Minun seksuaalisuuttani ette vie

Olen ehtinyt jo aloittaa trilogian toisen osan. Niina Soikkelilta (aikaisemmin Niina Siitonen) sain joskus idean kolmen osan näytelmäsarjasta, jotka käsittelisivät huumeita, seksuaalisuutta ja uskontoa, kun hän kertoi kolme asiaa, josta Suomessa ei voi keskustella poliittisesti. Tämä viehättävä ajatus johti sittemmin näytelmään Ei vain ne hyvät huumeet (alunperin nimeltään Ei vain ne hyvät päihteet). Trilogian nimenä on ollut milloin politiikkatrilogia ja milloin Suomitrilogia (Kaurismäen mukaan). Välillä olen kutsunut sitä Minun trilogiaksi.

Nyt on tullut työstettyä seksuaalisuutta käsittelevää näytelmää. Se on tällä hetkellä koneellani työnimellä Seksuaalisuuttani ette vie. Toinen vaihtoehto oli nimeä valittaessa Minun vartaloni, minun päätökseni.

Monologeja, kohtausideoita, juoni- ja henkilösynopsiksia syntyy hyvää vauhtia. Kuitenkin tuntuu, että minun pitäisi keskittyä dramaturgia-linjan ennakkotehtäviin. Tosin yksi tehtävistä on näytelmän kirjoittaminen, joten ehkä voin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, jos saisin tästä tekstistä kokonaisen luonnoksen valmiiksi.

Työvuorojen ollessa mitä on, olen valinnut työstämisen ajankohdaksi yöt. Viime yönä valvoin neljään asti aamulla saaden aikaiseksi vain kaksi repliikkiä. Tänä yönä olen saanut jo aikaiseksi neljä avonaista tiedostoa, joihin olen kirjoittanut henkilöjen taustoja, teemoja, itse raakamateriaalia eli dialogia ja monologeja, mutta yksi asia puuttuu: loppukuva.

Loppukuva on tärkeä draaman kannalta. Silloin on jokin kohtaus, johon kuvittelee kaikkien tapahtumien johtavan. Vaikka se olisi kliseinen kohtaus yksinäisestä cowboysta ratsastamassa kohti auringonlaskua, se olisi kuitenkin loppukuva. Usein se auttaa pitämään kirjoittamisen kurissa, vaikka loppukuva muuttuisikin jossain vaiheessa.

En vain osaa keksiä sitä. Olen keksinyt materiaalia vaikka kuinka seksuaalisuuden kontrolloinnista ja politiikasta, mutta loppukuva vain puuttuu. Ehkä pitäisi kokeilla sitä yksinäistä cowboyta. Ehkä pitäisi ajatella Brokeback mountainia. Ehkä se kuva syntyy, kun henkilöt ja käsiteltävät alateemat ovat päässäni - ehkä ei. Ehkä tämä kaikki on vain kuvitelmaa siitä, että saan tämän joskus valmiiksi.

Huumeet lähes loppuunvarattuna

Viime tiistaina ensi-iltansa saanut Teatteri Poleemin näytelmä Ei vain ne hyvät huumeet tuli lähes loppuunmyydyksi ennen seuraavaa esitystä. Eilisiltana vain viimeiseen esitykseen oli lippuja jäljellä. Tämä on ehkä ennakkoon suosituin näytelmä, jota olen koskaan ollut tekemässä. Valitettavasti siihen ei oltu varauduttu. Vaihtolavalle emme pysty välttämättä saamaan lisäesityksiä, koska seuraava poppoo aloittaa jo oman produktionsa viimeistä esitystä seuraavana päivänä.

Mutta tilausta näytelmällä olisi ilmeisesti enemmänkin. Puhelin käy jatkuvasti kuumana ja on sekä ikävää että mukavaa myydä ei-oota. Mukavaa on se, että näytelmä näyttää kiinnostavan useita ihmisiä. Ikävää on se, että taiteilijan näkökulmasta haluaa oikeastaan aina, että omat jutut leviävät mahdollisimman laajalle ja mahdollisimman oikealle yleisölle. Negatiivisin palautekin on ollut rakentavaa ja se on tullut kenraalin jälkeen. Ensi-illassa olikin jo sitten kaikki lamput kohdillaan ja pari kohtausta vielä hieman muutettuna. Ensi-illan jälkeen asiat ovat rullanneetkin. Jopa aina pelottava toinen esitys saatiin kunnialla loppuun vaikka esitys lähtikin käyntiin hieman alikierroksilla.

Nyt pitäisi sitten miettiä, että miten saamme aikaiseksi lisäesitykset. Tähän mennessä on ehdotettu KokoTeatterin tai Teatteri Avoimien ovien käyttöä. Molempien vuokrat ovat huomattavasti korkeammat kuin Vaihtolavan eikä meillä siitä huolimatta ole vielä edes takuuta siitä, että tilat olisivat käytettävissä.

Sytyfestareillekin pitäisi pyrkiä ja ties minne muualle. Mutta tiedotetaan tilanteesta, kun jotain ilmenee.

Sama kohtaus, uusi teksti

Taisi olla Heikki Salo, joka joskus vihjasi, että lauluteksti on aina huono, kunnes siitä tehdään parempi. Tällä hän ei tarkoittanut, että lauluteksti olisi koko prosessin ajan huono, vaan hän haluaa osoittaa, että yksi syy, miksi tekstiä ei kirjoiteta uudelleen, johtuisi siitä, että kirjoittaja kokee tehneensä jotain erinomaista. Kokemus osoittaa, että kirjoittamalla uudelleen ja uudelleen, ajatus kirkastuu ja turhat rönsyt vain katoavat tekstistä. On parempi kirjoittaa paljon ja leikata, kuin kirjoittaa vähän ja pysähtyä.


Kurt Vonnegut teki tässä poikkeuksen tietyssä mielessä. Hän jakoi eräässä kirjassaan kirjailijat kahteen ryhmään. Niihin, jotka kirjoittavat kirjansa nopeasti, mutta hiovat niitä pitkään, sekä niihin, jotka pohdiskelivat jokaista lausetta pitkään. Hän väitti itse kuuluvansa jälkimmäiseen ryhmään.

Yhteistä näillä kahdella sanataiteilijalla on lähestyminen tekstiin, pyrkimys hiontaan. Jos Vonnegut miettii pitkään, mitä kirjoittaa, niin Salo kirjoittaa saman tekstin monta kertaa uudestaan. Jos jostain haluaisin itseäni torua, on se, että kirjoitan joskus nopeasti jotain kasaan ja kuvittelen sen olevan jotain nerokasta. Vasta kun kirjoitan tekstin uudestaan huomaan rikkinäiset kohdat.

Mitkä ihmeen rikkinäiset kohdat? Eihän sellaisia voi olla fiktiossa. Voi, mutta niitä on, ja niitä on niin paljon kuin jaksat etsiä. Rikkinäiset kohdat ovat tekstin mystiikkaa. Intuitio sanoo, että ne ovat rikkinäisiä. Jos kirjailija pystyy selittämään itselleen syyn toiminnalleen, hän löytää tekstistä rikkinäiset kohdat. Jos hän taas kirjoittaa kuin haamuna, vääristellen mielleyhtymiä päässään, hän harjoittaa terapiaa. Hän pääsee lähelle omaa intuitioon, mutta voiko muut nauttia siitä?

Jotta kirjoittaisin nyt todella ärsyttävästi, niin vastaan, että voi. Se johtuu siitä, että "muut" antavat itse merkityksen tekstille. Tämä merkitys annetaan halusi kirjailija sitä tai ei, ja se voi olla minkälainen tahansa, hyväksyipä kirjailija sen tai ei.

Tämä viimeinen ajatus jää testattavaksi tammikuuhun. Tämän päivän oivallus, jota ei voi tehdään riittävän montaa kertaa elämässä, on tuo uudelleenkirjoittaminen. Kill your darlings eli tapa rakkaasi. Tämän päivän käsispalaverissa päädyttiin kirjoittamaan Teatteri Poleemin näytelmän, "Ei vain ne hyvät huumeet", viimeinen kohtaus kokonaan uusiksi. Viesti ei muuttunut tuumaakaan, mutta tarina parani. Ensi keskiviikkona kirjoitamme sen todennäköisesti vielä kertaalleen uusiksi ja senkin jälkeen muutaman kerran, jotta ne kaikki lippunsa maksavat katsojat eivät joudu pettymään.

Jos haluat seurata näytelmän etenemistä, niin blogissa on tägi nimeltä Ei vain ne hyvät päihteet (mikä oli alkuperäinen työnimi).

Kohtaus näytelmästä Ei vain ne hyvät päihteet

Tällä hetkellä työstettävässä Ei vain ne hyvät päihteet -näytelmässä on yksi mielekäs kohtaus, joka käsittelee nousuja ja laskuja.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Teatteri Poleemi olisi tuottamassa näytelmän. Ohjaajan penkillä istuisi Timo Puohiniemi ja lavalla sekoilisivat Linda Savonen ja Antti Vainio.

Karoliina: Ne tietää. Jos mä yritän pysyä vain suorassa ja vaikuttaa normaalilta. Mä voisin viheltää. Nyt viheltäminen kuulostaa todella hämärältä. Nyt joku tajusi. Toi tuolla katsoo mua. Moikkaa takaisin. Ei, nyt ei mennyt hyvin. Reagoin liian hitaasti. Nyt se tajuaa. Se ottaa puhelimen käteensä. Se aikoo varmaan soittaa poliisit. Vai soittikohan joku muu ne? Toi tuolla lopetti just puhelunsa. Ehkä se soitti poliisille. Mä en ehtinyt varmistamaan kaikkia ihmisiä täällä. Ne voi pysäyttää tän laitteen. Tai sitten ne odottaa seuraavalla pysäkillä mua, joten mun pitäisi häipyä täältä pois ennen sitä.

Bill: Mä en tiedä, mikä muhun iski. Olin yllättäen lähtenyt työkavereiden kanssa oluelle. Oli kuitenkin perjantai. Tarkoitus oli mennä katsomaan bändiä. Päästiin perille. Eksyin kavereistani ja luulen, että joku taisi laittaa jotain lasiini. Lähti kunnon vauhti päälle. Mä menin eturiviin pogoomaan. En mä koskaan tehnyt sellaista aikaisemmin. Yleensä matkan päästä seurasin ja juttelin jonkun ihmisen kanssa – yleensä läheisen ystävän. En koskaan kenenkään tuntemattoman ainakaan. Siinä mä sitten olin. Vaatteet hiestä märkänä ihoa vasten. Ihoni jonkun toista vasten. Jonkun kolmatta vasten, neljännen, ja sekosin jo laskuissa. Minun iho kosketti kaikkia. He olivat minun voimani lähde. Mitä vahvempi kosketus, sen vahvempi oli minun voimani.

Karoliina: Mmmmm. Sano Mmmm kun haluat patukkaa. Mmmm. Lisää. Mmmmm. Pasteijaa. Mmm. Spagettia. Mmmm. Jotain rouhevaa. Mmmm. Jotain suolaista ja naksuvaa. Mmmm. Jotain mitä voin levitellä suupielilläni. Jotain millä voin leikkiä ja pitää suussani. Mmmm. Voisin puraista poikki. Uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Mmmm. Mä haluan laittaa suuhuni koko maailman. Mä haluan pistää sinne vohveleita, lettuja, räiskäleitä, raakaa kananmunaa, lihaa, tonneittain lihaa, tonnikalaa, tonnikalapurkkeja, kukkia, auringonkukkia, voikukkia, kaikenlaisia kukkia.

Bill: En tiedä, miten lopulta päädyin tänne, mutta täällä minä join sampanjaa navasta ja söin hummeria sieltä. Wink-wink-nudge-nudge. Sitten päädyin sen kanssa tekemään sitä ilman sitä. Wink-wink-nudge-nudge. Ja sitten sen kanssa. Wink-wink. Ja taisin pettää häntäkin kaikilla muilla tavoin paitsi teknisesti. Nudge-nudge.

Karoliina: Olen katsonut tiikeriä silmästä silmään. Siinä yössä oli kermaa, haastetta ja vastuksia. Ja viimeisenä näin sen, etsimässä uhriaan yöstä. Hän katsoi meitä kaikkia tiikerin silmillään. Kasvoista kasvoihin. Kuumuus. Roikkui. Pysyi nälkäisenä. Kertoimia. Kadulla. Tappaminen on pakollista, jos haluaa selvitä hengissä. Menin pitkän matkan. En voi enää kääntyä. Olen vain enkä voi olla olematta.

Bill: Laitoin kaikki merkit punaiselle. Tuplasin. Olin voitolla jo muutamia tuhansia. Keräsin huomiota. Heitin noppaa. Triplasin. Olin jo voitolla useita tuhansia. Kukaan ei keskittynyt enää omaan peliinsä. Kompastuin ja kaikki merkit putosivat nollalle. Pallo pyöri ja vinkui. Osuma. Olin voitolla kymmeniä tuhansia. Soitin töihin. ”Kuulepas mulkku. Mä olen ollut aivan liian usein sun pyöriteltävänä. Sä olet väittänyt, että kun mä työskentelen riittävän kovasti ja motivoituneesti, niin sut huomataan. Mun piti juosta sun perässä, kaapia sun paskat, hoitaa sun kakarat ja aviorikoksesi. Tiedätkö, mikä erottaa johtajan mulkusta? Solmio. Joten haista sinä pitkä vittu, mä en tule takaisin. Ja jos alat vääntää jotain itkua, mä ilmiannan sut. Mä tiedän riittävästi susta. Sä et voisi enää palata kotiin, töihin tai edes liikkua kadulla sen jälkeen. Mutta nyt mun pitää lopettaa. Moro mulkku.”

Bill: Uskomatonta. Minä tein sen. Tein sen, mitä olen aina halunnut tehdä. Olen saanut uskomattomia voimia, joita ei voi ottaa minulta pois. Globaali kontrolli ei ole vieläkään keksinyt sellaista kryptoniittia, joka voisi viedä minulta voimani. Nyt minä tiedän, miksi päihteet on kiellettyjä. Nyt tiedän, miksi töihin ei saa tulla krapulassa. Nyt tiedän, mikä on elämän tarkoitus. Kiitos! Minä olen nähnyt valon. Minulle on avattu ovi. Nyt minun on käveltävä siitä itse. Haluanko kävellä tuota tietä? Totta vitussa.

Karoliina: Kun heräsin, oli pimeää. Pimeämmäksi kävi minun heräämiseni. En pysty enää nukkumaan enkä halua olla hereillä. En tunnista ääniä, tuttuja enkä vieraita. Äänet ovat ehkä ihmisen, ehkä ei. Ehkä minä vain kuvittelen. Ehkä koko maailma on kuvitelmaa. Tahdon kuolla, tahdon kadota, tahdon paeta. Tahdon vielä yhden fiksin. Eikö? Mutta mä tarvitsen sitä. Mä en pysty ajattelemaan kunnolla. Yhden kerran vielä. Sitten lupaan olla kiltisti. Teen ihan mitä vain haluatte. Olkaa kilttejä. Olkaa kaiken pyhän nimessä minulle kilttejä. Minä vihaan maanantaita.

Bill: Mikä maanantaissa on vikana?

Karoliina: Maanantaina alkoi minun loppuelämäni.