Kuormittunut kirjoittaja tekstualisoi: Taiteen intentiosta ja Temosen modernista nillittämisestä

Kurt Vonnegut kuvaili, ei ensimmäisenä, kuvausta taiteelle vertaamalla rappusia tippuvan ämpärin tuottamaa ääntä musiikkiin. Kysymys, mitä hän omalaatuisella tavallaan, oli siitä, että mikä erottaa mökän musiikista. Hän kuvaili ajatusketjuaan sillä, että joku potkaisee ämpärin rappusia alas, tai sitten, että ämpäri jostain muusta kineettisestä vaikutuksesta joutuu tilanteeseen, että huomaisi (jos osaisi ajatella) putoavansa rappusia.

Mitä haetaan kuitenkin takaa, on että tekijällä on selkeä intentio. Jopa John Cagen kuuluisa 443 nauttii intention tuomasta taiteilijan suojasta, mitä mikään muu aikaan ja rytmiin sidottu satunnaisuus ei nauti. Tässä metalliversio sovituksesta:

Kaipa näille asioille voisi nauraakin. Aikuiset ihmiset leikkivät ajattelevaa taidetta käyttämällä rytmejä. Pureutuvat ajantajuun. 

Erääseen moderniin taideajatukseen kuuluu, että tulkitsija on osa teosta. Tämän ajatuksen yksi suurista suuntaviivoista on se, että taiteilija itse on hyvin keskinkertainen, teos on jotain minkä taiteilija itse saa aikaiseksi parhaimmillaan ja teoksen kokija se, joka luo koko teoksen arvon. Tämä antaa tulkitsijalle huomattavan vallan. Vähemmän mairittelevasti kokija käyttää kaiken ymmärryksensä yrittäen ymmärtää kaikkia syitä, mitkä ovat johtaneet teokseen, tähän maagiseen (nimenomaan maagiseen) teokseen.

On jotenkin soveliasta, että tänä päivänä parhaimmat oivallukset taiteen ajattelemisen saralla tapahtuvat sen taiteen muodon tekijöiden keskuudessa, joiden tekniset puolet on sanalla sanoen kulutettu puhki. Marina Abramovicin taidenäyttelyssä tavataan taiteilija. Tämä video vakuuttaa dramaturgiallaan. Jatkan videon jälkeen.

Sillä ei ole merkitystä vaikka videon kaikki osapuolet olisivat näyttelijöitä tai vaikka he olisivat oikeasti ketä väittävät ja olisivat harjoitelleet etukäteen. Se on käsittämätöntä, että voin edes esittää moista, mutta teen sen tulkitsijan oikeudella. Tämä video näyttää täysin erilaiselta kuvaukseni jälkeen. Olen syöttänyt katsojan, sinun, mieleesi jotain, minkä takia tämä teos on jo muuttunut vaikka itse digitaalisessa virrassa ei ole bittiäkään muutettu.

Apulannan, tuon suomalaisen grungen nirvanan, basisti ohjasi elokuvan bändistään. Hankki rahoitusta myymällä oheistuotteita ainakin Hesburgerille ja jälleennäyttöoikeuksia Elisalle - ehkä kiinnitti jopa hankittua varallisuuttaan lainaehdoiksi. Kaikkea sellaista, mikä kertoo uskosta tekemiseensä. Jotain mitä moni muukin elokuvan tuotantofirma on tehnyt aikaisemminkin. Sitten kaveri nillittää kun The Vaikutusvaltainen Kriitikko kirjoittaa kolumnin aiheesta. Porukka vittuilee Apulannan Hesburger-aterioista. Väittää hän jopa, että elokuvateatterit pistävät boikottiin hänen elokuvansa. Elokuvateattereita edustavan liiton pääjässikkä tosin kertoo, että elokuvateatterit päättävät viikottain esityslistoistaan, ja että liitto ilmoitti jäsenilleen, että kyseinen leffa on tulossa digitaaliseen jakeluun, mikä saattaisi tarkoittaa, että elokuvan kävijämääriin saattaisi tulla laskua. Tämä nyt on syytä mainita erikseen, jotta arvoisa lukija eli kokija eli sinä, saat riittävästi informaatiota tulkitaksesi missä mennään. 

Voimmeko sanoa, että Tuukka Temosen strategia on nillittää? Pitäisikö epäillä, että hän tekee taidetta enkä tarkoita hänen ohjaamaansa elokuvaa? Kuvataiteesta ja elokuvataiteesta kun puhutaan, niin emme puhu erillisistä saarekkeista, jotka eivät näe toisiaan. Jos taiteista tehtäisiin Vennin diagrammi niin aivan varmasti elokuvalla ja kuvataiteella olisi enemmän yhtymäkohtia kuin eroavaisuuksia. Dramaturgiakin koskettelisi molempia kovasti. Tämä koskettelisi elokuvaa ehkä enemmän kuin kuvataidetta, mutta kuvataiteella onkin isompi ässä hihassa. Kuvataiteen kriitikoiden piiristä nimittäin tuli tämä kokija on osa teosta -idea alunperinkin.

Mitä jos Tuukka Temonen on taulu, ja kaikki kriitikot arvostelevat Tuukka Temosta taideteoksena eikä niinkään hänen elokuvaansa. Hänen elokuvansa on enemmänkin se, mikä mainitaan kuvataidenäyttelyissä materiaaliksi. Teoksen nimi olisi Tuukka Temonen, materiaalina on käytetty nillitystä internetissä, yhdistelmäpukua ja digitaalisia valokuvia. Jos joku sanoisi, että kyseessä on markkinointikikka, niin kuvataiteilijat voisivat kiltisti huomauttaa, että se renessanssimainen kuvataide urbaaneissa kaupungeissa oli julistetaidetta. Niillä myytiin pääsylippuja ja herätettiin kiinnostusta. Tänä päivänä ne ovat valokuvia kehysten takana roikkumassa useammassakin talossa. Ne vain näyttävät - taiteelta.

Toisaalta. Itse pidän hyvin paljon trailereista, noista lyhytelokuvista, joiden on tarkoitus mainostaa toista elokuvaa. Yksi suosikeistani on uncut-genreen kuuluva The Shining.

Sama kohtaus, uusi teksti

Taisi olla Heikki Salo, joka joskus vihjasi, että lauluteksti on aina huono, kunnes siitä tehdään parempi. Tällä hän ei tarkoittanut, että lauluteksti olisi koko prosessin ajan huono, vaan hän haluaa osoittaa, että yksi syy, miksi tekstiä ei kirjoiteta uudelleen, johtuisi siitä, että kirjoittaja kokee tehneensä jotain erinomaista. Kokemus osoittaa, että kirjoittamalla uudelleen ja uudelleen, ajatus kirkastuu ja turhat rönsyt vain katoavat tekstistä. On parempi kirjoittaa paljon ja leikata, kuin kirjoittaa vähän ja pysähtyä.


Kurt Vonnegut teki tässä poikkeuksen tietyssä mielessä. Hän jakoi eräässä kirjassaan kirjailijat kahteen ryhmään. Niihin, jotka kirjoittavat kirjansa nopeasti, mutta hiovat niitä pitkään, sekä niihin, jotka pohdiskelivat jokaista lausetta pitkään. Hän väitti itse kuuluvansa jälkimmäiseen ryhmään.

Yhteistä näillä kahdella sanataiteilijalla on lähestyminen tekstiin, pyrkimys hiontaan. Jos Vonnegut miettii pitkään, mitä kirjoittaa, niin Salo kirjoittaa saman tekstin monta kertaa uudestaan. Jos jostain haluaisin itseäni torua, on se, että kirjoitan joskus nopeasti jotain kasaan ja kuvittelen sen olevan jotain nerokasta. Vasta kun kirjoitan tekstin uudestaan huomaan rikkinäiset kohdat.

Mitkä ihmeen rikkinäiset kohdat? Eihän sellaisia voi olla fiktiossa. Voi, mutta niitä on, ja niitä on niin paljon kuin jaksat etsiä. Rikkinäiset kohdat ovat tekstin mystiikkaa. Intuitio sanoo, että ne ovat rikkinäisiä. Jos kirjailija pystyy selittämään itselleen syyn toiminnalleen, hän löytää tekstistä rikkinäiset kohdat. Jos hän taas kirjoittaa kuin haamuna, vääristellen mielleyhtymiä päässään, hän harjoittaa terapiaa. Hän pääsee lähelle omaa intuitioon, mutta voiko muut nauttia siitä?

Jotta kirjoittaisin nyt todella ärsyttävästi, niin vastaan, että voi. Se johtuu siitä, että "muut" antavat itse merkityksen tekstille. Tämä merkitys annetaan halusi kirjailija sitä tai ei, ja se voi olla minkälainen tahansa, hyväksyipä kirjailija sen tai ei.

Tämä viimeinen ajatus jää testattavaksi tammikuuhun. Tämän päivän oivallus, jota ei voi tehdään riittävän montaa kertaa elämässä, on tuo uudelleenkirjoittaminen. Kill your darlings eli tapa rakkaasi. Tämän päivän käsispalaverissa päädyttiin kirjoittamaan Teatteri Poleemin näytelmän, "Ei vain ne hyvät huumeet", viimeinen kohtaus kokonaan uusiksi. Viesti ei muuttunut tuumaakaan, mutta tarina parani. Ensi keskiviikkona kirjoitamme sen todennäköisesti vielä kertaalleen uusiksi ja senkin jälkeen muutaman kerran, jotta ne kaikki lippunsa maksavat katsojat eivät joudu pettymään.

Jos haluat seurata näytelmän etenemistä, niin blogissa on tägi nimeltä Ei vain ne hyvät päihteet (mikä oli alkuperäinen työnimi).