Tieteen ja taiteen pieni ero

Kuva: Äpäräteatteri: Subcomandante Marcos 

Analogioiden tekeminen on yksi luovuuden merkki. Sillä ei kyllä ole piruakaan väliä, että onko analogia osuva vaan siinä, että näkee yhteyden. Luovuus on yhteyksien rakentamista, ei niiden huomaamista -> missään nimessä.

Se mikä yhdistää taiteilijaa ja tieteilijää on kokeilunhalu - ja säännöt. Itseasiassa hyvin moni asia yhdistää taiteilijaa ja tieteilijää. Molempien duuniin, oli se palkallista tahi ei tai siltä väliltä, kuuluu yhteyksien rakentaminen, mielettömyyksien kokeilu ja dokumentointi, sekä parhaimmillaan omien kelojensa popularisointi.

Taiteilijoiden ja tieteilijöiden erottava tekijä on vertaisarviointi. Sanotaan, tai ainakin minä sanon, että taiteen vertaisarviointi tapahtuu (kaupallisesti) epäonnistuneen taiteilijan toimesta. Tieteilijöiden vertaisarviointi on vain nyökkäilyä - sekä epäpalkitsevaa. Jotkut proffat kai kehottavat tutkijoita osallistumaan julkiseen keskusteluun. Tästä ei erikseen palkita, mutta huomautus lienee "tämä on teidän vastuu." Taiteilijan vastuu venyy itsensä mainostamiseen. Tieteilijä joutuu menemään samoja etäisyyksiä. Luoda uskottavuutta alalleen, tieteelleen sekä itselleen.

Taiteilijan vertaisarvioinnin suorittaa kriitikko, eli Kokenut Asiantuntija Taiteen Alalla (anglismi). Työhön voi kouluttautua sekä akateemisesti ohjatusti että harjoittelemalla. Dosenttiuskin on mahdollista ilman akateemista koulutusta. Silloin voi ihan Pentti Saarikoskena tutkia omia tuntemuksiaan siemennesteen kanssa. Ei ehkä kaikkien tieteiden ja taiteiden lempiaihe, mutta myöskin löytyy tieteitä ja taiteita kuvailemaan miten "when a man loves a woman" ja "munasolu hedelmöittyy siittiön kanssa." Tuntematta alaa, mutta 12:sta polven ja kolmannen aallon jonkun kulman feministinä, en ole aivan varma, että hedelmöittyykö munasolu, hedelmöitetäänkö se, vai hedelmähtyykö se. Retoriset kysymykset eivät tarvitse kysymysmerkkiä. Vähän ehkä aiheen vierestä, mutta ei aivan lasin vierestä, koska sekä tiede ja taide haluaa ottaa kantaa tähän.

Tieteilijän mielipidekirjoitukset suurelle yleisölle jakaa mielipiteitä. Taiteilijathan tätä eivät koe paitsi menestyessään joko ulkotaiteellisista tai ihan taiteellisista syistä. Hassuttelematta voisin kyllä kysyä, että milloin ärsyttävä taiteilija tai tieteilijä on ponnistanut valtakunnan keskusteluihin? Ärsyke on ehkä avainsana. Tieteilijä löytää vahingossa jonkin olemassaolevan ilmiön, joka haastaa kaiken ajattelun. Taiteilija sanoo jotain, mitä ei saisi sanoa. Se mikä ärsyttää tieteilijää ja muita taiteilijoita on Cheek. Ei tosin ezzeen aihe.

Ero pysyy vielä pienenä - retorisista syistä.

Tieteentekijää koskee kylläkin akateemisuus, mikä voisi olla ero taiteellisuudesta - ellei taidettakin voisi harjoittaa akateemisesti taideyliopistoissa. Sitten taidetta voi harjoittaa ravintoloissa kun taas tieteen seuraamiselle harvoin myydään lippuja - vaikka sitäkin kyllä tehdään. Cheek olis ihan ziedemiezenä täällä. Asa tosin cirjoittaa paremmin ja herkemmin. Tämä on kriitikon näkökulma.

Jos tieteenfilosofiaa harjoittaa, mikä on tieteistä raakamaisin ja taiteista herkin, voidaan antaa tieteille ja taitelle paradigma. Paradigma on skenen sisällä harjoitettava tyyli, jonka oppiminen oikeuttaa etenemisen sekä aiheen esittelyn. Paradigma on kuin Mozartin ensimmäinen sävellys ennen kuin hänen urastaan tuli musiikinhistorian perusosia - taidehistorioitsijat kyllä huomauttelevat, että Amadeus-elokuvan loppu ei välttämättä ole tarkka. Ero on varmaan sama kuin Mel Gibsonin aksentti Braveheartissa - mikä on superhyvä kielitieteilijöiden mielestä ja näyttelijöiden mielestä vaikkakin kaveri bragaa vähän väliä. lähde: jossain.

Punkkareilla on DO IT YOURSELF, tutkijoilla se on, että tehdään tutkimus itse. Pieni ero. Reggaeisteilla se on, että Gaia tekee sen osana yhteistä kollektiivista organismia, jonka jokainen vain kokee subjektiivisesti, mutta muurahaisälyisesti tapahtuu kaikkialla yhtäaikaa. Muurahaisälyä ei olisi ilman havainnointia ja narratiivin kirjoittamista ja todistusaineistoa, jonka tieteilijä kerää. Taiteilija vain valikoi ainestonsa sopien omiin mielipiteisiinsä - tai tekeväthän sitä tieteilijätkin. Taloustieteilijät osaavat tämän parhaiten - poikkeuksia kutsutaan paradokseiksi, taiteilijakin hyväksyy paradoksin.

Punk-bändi Klamydian omakustanneyhtiö Kråklund Records - tuo aikansa Rähinä records - pitää taiteessaan epäaitona rahan saamista, mutta johtokunnan jäseninä eivät kyllä mitään Napstereita hyväksy. Tieteilijä tunnistaa toimeentulon ja tekijänoikeuksien eron. Tekijänoikeuksien tärkeinhän on se moraalinen oikeus eli oikeus sanoa, että tämä on minun tekemä. Mitä tekijänoikeuslaki ei aina tunnista. Oikeus toimeentuloon katsotaan välillä tärkeämmäksi. Oikeustieteilijä näkee asian eri tavalla kuin oikeushistorioitsija - erokin on pieni. Tuomari Nurmion dumarointi on johdettu molemmista oikeuksista. Tosin oikeustieteen kandi ei oikeuta vielä dumaroimaan samalla tavalla kuin taiteilijan rooli.

Piru kun on vaikea yrittää selittää tieteen ja taiteen eroa käyttämättä analogioita. Taiteenhistoria muodoista sisältöön on sekä tieteellisen tutkimuksen kohde, että taiteilijoiden inspiraation lähde.

Jos nyt jotain sanoisin, niin fiktion on oltava ymmärrettävää - tai kukaan ei usko siihen.

Haluan olla niin huono kirjoittaja, että minulle tulee maksaa vähiten maailmassa

Yksi innoittava tekijä minulla on ollut aina ammattimaiseen kirjoittamiseen. Pulp-kirjallisuus on synnyttänyt sekä Tarzanit, Shadowit (what evil lurks in the hearts of men), Jerry Cottonit, ja monen muuta ihastuttavaa teosta. Materia synnytti myös kielenkäyttöä. Monesti kirjailijoille maksettii sentti per sana, mikä synnytti epäilemättä noir-kirjallisuudesta tutun kielenkäytön. Tulin kotiovelle on noir-kielellä kirjoitettu näin: "Palasin tuhansien askelten merestä, missä olin itse vain yksi kilahdus muitten yksinäisten majakoiden joukossa. Potkiessani puuta, se viimeinen kaiku oli ainoa oikea. Kuulin sen kuin lepakko vaikka silmäni olivat vieläkin ummessa nyrkkijorpakosta johon olin päätynyt Pisto-Jackia haastatellessani. Vielä 49 askelta perille. Tiesin, että matkani tulisi olemaan ehkä jopa tässä, mutta en voinut luovuttaa, koska niin paljon oli pelissä." 

Hieron vähän tekstiä, mutta voisinpa kutsua ihmisiä kasaan facebookin kautta kirjoittamalla jotain näinkin menevää: 

Wanted: Huonoja kirjoittajia. Tai siis hyviä, mutta maksamme huonosti. Huonoille emme ollenkaan. 

Onko nasevia kirjoittajia täällä? Joku, joka osaisi olla ovela ja innostuisi taidetyönsä ohessa myöskin käyttämään sanaista säiläänsä markkinavoimien vuoksi? Nyt olis semmonen projekti, että etsitään suomalaisia kirjoittajia ja lahjakkuuksia. Firmana olisi Copypanthers/Wordapp. Tarkoitus olisi nätisti sabotoida firman tyyliä ja luoda maailman parasta dadaa.

Tarkoitus ei ole pilata hyviä kirjoittajia eikä heidän töitään. Eikä sitä hienoutta ja lahjakkuutta millä voidaan kirjoittaa sanamääräisesti maailman parasta tekstiä autonkumista ja puutarhaletkusta. Itse koin asian näin, että neuvottelin useamman firman tyypin kanssa, ja kolmas ei edes vastannut kysymyksiini vaan antoi pääsyn järjestelmään ilman mitään vettausta (vetting = testata, tarkistaa osaaminen, jotain sen semmottista)

Koska vähän vitutti kun minä tarjosin 120 egeä hinnaksi vaikka kaveri oli budjetoinut hinnaksi 48 dollaria, hän suostui vastaamaan vain, että loin sinulle tilin. Voit aloittaa mistä vain.

Hain yhteistyökumppaneita muualta. Pyysin heitä valitsemaan otsikon, antamaan minulle kolmesta viiteen minuuttiin aikaa suoltaa mitä tahansa käyttämällä yhtä heidän valitsemaansa avainsanaa.

Tätä minä tein:
1) Otsikko: Joululahjojen ostaminen työntekijöille.
taikasana: Mausteglögipussit

2) Otsikko: Talvivaatteita lapsille
Taikasana: Ananas

Copywrite 1: Joskus joululahjojen ostaminen työntekijöille on vaikeaa, koska jokainen ihminen on yksilö. Siksi onkin hankalaa tehdä isoja ostoksia kerralla, ja semmoisia mitkä oikeasti tyydyttävät työntekijöitä. Olette varmaan olleet joskus tilanteessa, missä joululahjat eivät olekaan kaikille työntekijöille miellyttäviä. On sanottu, että "tämähän on ihan p*skaa." Sitä se helposti onkin. Siksi suositeltavaa on keksiä jotain todella omaperäistä. Tänä vuonna kannattaa hankkaia glögimaustepusseja. Mikään ei ole niin persoonallista kuin työntekijän huomata, että "mistä ihmeestä ne tiesi, että minä olen talon luovin henkilö." Olipa kyseessä iso suomalainen pörssiyhtiö tai pääkaupungissa sijaitseva pk-yritys, niin oikeasti. Tee itse oma mausteglögipussi. Lisää sinne sekaan joku kiva haju, maku tai ehkäpä pussin viereen sulkakynä. Erikoisuus ja oveluus, ja vähän semmoinen hämärähkö meininki, ne on joulun juttuja. Kyse on vähän jos muistatte ne kivat joulubileet missä kaikki kaverit käy, kun ovat töissä siinä firmassa. He puhuvat, ja nauravat, ja kaikille vain jää mieleen, että olispa itsekin ollut töissä tuossa firmassa missä mausteglögipusseja jaettiin - ja naurettiin. Yritysluotottajakin löytyy kun käännytte Ferratum Business -tarjoajan puoleen. Tehdään yhdessä joulusta mausteinen. Joululahjat työntekijöille joululahjat työntekijöille Ferratum business tarjoaa yritysluottoa netissä

Copywrite 2: Mikä se on lapsesi puserolla taas? Onko se ananas tai jokin muu ruoka? Tätä tapahtuu jatkuvasti. Joten ei ole yllättävää, että lapsi halutaan pukea lämpimästi ja - onhan ne bakteeritkin mielessä välillä - turvallisesti. Talvivaatteet kun ovat aikuisten päällä, meillä on tapana, että meillä ei ole ananasta siellä välissä. Kun laitamme samat vaatteet lapsille, ajatukset ovat vähän muualla. Mietimme vieläkin sitä ananasta. Olisi pitänyt ymmärtää, että toppavaatteita tarvittiin jo marraskuun alussa, ja silloin mentiin jo hukkateille. Lapsihan on se tärkein palanen, ja hänen turvallisuus. Ananasta syöttäessä se vain unohtuu. Vanhempana itsekin ajattelen, että omalla lapsella pitää olla puhdas iho, vaippa, ja kaulaliina. Talven tullessa kuitenkin helposti unohtuu talvivaatteet lapsille. Meilläkin on niitä kolme. Siis kolme lasta; 3-, 6-, ja 9-vuotias miettii, että milloin päästään ulos, itse mietin sitä ananasta ja oikeasti pitäisi miettiä, että mistä talvivaatteet lapsille. -25 astetta pakkasta, ananas on jo hävinnyt, ja ollaan pulkkamäessä. Kaikille tuttu tilanne. Ei ole vain niitä häiritseviä robohiiriä, joita lastenohjelmissa näkyy. Olisipa ananas semmoinen ruoka, jonka voisi vain piilottaa, ja lapset söisivät ruokansa jostain muualta - vaikka roskiksista. Semmoista tämä on.

Post Scriptum. Olen käytettävissä leipäpalkalla. Tuntihinta on 26 euroa per tunti, mutta teen myös työtä näkyvyydestä ja kappalemääräisesti.

Post Scriptum 2. Jos näistä maksetaan jotain, järjestän kisan missä 85 pinnaa siitä lahjoitetaan jollekin freelancereita tukevalle ammattiliitolle.

Kuormittunut kirjoittaja tekstualisoi: Taiteen intentiosta ja Temosen modernista nillittämisestä

Kurt Vonnegut kuvaili, ei ensimmäisenä, kuvausta taiteelle vertaamalla rappusia tippuvan ämpärin tuottamaa ääntä musiikkiin. Kysymys, mitä hän omalaatuisella tavallaan, oli siitä, että mikä erottaa mökän musiikista. Hän kuvaili ajatusketjuaan sillä, että joku potkaisee ämpärin rappusia alas, tai sitten, että ämpäri jostain muusta kineettisestä vaikutuksesta joutuu tilanteeseen, että huomaisi (jos osaisi ajatella) putoavansa rappusia.

Mitä haetaan kuitenkin takaa, on että tekijällä on selkeä intentio. Jopa John Cagen kuuluisa 443 nauttii intention tuomasta taiteilijan suojasta, mitä mikään muu aikaan ja rytmiin sidottu satunnaisuus ei nauti. Tässä metalliversio sovituksesta:

Kaipa näille asioille voisi nauraakin. Aikuiset ihmiset leikkivät ajattelevaa taidetta käyttämällä rytmejä. Pureutuvat ajantajuun. 

Erääseen moderniin taideajatukseen kuuluu, että tulkitsija on osa teosta. Tämän ajatuksen yksi suurista suuntaviivoista on se, että taiteilija itse on hyvin keskinkertainen, teos on jotain minkä taiteilija itse saa aikaiseksi parhaimmillaan ja teoksen kokija se, joka luo koko teoksen arvon. Tämä antaa tulkitsijalle huomattavan vallan. Vähemmän mairittelevasti kokija käyttää kaiken ymmärryksensä yrittäen ymmärtää kaikkia syitä, mitkä ovat johtaneet teokseen, tähän maagiseen (nimenomaan maagiseen) teokseen.

On jotenkin soveliasta, että tänä päivänä parhaimmat oivallukset taiteen ajattelemisen saralla tapahtuvat sen taiteen muodon tekijöiden keskuudessa, joiden tekniset puolet on sanalla sanoen kulutettu puhki. Marina Abramovicin taidenäyttelyssä tavataan taiteilija. Tämä video vakuuttaa dramaturgiallaan. Jatkan videon jälkeen.

Sillä ei ole merkitystä vaikka videon kaikki osapuolet olisivat näyttelijöitä tai vaikka he olisivat oikeasti ketä väittävät ja olisivat harjoitelleet etukäteen. Se on käsittämätöntä, että voin edes esittää moista, mutta teen sen tulkitsijan oikeudella. Tämä video näyttää täysin erilaiselta kuvaukseni jälkeen. Olen syöttänyt katsojan, sinun, mieleesi jotain, minkä takia tämä teos on jo muuttunut vaikka itse digitaalisessa virrassa ei ole bittiäkään muutettu.

Apulannan, tuon suomalaisen grungen nirvanan, basisti ohjasi elokuvan bändistään. Hankki rahoitusta myymällä oheistuotteita ainakin Hesburgerille ja jälleennäyttöoikeuksia Elisalle - ehkä kiinnitti jopa hankittua varallisuuttaan lainaehdoiksi. Kaikkea sellaista, mikä kertoo uskosta tekemiseensä. Jotain mitä moni muukin elokuvan tuotantofirma on tehnyt aikaisemminkin. Sitten kaveri nillittää kun The Vaikutusvaltainen Kriitikko kirjoittaa kolumnin aiheesta. Porukka vittuilee Apulannan Hesburger-aterioista. Väittää hän jopa, että elokuvateatterit pistävät boikottiin hänen elokuvansa. Elokuvateattereita edustavan liiton pääjässikkä tosin kertoo, että elokuvateatterit päättävät viikottain esityslistoistaan, ja että liitto ilmoitti jäsenilleen, että kyseinen leffa on tulossa digitaaliseen jakeluun, mikä saattaisi tarkoittaa, että elokuvan kävijämääriin saattaisi tulla laskua. Tämä nyt on syytä mainita erikseen, jotta arvoisa lukija eli kokija eli sinä, saat riittävästi informaatiota tulkitaksesi missä mennään. 

Voimmeko sanoa, että Tuukka Temosen strategia on nillittää? Pitäisikö epäillä, että hän tekee taidetta enkä tarkoita hänen ohjaamaansa elokuvaa? Kuvataiteesta ja elokuvataiteesta kun puhutaan, niin emme puhu erillisistä saarekkeista, jotka eivät näe toisiaan. Jos taiteista tehtäisiin Vennin diagrammi niin aivan varmasti elokuvalla ja kuvataiteella olisi enemmän yhtymäkohtia kuin eroavaisuuksia. Dramaturgiakin koskettelisi molempia kovasti. Tämä koskettelisi elokuvaa ehkä enemmän kuin kuvataidetta, mutta kuvataiteella onkin isompi ässä hihassa. Kuvataiteen kriitikoiden piiristä nimittäin tuli tämä kokija on osa teosta -idea alunperinkin.

Mitä jos Tuukka Temonen on taulu, ja kaikki kriitikot arvostelevat Tuukka Temosta taideteoksena eikä niinkään hänen elokuvaansa. Hänen elokuvansa on enemmänkin se, mikä mainitaan kuvataidenäyttelyissä materiaaliksi. Teoksen nimi olisi Tuukka Temonen, materiaalina on käytetty nillitystä internetissä, yhdistelmäpukua ja digitaalisia valokuvia. Jos joku sanoisi, että kyseessä on markkinointikikka, niin kuvataiteilijat voisivat kiltisti huomauttaa, että se renessanssimainen kuvataide urbaaneissa kaupungeissa oli julistetaidetta. Niillä myytiin pääsylippuja ja herätettiin kiinnostusta. Tänä päivänä ne ovat valokuvia kehysten takana roikkumassa useammassakin talossa. Ne vain näyttävät - taiteelta.

Toisaalta. Itse pidän hyvin paljon trailereista, noista lyhytelokuvista, joiden on tarkoitus mainostaa toista elokuvaa. Yksi suosikeistani on uncut-genreen kuuluva The Shining.

Manifesti 0.7 betaversio

Muistaako kukaan enää sitä tarinaa jäniksestä joka kilpaili pavunvartta vastaan, mutta onnistui polttamaan itsensä uunissa syötyään punaista omenaa? Niin hämmentävästi kuin haluankin piilottaa tuon punaisen sanan koko tarinasta niin huomaan, että tänä päivänä se ei onnistu mitenkään, että kiitti vaan vitusti internet. Siellä Pol Pot, Pohjois-Korea, ja Putinia edeltävät neliömetrit jatkuvasti muistuttavat, että Varsovan liitto ei ole sama kuin Lukiolaisten liitto.

Entä muistatteko sitä tarinaa miten pohjois-Romaniasta tulevat elintasopakolaiset tulevat Eu:hun Kreikan kautta syömään ruokaa roskiksesta ankkurien avulla? Niin näkyvästi kuin haluankin tuoda avainsanoja esille, niin roskiksista elämyksellisesti dyykkaavat jantterit ja kreikkalaisesti yhteiset fetatoverimme ovat kielenkäytössämme täysin erilaisia ihmisiä.

Eikä varmaan ole niin työstä vieraannuttavaa puhua suomalaisista vaiteliaina rämäpäisinä formulakuskeina kuin jatkuvasti lörpöttävinä juoppoina? Kuten nokkelasti toinkin Marxin "työstä vieraantumisen" osaksi tekstiä samoin jokaisen lukijan äly yrittää tunnistaa yhtäläisyyksiä puheessa äärimmäiseen ajatteluun, mikä saattaa olla vihapuhetta.

Miten meistä tuli tämmöisiä? 

Itse haluaisin selittää asian Pekko Aikamiespojan tavoin, että apauttiarallaa 14 ja risat miljardia vuotta sitten maailmankaikkeus syntyi ja tiettyjen yhteensattumien kautta olemme nyt tässä. Timo Koivusalolle kaikki kunnia tästä. Joku moderni suomalainen lukiolainen voisi tietenkin syyttää yksinkertaistamisesta, kun todellakaan ei ole aika yksinkertaistamiselle, vaan on tunnistettava tosiasiat. Tästä alkaa viisaus, ja kuolee kiivaus (tämän riimin moraaliset oikeudet kuuluvat sitten minulle).



Stephen Hawkinsin mukaan
maailmankaikkeus voi olla myös olemassa näyttämään siltä kuin se on. Tämä ei ole olkinukkeilua. En hyökkää Hawkinsia vastaan. Ajan lyhyessä historiassa hän vain spekuloi mahdollisuudella, että näinkin voi olla siitä huolimatta, että kaikki näyttää täysin muulta. Ehkä Jumala tarkoitti näin. Jotta en vaikuttaisi täysin irralliselta tähän manifestiin nähden, niin voin myöntää, että saattaa se asia ollakin näin. Ei se silti ole järkeä vastaan ajatella, että maailmankaikkeuden ikä saattaa olla useita miljardeja vuosia, ja kohauttaa vain olkapäitään, jos vaaditaan enemmän evidenssiä kuin mitä on olemassa.

MEDIA LUKU TAITO PAKOLLISEKSI1!1!1!
Interwebsissä vapaasti kaikkia uhkaavat lapsenraiskaajaseksuaalit saavat nykyään olla irkissä, eli irc-galleriassa, eli Galtsussa kaiken aikaa, olisi tärkeää, että he eivät saisi olla. Tämän takia kouluissa pitää pakolliseksi saatettavan ja pakolliseksi jäävän media luku taidon, vaikka yhteis kunta opista ja äidin kielestä vähän nipistämällä.

En haluaisi käyttää tärkeää palsta-aikaa korjaamalla kaikkia ajatusvirheitä, mutta on ilmeisen selvää, että internetissä on jotain rikki, ja se ei ole teknologia.

Guggenheim luo luovuutta itsestään

Kuten ehkä lienee selvää, niin Guggenheim Helsingille on puolustajia ja vastustajia. Hankkeen, minkä piti edetä Helsingin kunnallisvaltuuston läpi pakettina, jota olisi hienosäädetty tilanteen mukaan kohtasikin pientä rönsyilyä. Hanketta syytettiin salassavalmistellulta, hankkeen rahoitusta pidettiin kalliina, Guggenheimin on pelätty kaatavan kaiken muun julkisen kulttuurirahoituksen, visiota on pidetty liian häävinä, lukuja on syytetty heitettävän hatusta ja on jopa epäilty, että kyseessä on puhdas kuppaus köyhiltä rikkaille.

Puolustajien on ollut hankala vastata kaikkiin syytöksiin, mutta innokkaimmat ovat onnistuneet ainakin ampumaan vääriä tietoja alas. Keskustelu on ollut värikästä ja on synnyttänyt jo itsessään taidetta. Esimerkiksi Guggenheimin puolustajan Gallen-Kallela-Sirenin lukutaidon kaapuun puetuista ufoseminaareista (tai ufoseminaarien kaapuun puetuista lukutaitoseminaareista) on tehty musiikkia, videoita ja taiteellisia kirjallisia töitä. Joten hanke on ainakin saanut netin ITE-taiteilijat liikkeelle Ainakin siinä mielessä, missä tietokoneohjelmien käyttöä voidaan pitää käsityönä.

Puolustajille on löytynyt myöskin oma sivusto: proguggenheim.fi. Sivustoa ylläpitää Pro Guggenheim Helsinki -kannatusryhmä. Sivuston pitäisi sisältää faktaa aiheesta, ja sitä sieltä löytyykin hieman väritettynä. Visiokuvat eivät ehkä täytä aivan faktan määritelmää tosiasiana.

Tässä muutama nosto Tiesitkö tämän -osiosta. Huomatkaa, että kontekstista irrotettuna viestin ymmärtäminen vaikeutuu. Huomautettakoon, että tämä on saivartelua ja näsäviisastelua. Vielä tulee tuoda tiedettäväksi, että tulevaisuuden ennustukset eivät ole faktoja, vaikka toteutuisivatkin.

"Osana Guggenheim-verkostoa Helsinki ja Suomi nousisivat globaalin museokentän raskaaseen sarjaan."
"Guggenheim Helsingin rakennuskustannukset mukaanlukien suunnittelu- ja arkkitehtuurikustannukset olisivat maksimissaan 130–140 miljoonaa euroa."
"Kävijätavoite on realistinen."
"Museo olisi kantoraketti suomalaiselle taiteelle, muotoilulle ja arkkitehtuurille."

Jos kuitenkin unohdetaan pahanmielinen sormella osoittelu, niin Pro Guggenheim -sivustoa voi pitää oikeasti ihan hyvänä sivustona. Museon kannattajat voivat kanavoida osaamistaan ja kannatuksensa yhdelle sivulle, jossa ei kuitenkaan ole mitään pahoja ylilyöntejä. Ei ole kuitenkaan kovin harvinaista poliittisessa keskustelussa esittää visioita faktoina. Sivustolla myös nostetaan hyvin Guggenheimiin liittyvää julkista keskustelua, jossa on mukana sekä puoltavia että vastustavia kannanottoja, mikä on rohkea veto Guggenheimin lobbaamista ajavalta ryhmältä ja osoittaa, että he ottavat vakavasti diskurssin eivätkä nojaa pelkästään puoltaviin näkökulmiin.

Guggenheim-efekti on todellinen. Se on vaikuttanut jo.

Guggenheim toteutuessaanhan saattaisi ylittää rohkeimmatkin visiot tai sitten jäädä perusnätiksi rakennukseksi, jota voi verrata Oopperaan tai Kansallisteatteriin. Keskustelua saatetaan tulevaisuudessa käydä Guggenheimin sisällöstä, työehdoista, julkisen tuen koosta, yms. Jos Guggenheim ei toteudu, niin puolustajillekin lohdutukseksi haluaisin kertoa, että en ole vieläkään saanut mielestäni Gallen-Kallela-Sirenin ufojuttuja. Sellaista kantaaottavaa taidetta Suomessa tarvitaan eikä semmoista ilmiötä olisi syntynyt ilman Guggenheimia. Eikä se kaksimiljoonaa euroa tunnu kalliilta, kun ajattelee, miten hyvin on viihtynyt Youtuben ääressä vuoden vaihteesta.

Jagen Guggenheim-selvitys

Olen tänään selvittänyt omasta toimeksiannostani Guggenheimiin liittyviä asioita. Lukiessani Paavo Arhinmäen tilaamaa selvitystä ehdin päästä kohtaan 3.2. kun olin lukenut Bilbaon nimen ainakin kaksi kertaa, ehkä jopa kolme kertaa. Sitten kävin Facebookissa toteamassa, että kaverilla olisi neljä kiloa kalapuikkoja noudettavissa ja niiden parasta ennen päiväys on huomenna.

Palattuani Arhinmäen pyynnöstä tehtyyn selvitykseen jouduin lukemaan kohdat 3.1. ja 3.2. uudestaan, koska unohdin osan asioista. Yksi niistä asioista oli, että Helsingin taidemuseo liitettäisiin kokonaisuudessaan osaksi Guggenheim-säätiön johtamaa museota, jolloin näyttelytoiminnan päätökset siirtyisivät kokonaisuudessaan Guggenheim-säätiölle valtuustolta. Sitten meninkin lukemaan Sakari Lehtomäen WWW-päiväkirjaa, jossa kerrottiin, että Pekka Haavistosta otettuja kuvia käsittelemällä saa näkyviin demoneita ja erityisesti Baphometin kuvia. Tosin muistan lukeneeni Umberto Econ Foucaultin heiluri -kirjasta, että Baphometista on vaikea saada kuvaa, koska temppeliherrat eivät olleet kovin tarkkoja kuvauksiensa kanssa. Tiedetään vain, että Baphometia kuvaava patsas oli osa temppeliherrojen rituaaleja.

Sitten selvityksestä käy ilmi, että Guggenheim ei edusta mitään poikkeuksellisen uutta suomalaiselle museokentälle. Mitä nyt siirretään Guggenheimin päätettäväksi mitä Helsingin taidemuseossa tehdään ja mahdollinen arkkitehtikilpailukin sisältyy jollakin tavalla Guggenheimin konsultoinnin piiriin. Tässä välissä pelasin sivusilmällä kahta Rayn tutustumisturnausta, joista toisesta putosin pois aluksi vastustajan paskan pelin takia ja sitten oman.

Tässä vaiheessa kaksi viikkoa sitten kehittämäni vastustava mielipide oli jo sen verran vahvistunut, että ajattelin katsoa pitkästä aikaa Team America -elokuvan ja syödä samalla hieman sipsejä.


Tämä selvitys on vapaasti ostettavissa sadasosan hinnalla Guggenheim säätiön tekemästä selvityksestä eli 20 000 eurolla. Selvitys kannattaa ostaa nyt, koska mahdollisesti jokin toinen pohjoismainen kaupunki saattaa ostaa sen, jos se ei Helsingille kelpaa. En voi tässä mainita mitään nimiä, mutta ottajia minun mukaani riittää.

Kirjaimelliset musavideot

Pitääpä esitellä ihmisille yksi mielenkiintoinen Youtube-aikakauden taidemuoto eli kirjaimelliset musavideot (engl. literal version). Pointsina on ottaa tunnettu musiikkivideo ja sanoittaa kappale kuvaamaan videon tapahtumia. Tyyli on läheistä sukua käännösvideoille eli sellaisille videoilla, jossa laulun sanat tekstitetään muistuttamaan toista kieltä.

A-ha:n Take on me on mahdollisesti ensimmäinen tyylin musavideo. Lisäpisteitä pitää antaa Harketin laulun jäljittelystä.



Bonnie Tylerin Total Eclipse of heart on myös aivan omaa luokkaansa. Tässäkin pitää antaa pisteitä imitaatio-osaamisesta.


Kannattaa myös yltsiä Meat Loafin I would do anything for love (but I won't do that).

Lausujat vs. näyttelijät

Eräs kysymys on mielessä tämän viikonlopun jälkeen, ja sitä on harvoin kuultu. Onko lausuja näyttelijä vai onko näyttelijä lausuja? Veikko Sinisalo -kilpailun viimeisiä kolmosia katsoessa ja kuunnellessa (sekä juoruja ekasta kolmesta kuultuani) oma ajatukseni on, että esiintyjien nuori polvi vain tykkää revitellä lavalla. Siellä pitää olla toimintaa kuin vapaapainiottelussa. Toisaalta siellä pitää olla Shakespearen pääkallo lavalla. Mitä oikeasti lavalla pitäisi tapahtua kun on kyse lausunnasta? Tampereella tsekatut meiningit ei antanut varmaa kuvaa.

Ehkä siellä pitäisi olla vain hyvät keuhkot ja artikulaatio, ehkä siellä pitäisi olla hieno läsnäolo ja yleisön ymmärtäminen, ehkä siellä pitäisi olla huiskiva lintuja ja räjähdyksiä, tai sitten pienestä tehtyjä isoja asioita.

Mutta ilmeiseltä näyttää, että lausunnan tulevaisuus on vauhdissa ja liikkeessä äänen kustannuksella. Sinänsä harmillista, että oma asiantuntemus on niin heikko Veikko Sinisalo -kilpailun aikaisemmilta vuosilta, että ei voi tarjota asiallista näkemystä kilpailun muutoksesta. Aikaisempia voittajia löytyy täältä.

Ehkäpä hankalinta hommassa on työn yksinäisyys. Lausuminen on täydellistä soolotyötä. Lausujalla on harvemmin ohjaajaa, tuottajaa tai työryhmää. Siellä on ihminen yksin näkemättä ja kuulematta itseään, ainoastaan kuultuna.

Movies. 24

24:n 8-tuotantokautta tiivistettynä. Olen käyttänyt moviesia ja tämä on ensimmäinen aito yritykseni ohjelmalla. Palautetta saa antaa niin paljon kuin irtoaa sekä toiveita kuviksista, joita haluatte.

Ken etsii

Ken etsii valtaa tai loistoa
etsii valtaa tai loistoa
kuka tahtoo vain rauhaa päälle maan
tahtoo vain rauhaa päälle maan
joka näkee maailman joko hyvänä tai pahana
näkee maailman joko hyvänä tai pahana
joka kuvittelee, että maailma on yksinkertainen
kuvittelee, että maailma on yksinkertainen
joka tahtoisi kokea enemmän
tahtoo kokea enemmän
vain ne meistä, jotka ovat yksin tässä maailmassa ajatuksineen
ovat yksin ajatuksineen tässä maailmassa
jotka ovat sitä mieltä, että muut ovat väärässä
ovat sitä mieltä, että muut ovat väärässä
ne, jotka tietävät, mitä pitäisi tehdä
tietävät, mitä pitäisi tehdä
ne, jotka eivät välitä
eivät oikeasti välitä
ne, jotka väittävät välittävänsä
väittävät välittävänsä
ne, jotka ovat väärinymmärrettyjä
ovat
ne, jotka eivät
eivät ole
ne, jotka eivät ole olleetkaan
eivät tule olemaankaan
ne
jotka
eivät
tulevat
olemaan

Kiilaklubien kevätstartti

Tapahtumatiedote 21.3.2008
Mitä: Kiilaklubi
Missä: Club Libertessä (Kolmas linja 34.)
Milloin: 8.4.2008 kello 21. (lipunmyynti alkaa kello 20)
Mitä maksaa: 5 euroa

Kiilaklubi starttaa keväällä 2008 ravintola Libertéssa. Keväällä tarjoillaan kolme klubi-iltaa poikkitaiteellisessa hengessä. Hyvien kokemusten jälkeen Kiilaklubit pyrkivät vakiinnuttamaan asemansa taiteellisena foorumina, jonka esikuvat löytyvät englannista. Jokaisen klubin aikana tarjoillaan erikoisen musiikin lisäksi elokuvaa, teatteria, puhuttua sanaa sekä mahdollisesti jopa lavastustaidetta.
Ensimmäinen klubi järjestetään 8.4. Club Libertessä kello 21 lähtien. Musiikista vastaa kantri- ja folkmuusikko Artturi Ketola. Elokuvana näytetään lyhytelokuva Ateria, joka sai kolmannen sijan Vasaemmistonuorten järjestämässä Jonkun toisen ongelma –elokuvakilpailussa. Elokuvan on tuottanut Tampereen kaupungin nuorisopajan ryhmä. Puhutulla sanalla briljeeraa kansainvälistä tunnustusta saanut Kalle Niinikangas. Illan viimeistelee funkkia ja rokkia iloisesti yhdistelevä runsaasti undergroundissa julkisuutta saanut Try it again Sam. Teatteri Poleemi esiintyy välissä aina kun huvittaa.

Kevään seuraava klubi järjestetään 6.5. samassa osoitteessa. Esiintyjistä ja teemoista ilmoitetaan myöhemmin.

Lisätiedot:
Jaakko Vasankari
050-4362199
Jage.vasankari@gmail.com

Kalle Niinikangas
040-5922446
Kalle.niinikangas@gmail.com

Pelastakaa ammattikorkeat

Oletko juuri täysikäinen, juuri lukiosta tai ammattikoulusta valmistunut? Tai oletko jo neljäkymmentä ja kohdannut lasikattosi? Kuunteletko rock'n'rollia? Onko kaikki muu paskaa? Onko reaktiosi taiteen pintapuoliseen tuntemiseen välinpitämätön? Onko sinusta kaikki modernit tanssijat epäonnistujia, jotka eivät ole päässeet balettitanssijoiksi? Oletko vasemmistolainen, mutta et koskaan äänestä vasemmistolaisia puolueita? Oletko suvaitsevainen, mutta et voi hyväksyä maahanmuuttoa? Onko kirjojen lukeminen ajan tuhlausta? Tiesitkö, että elämän voi "suorittaa" tietämättä välttämättä mitään?

Jos vastasit useampaan kysymykseen kyllä, niin ryhdy kulttuurituottajaksi. Suomalaiseen kulttuurituottajakoulutukseen valikoituu erilaisia ihmisiä kuin muille aloille. Heillä saattaa olla jo valmiiksi niin laaja elämänkokemus, että opiskelu menee kuin Kekkonen läpi vaaleista. Jos et tiedä, kuka Kekkonen oli, niin ei sillä ole niin väliä. Kulttuurituottajaksi voit opiskella pääkaupunkiseudulla mm. Stadiassa sekä Humakissa . Kouluihin haetaan valtakunnallisen yhteishaun kautta, joka alkaa 3.3.2008 ja kestää 20.3.2008. Varmista koulujen pääsyvaatimukset sekä mahdolliset ennakkotehtävät. Ennakkotehtävät ovat yksilöllisiä ja niillä saattaa olla eri palautuspäivä kuin yhteishaulla. Huomioi, tämä siis hakemuksessasi.

disclaimer: Kulttuurituottajan koulutus on tarpeellinen koulutusohjelma, mutta alalle saatetaan tuottaa liikaa tekijöitä, tai sitten koulupaikkojen viestinnässä on isoja ongelmia. Olisi varmastikin kaikkien etu, jos kulttuurituottajiksi valikoituisi sellaisia opiskelijoita, jotka tietävät, mitä opiskelevat.

Romaanin selätystä

Olen monta kertaa yrittänyt selättää kirjallisuuden päälajia romaania. Viimeisin yritelmäni on työpöydälläni nimellä Kuinka minusta tuli rikollinen. Pari päivää sitten ihmettelin todellisuuden taidetta jäljittelevää ominaisuutta:

Ote ensimmäisestä kappaleesta:

Oikeastaan koko tapahtumaketjun aloituskohdaksi voisi laskea ala-asteeni. Se oli pieni, noin kahdensadan oppilaan laitos, jota johti nähdäkseni tyrannimainen rehtori. Tämä on nykyinen tulkintani. Lapsena pidin häntä vain idioottina ja kusipäänä. Unelmoin siitä, että minusta tulisi joskus jotain suurta, jotta voisin erottaa hänet tai tehdä jotain julmaa kostoksi. Ehkä viedä hänen eläkkeensä tai tuhota hänelle jonkin rakkaan esineen. Ehkä voisin viedä häneltä hengen. Myöhemmin kostohalut katosivat, mutta yksi muistikuva jäi jäljelle.

Kiila asunnottomien yössä

Tänään vietetään Suomessa asunnottomien yötä. Helsingissä asunnottomien yötä vietetään Hakaniemen torilla. Taiteilijayhdistys Kiila aloittaa oman klubitoimintansa tänä yönä samassa paikassa. Tavallinen tariTeattKello 22.15 heti äärikuoron jälkeen Kiilan klubi esittelee neljä taideteosta. Ensimmäisenä runoilija Kalle Niinikangas lausuu omia sekä muiden asunnottomuuteen liittyviä runoja. Tämän jälkeen näytetään elokuva Sairauteni on kohtaloni vuodelta 1966. Elokuvan jälkeen teatteri Poleemi esittää Esityksen Jani Saxellin novelleista tehtävästä esityksestä. Klubin päättää Kaius Varjosen ohjaama ja Kalle Niinikankaan käsikirjoittama Tavallinen tarina.

Alunperin Kiila on perustettu monista syistä. Liian vasemmistolainen (kommunistinen) toiminta oli Suomessa kiellettyä 1930-luvulla ja esimerkiksi Kirjailijaliitto kieltäytyi ottamasta liian vasemmistolaisiksi tiedettyjä kirjailijoita jäsenikseen. Syrjinnän aika on ohi. Nykyään monet kiilalaiset kirjailijat ovat myös Kirjailijaliiton jäseniä. Mutta onko syrjintä sittenkään ohitse? Helsingissä asuu arviolta 5000 asunnotonta. Manslowin tarvehierarkiassa turvallisuus on katsottu tärkeimmäksi tarpeeksi. Siitä huolimatta kaupunki hakee mieluummin tilaa naapurikunnista omakotitaloja varten kuin rakentaisi vuokra-asuntoja tai asuntoloita. Golf-harrastukset ja mahdollisimman leveät autotiet ja tunnelitkin kävelevät katottomien ihmisten oikeuksien ylitse. Tänä iltana syrjityt lyövät kättä yhteen.

Aristoteleen runousopista

Aristotelen runousoppi on vanhin tuntemamme teatteria (runoutta ja tragediaa) koskeva tutkielma. Siihen kyseisen kirjan arvostuksen pitäisi suunnilleen päättyäkin. Aristoteelinen draaman kaari on nimittäin itsestäänselvä. Tragedialla on alku, keskikohta ja loppu. Alkua ennen ei ole mitään, mutta sen jälkeen tapahtuu. Loppua taas määrittää se, että sitä ennen tapahtuu jotain, mutta ei enää sen jälkeen. Keskikohdassa tapahtuu jotain, mutta myös sitä ennen on tapahtunut jotain, että myöskin sen jälkeen. Täysin looginen, mutta toisaalta niin turha selvitys. Pitää ottaa kuitenkin huomioon, että Aristoteles ei pitänyt luentoja nojaten välttämättä mihinkään käsillä olevaan aineistoon, vaan harrasti filosofiaa oppilaidensa kanssa kävelemällä ja keskustelemalla. Aristoteleen runousopin uskotaankin olleen vain hänen omia muistiinpanoja.

Aristoteleen runousoppi sisältää myös monia kommentteja, joita voisi pitää vuoden 2007 minä tahansa aamuna ylimielisinä. Euripidekseen Aristoteles suhtautuu käännettynä nykykielellä seuraavasti: "hyvä näytelmäkirjailija, mutta ihan paska tuottaja." Pentti Saarikoski antaa yhdelle Aristoteleen kommentille vapautuksen. Orjista ja naisista puhuessaan, hän piti tiettyjä reaktioita kaikille yhteiskuntaluokille mahdollisina, mutta orjia hän piti arvottomampana ja naisia täysin arvottomina. Saarikoski lausuu puolustukseksi, että tämä kommentti ei edusta Aristoteleen omia arvotuksia vaan hän vain kertoo miten asiat ovat. Ateenan kansalaiset olivat vapaita, ja naiset ja orjat alempiarvoisia. Aristoteles ei itsekään ollut vapaa kansalainen.

Kolmanneksi Aristoteleen suhtautuminen hyvän ja huonon tragedian eroihin ovat varsin kummallisia. Puolustukseksi voidaan sanoa, että Aristoteleen aikana tragedia oli vielä varsin tuore juttu taiteessa. Esimerkkejä ei ollut paljon käytössä. Siitä huolimatta Aristoteles piti hyvänä tragediana sitä, että kerrotaan tietyistä suvuista kuten Oidipuksesta, Oristeteesta ja Meleagroksesta muutamia mainitakseni. Aristoteles kyllä myönsi, että runoilijat voivat kirjoittaa myöskin täysin keksittyjä tapahtumia, mutta halusi nähdä historioitsijan ja runoilijan välillä sellaisenkin eron, että jos historiaa kirjoitetaan tragedian muotoon, taiteellisesti sommitelluksi tarinaksi, niin se ei olisi taidetta, koska se kuvailee todellisia tapahtumia. Tuntematon sotilas olisi siis taiteellinen teos Aristoteleen mielestä, koska suurimman osan tai kaikkien nimet ovat tekaistuja. Oliver Stonen elokuva JFK taas olisi täysin ilman mitään taiteellista arvoa, koska se kuvaa todellisia tapahtumia, joilla on täysin todelliset esikuvat.

Tragediassa hän piti tärkeänä sitä, että pääosissa oli korkea-arvoisia ihmisiä, jotka siirtyisivät onnesta onnettomuuteen tai päinvastoin. Alempiarvoisia esittäessä yleisö ei pystyisi muka samaistumaan heidän kohtaloihinsa. Tässä mielessä monet nykyiset tragediat voivat kertoa moniarvoisemmasta maailmankuvasta, jossa orjakin (Spartacus) voi olla sankari.

Toisaalta jos ajatellaan Aristoteleen yritystä ymmärtää hyvää ja huonoa tragediaa, niin on minun aloitettava kuitenkin kunnioittavasti kertomalla, että hän lähti täysin ennakkoluulottomasti pohtimaan asioita, joissa hän ei voinut vedota muiden teatteritieteilijöiden auktoriteettiin. Hänellä oli lähteistönä ainoastaan ne esityt tragediat, jotka hän oli nähnyt, joista hän oli kuullut tai joita hän oli mahdollisesti lukenut. Toisin sanoen hän piti tehtyjä tragedioita ainoina auktoriteetteina taiteen olemusta pohtiessaan. Yhteiskunnalliset arvotukset jäivät pohdintojen ulkopuolelle.

Tänäänkin voidaan olettaa, että tiettyjen taiteilijoiden ylistäminen tai syrjiminen perustuu jonkinlaiseen epäviralliseen kollegionaaliseen toimintaan. Sanottiin, että kukaan itseään kunnioittava musiikkikriitikko ei saa antaa huonoa arvostelua U2:sta. Aleksis Kivikin on toisen taiteenlajin kanonisoitu pyhä taiteilija. Toisaalta Miina Äkkijyrkkä tai Teemu Mäki saattavat helposti mennä sellaiseen kategoriaan, että mitään heidän teoksiaan ei tule ottaa vakavasti, koska, no saatte itse lopettaa tämän virkkeen haluamallanne tavalla.

Paatosta ethoksen päälle

Normaalisti en pidä farssista teatterin lajina mitenkään kestävän ajatusten herättäjänä, niin joskus sitä vain kusella käydessä osuu sähköpaimeneen. Enkä siitä huolimatta ole koskaan uskonut, että farssi voisi päätyä paatokseen tekemättä itseään naurettavaksi. Viime perjantaina päädyin omaa vaalislogania mukaillakseni johtopäätelmään, että jos on oikeasti, aikuisten oikeasti, pakko katsoa vuodessa yksi farssi, niin minä pistäisin pitkävedon ekaksi osumaksi Heikki Viljan ohjaaman, Dario Fon käsikirjoittaman Ei makseta! Ei makseta! -näytelmän.

Minulla on ollut joskus ansaitsematon kunnia työskennellä Heikki Viljan (ohjaaja), Sakari Hokkasen (tuottaja), Ninni Parviaisen (näyttelijä) ja Milka Timosaaren (valosuunnittelu) kanssa. Ehkäpä jopa voisin sanoa eräästä rivinäyttelijästä nimeltä Marko Lindholm (jota näyttelee muuten samalla nimellä varustettu tavallinen rivinäyttelijä), että eipä ole koskaan muuten käsikirjoittaja ja ohjaaja löytänyt yhtä hyvää yhteistyökumppania, etteikö farssin tyylilajin jännite kestäisi sitä.

Näytelmähän sijoittuu jonnekin tonne etelään, missä nobelkirjailijat kirjoittavat farsseja siitä, miten mulkut (työväenluokka) hieman alkavat epäilemään, että heidän edustajansa (työväenluokka) tuolla jossain, saattavat olla hieman liian työväenluokkaisia (mulkkuja). Siellä jossain myös jollain tehtaalla onnistutaan miettimään sitä, että kenenköhän hyväksi sitä töitä oikeasti tehdään. Siellä kaukana jossain mietiskellään myös naisen paikkaa, poliisin paikkaa ja teknologisen kehityksen paikkaal. Kaiken tämän yhdistämisestä syntyy ilakoivalla tavalla elämän myönteinen itselle naureskelu. Fo hallitsee tekstissään juuri sen, millä me haluaisimme nauraa. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole riittävästi työväenluokkaa, riittävän feministi tai riittävän anarkisti ollakseen oikeasti puhdas ja vapaa. Heikki Viljan ohjauksessa, ja itsessään uskovassa näyttelijäntyössä, tulee oikeasti eteen maailma, jossa joutuu vittu nauramaan itselleen.

Hauskintahan tietenkin koko asiassa on se, että näytelmä on farssi, esitystä katsoessa pitääkin nauraa. Uskomattominta kaikessa ennalta-arvattuudessaan koko näytelmässä on se, että lopun pateettiset julistukset on oikeasti vetoavia. En oikeasti ole ikinä missään maailmassa kuvitellut, että näytelmä, jonka lopussa hahmot puhuvat siitä, että pitäisi kuvitella "maailma, jossa voi nähdä puhtaan taivaan", "missä sillä ei ole väliä oletko mies vai nainen", "jokainen voi olla turvassa, terve ja vapaa" voisi toimia ilman, että yleisö kokee myötähäpeää. Oikeasti minä halusin liittyä seuraan heitetyn paperimassan ja tyhmien kylttien kanssa rintamaan vaatimaan näitä asioita yhdessä.

Huolimatta siitä, että minulla on ollut ansaitsematon kunnia tehdä yhteistyötä Viljan kanssa, ja olen ollut siis lavalla hänen kanssaan, että olen saanut ansaitsemattoman kunnian olla katsomassa häntä lavalla katumatta pätkääkään, niin minä haluan saada hänen tuotantoaan tulevaisuudessakin lavalle.

Parhaiten teatterissa nimittäin toimii vilpittömyys, ja Vilja hallitsee sen.

technorati Heikki Vilja, stadia, ohjaus, teatteri, Darion fo, farssi, kritiikki, taide, Sakari Hokkanen, arvio, näytelmä, Marko Lindholm, Ninni Parviainen, Milka Timosaari.

Laki joka nojaa ihmiseen

Laki joka nojaa ihmiseen
ei voi koskaan olla ihmisen yläpuolella

ihminen joka nojaa lakiin
ei voi koskaan nähdä lain taakse

klassikot kertovat
säkeistössä on aina neljä säettä
niiden mitta on aina sama
ja loppusoinnullakin on merkitys
tyhjä sellainen
modernistit eivät tästä piittaa
taide joka ei osaa rikkoa lakejaan
ei ole taidetta nähnytkään
miten voisikaan

Gandhin mielestä huono laki on parempi kuin ei lakia ollenkaan

Runoilija sanoisi
laki nojaa sumuun
siellä on korkeampi voima
ihminen
joka rikkoo lakeja

technorati laki, runous, runot, Gandhi, Jyrki Pellinen, Jean-Jacques Rousseau, yhteiskuntasopimus, taide, romantiikka