesäkuun alussa.

5.5.2008 LEHDISTÖTIEDOTE:

ÄPÄRÄTEATTERI:

NELJÄS MAAILMANSOTA

Meksiko. Chiapasin osavaltio. Uudenvuodenyö 1994. Tuhannet intiaanit valtaavat neljä osavaltion suurinta kaupunkia ja julistavat sodan Meksikon hallitukselle. Zapatistikapina oli alkanut. Myöhemmin taistelu muuttui ammuskelusta "maailman ensimmäiseksi postmoderniksi vallankumoukseksi", tärkeimpänä aseenaan internet, jolla intiaanit saivat muun maailman ja Meksikon kansalaisyhteiskunnan tuen asialleen, eikä heitä uskallettukaan pommittaa tuhannen päreiksi. Näytelmä pohjautuu tositapahtumien lisäksi zapatistien kapinallisen varakomentaja Marcosin viidakossa kirjoittamiin lehdistötiedotteisiin ja niiden jälkikirjoituksiin, jotka ammentavat aiheensa Shakespearen lisäksi J.M Serratin iskelmistä, Cervantesilta, Brechtiltä ja Nerudalta.

Neljäs Maailmansota yhdistää nukketeatteria ja perinteistä teatteria. Näytelmä vilisee sissejä, amerikkalaisia, luurankoja, intiaanimyyttejä, kuolleita ja eläviä intiaaneja, sekä keskisormia perinteiselle poliittiselle retoriikalle.

"Mahtava globaali voima ei ole vielä keksinyt asetta, jolla voisi tuhota unelmat."

Esityksen kesto n. 2 tuntia, väliaika.

Työryhmä:

Käsikirjoitus ja nuket: Mira Laine
Ohjaus: Matti Rasilainen
Lavastus: Milja Valtonen

Tuottaja: Saana Peltola
Rooleissa: Teuvo Ahokas
Mira Laine
Jaakko Vasankari

Kantaesitys: 30.5. Mustan ja Valkoisen Teatterin festivaali, Imatra

Esitykset:

Narrin Näyttämö, Hietaniemenkatu 9 c (Kamppi), Helsinki

4.6 klo 19

6.6 klo 19

7.6 klo 19

11.6 klo 19

13.6 klo 19

14.6 klo 19

15.6 klo 19

Liput: 10/5 €

Kiilaklubien kevätstartti

Tapahtumatiedote 21.3.2008
Mitä: Kiilaklubi
Missä: Club Libertessä (Kolmas linja 34.)
Milloin: 8.4.2008 kello 21. (lipunmyynti alkaa kello 20)
Mitä maksaa: 5 euroa

Kiilaklubi starttaa keväällä 2008 ravintola Libertéssa. Keväällä tarjoillaan kolme klubi-iltaa poikkitaiteellisessa hengessä. Hyvien kokemusten jälkeen Kiilaklubit pyrkivät vakiinnuttamaan asemansa taiteellisena foorumina, jonka esikuvat löytyvät englannista. Jokaisen klubin aikana tarjoillaan erikoisen musiikin lisäksi elokuvaa, teatteria, puhuttua sanaa sekä mahdollisesti jopa lavastustaidetta.
Ensimmäinen klubi järjestetään 8.4. Club Libertessä kello 21 lähtien. Musiikista vastaa kantri- ja folkmuusikko Artturi Ketola. Elokuvana näytetään lyhytelokuva Ateria, joka sai kolmannen sijan Vasaemmistonuorten järjestämässä Jonkun toisen ongelma –elokuvakilpailussa. Elokuvan on tuottanut Tampereen kaupungin nuorisopajan ryhmä. Puhutulla sanalla briljeeraa kansainvälistä tunnustusta saanut Kalle Niinikangas. Illan viimeistelee funkkia ja rokkia iloisesti yhdistelevä runsaasti undergroundissa julkisuutta saanut Try it again Sam. Teatteri Poleemi esiintyy välissä aina kun huvittaa.

Kevään seuraava klubi järjestetään 6.5. samassa osoitteessa. Esiintyjistä ja teemoista ilmoitetaan myöhemmin.

Lisätiedot:
Jaakko Vasankari
050-4362199
Jage.vasankari@gmail.com

Kalle Niinikangas
040-5922446
Kalle.niinikangas@gmail.com

500. postaus

Tätäkin pitäisi jotenkin juhlistaa, mutta tämä tuntuu jotenkin niin aikaiselta. Tavoitteena on kuitenkin ollut juhlia vasta kun 1000. postaus tulee. Puolivälissä ollaan, ja toivottavasti en saa nyt jotain raivaria, että alan tuottamaan 10 postausta päivässä, jotta tuhanteen päästäisiin ennen kesää. Vaikka ei tiedä, vaikka joku alkuinnostus syttyisikin tästä. Toisaalta määrä ei korvaa laatua, ja osittain tämä pätee myös päinvastaiseen tilanteeseen. Ei tule kirjoitella viisisivuisia esseitä kerran kuussa.

Vasemmistonuorten foorumilta löytyi tänään linkki Rick Falkvingen kirjoitukseen Why is US collapsing. Falkvinge on Ruotsin piraattipuolueen puheenjohtaja, joka aavistelee kirjoituksessaan Yhdysvaltojen kaatumista. Syynä on Yhdysvaltojen uskomaton kyky lainata mielettömästi rahaa ilman tunnetta, että lainat pitäisi maksaa takaisin. Patenttijärjestelmä on ollut Falkvingen mukaan yksi niistä keinoista, joilla on yritetty pitää talouden rattaat pyörimässä sen jälkeen, kun Yhdysvallat hävisi automarkkinat Japanille.

Äpäräteatterin tuottama Neljäs maailmansota saa ensi-iltansa vajaan kahden kuukauden päästä, eikä ainakaan täällä päässä tunnu minkäänlaista paniikkia. Treenit käyvät väsyttäviksi välillä. Tämä johtunee siitä, että minä olen ainoa, joka tekee työkseen muutakin kuin teatteria. Olisi nimittäin ne päivä- ja iltatyöt tehtävänä. Muut sitten käyvät apurahoilla ja muilla freelancer-tuloilllaan treeneissä iloisina ja hyvin, hyvin levänneinä. Minä sitten kömmin kymmenen torkkuhälytyksen jälkeen näyttämään väsyneeltä. Eikä työtä helpota yhtään se, että näytelmä perustuu pääosin Subcomandante Marcosin teksteihin ja minäpä tietenkin näyttelen tuota roolia.

Tämäkin viikko pitäisi hoitaa muutamia muitakin tuotannollisia asioita. Vääntää uutta verokorttia ettei tule mätkyjä ensi vuonna. Pistää tiedotetta Kiilaklubeista ja värkkäillä niitä eteenpäin. Kaiken kruunaa vielä Kiilan vuosikokous viikonloppuna, joka on vielä viimeistelyä vaille valmis (kaikki kalvot vain puuttuu talousarvion lisäksi). Torstaille tulee vielä treenien lisäksi Korkeasaaren johtokunnan kokous ja illalla Heidi Finnilän ohjaamaa ja Leea Klemolan kirjoittamaa Jessika - Vapaana syntynyt - näytöstä, jonne pitäisi päästä. Lavalla vilahtaa tuttuina ainakin Kim Kreus, Pekka Mattila ja Marko Lindholm.

Äpäräteatteri

Lähdin tässä keväällä mukaan Äpäräteatterin alla kulkevaan teatterinäytelmään 4. Maailmansota. Näytelmä sijoittuu Mexicoon ja käsittelee Zapatistien kansannousua lähinnä Subcomandante Marcosin tekstien pohjalta. Esityksestä olisi tarkoitus tulla kiertävä. Tänään olisi roolijako (toivottavasti) sekä tuotantopalaveri, jossa koko tuotantoryhmä kohtaa toisensa. Itse olen tavannut muutamia tyyppejä, mutta lähinnä olen (luonnollisesti) tavannut vasta näyttelijöitä sekä ohjaajan (vieläkin luonnollisempaa).

Tähän mennessä treenit ovat käsitelleet ihmisten suhteita ja tutkimuksia. Menetelmä on jotenkin alastomampi, kun ei saa käydä tekstiä lävitse sen enempää kuin mitä tarvitsee sisällön ymmärtämiseksi. Hauskaa ja vaikuttavaa tuo treenaaminen välillä on. Epäonnistuminen on parasta mitä harjoituksissa voi tehdä. Sen mukaan on niin helppoa heittäytyä.

Ps. Paikalliset antropologimme ovat kiertämässä Meksikoa. Tilannetta voi seurata Libun ja Pepen blogista.

Viikon kysymys improsta

Improvisaation tärkein kysymys on: Kyllä vai ei?

Viime viikon kysymykseen Suomen suurimmasta suomalaisesta vastauksia tuli 25. Suurin osa oli sitä mieltä, että suurin suomalainen on joku muu (52%) tai ei kukaan (28%). Nico Rosberg sai kaksi ääntä. Matti Vanhanen, Mika Häkkinen ja Pietari Braahe saivat jokainen yhden äänen. Onnittelut.