Terminaattori tulee takaisin

Fox networks (se mikä tuottaa Simpsoneita sun muita) palauttaa jatkossa Terminaattorin takaisin silmäkalvoille. Vuonna 1984 julkaistu Terminator, jonka pääosissa esiintyi myöhemmin tunnetuksi tullut Arnold Schwarzenegger, on ollut ilmestymisensä jälkeen suuri hitti. 1991 julkaistu jatko-osa teki Schwarzeneggerista hetkeksi maailman parhaiten palkatuimman näyttelijän siitä huolimatta, että varsinainen palkkio oli 100,000 dollaria. Hänen sopimukseensa kuului kuitenkin provisio elokuvan tuotosta.

Terminator: The Sarah Connor Chronicles tuo koneet takaisin ruutuihin. Televisiosarja sijoittuu jonnekin elokuvien Tuomiopäivä (osa 2) ja The rise of the machines (osa 3) väliin. Tv-sarjan jälkeen tarjoillaan yleisölle uusi kolmiosainen elokuvasarja, jonka olisi tarkoitus käsitellä varsinaista sotaa. Uudesta trilogiasta joko tulee täysi floppi. Ei tietenkään taloudellisesti vaan kuten Tähtien sodan uudelle trilogialle kävi. Kolmas osa pelastaa kaksi ensimmäistä, mutta päättyy kamalaan anti-kliimaksiin. Tämä on tietenkin ennustus. Hyviksi aavistellut leffat (Quentin Tarantinon Deathproof) päätyvät välillä olemaan jotain television nostalgiasarjaa muistuttavia, kun taas joskus huonoksi oletetut päätyvät tulevien klassikoiden joukkoon (Brian Singerin Usual Suspects).

Televisiosarja esittelee kuitenkin uuden Sarah Connorin, joka ei elokuvien tapaan olekaan täysin skitsofreeniseltä vaikuttava vainoharhatapaus, vaan oikein järkevästi ajatteleva futismamma, joka yrittää selvitä poikansa, John Connorin, kasvatuksesta hyvin. Alkuperäinen idea, että hän kouluttaa pojastaan tulevan vallankumoussankarin on kirjoitettu sarjaan mukaan, mutta muuten äiti jää täysskitso Linda Hamiltonista jälkeen komeetan kierron verran.

Sarjaan voi tutustua vaikka Videosticin kautta.

Game over

** Sisältää juonipaljastuksia **

Eilen tuli televisiosta Pekka Lehdon ohjaama Game Over, jossa Reino Nordin vetää ensimmäisen pääroolinsa, tai ainakin ensimmäisen pääroolinsa teatterilevitykseen päässeessä elokuvassa. Elokuvan juoni on tuttu roskalehtien lukijoille. Neljä nuorta, Kimi (Nordin), Hoopee (Julius Lavonen), Riku (Juuso Pekkinen) ja Valtteri (Jarkko Niemi) osallistuvat vanhemman herrasmiehen ja tämän vaimon murhaan. Yksinkertaisen tapahtuman kuvaamiseen menee lähestulkoon tunti. Annettakoot se anteeksi, koska välillä kuvaus on fantsua artsua musavideotunnelmineen. Varsinaisesti elokuva alkaa muistuttaa taide-elokuvaa vasta aivan lopulla, jolloin tulkitsijan mukaan käsitellään Kimin kostofantasioita. Harmillista sinänsä koska The Real McCoyssa artsuilu toimi oikein hyvin, eikä se olisi tätä elokuvaa ainakaan huonontanut.

Kostofantasiat eivät kuitenkaan muodosta mitään olennaista tekijää elokuvassa. Yhdessä kohtauksessa Kimi vetää pitkän monologin rikoskomisario Karoliina Rannalle (Karoliina Blackburn). Kohtauksessa lähdetään tulkitsemaan Kimin vanhaa (ilmeisesti) luovaan kirjoittamiseen liittyvää tekstiä, jonka jälkeen Kimi syyttää kaksinaismoralismista yhteiskuntaa, joka tuputtamalla jatkuvasti ihmisille kaikenlaista sotaa, kidutusta, muilutusta ja pieksentää historian jokaiselta sivulta, ei pysty käsittelemään yksilön fantasioita. Joka on kuitenkin ainoa paikka, missä saa olla mitä haluaa.

Toinen havainto oli se, että nuoriso vaikuttaa aika kylmältä, eikä Kimikään onnistu vaikuttamaan oikealta johtajalta. Nordin oikeastaan pääsee loistamaan vasta näytellessään aikuisten ihmisten (?) kanssa. Joonas Saartamon pieni sivurooli taas maistuu jatkuvasti hyvälle.

Sormia suuhun ja nyrkkipersepano Kruununhaassa

Oikeastaan on hyvä, että taide on vapaa moraalista. Sitä ei saa tuomita esittämiensä ajatustensa takia. Taiteelle pitäisi antaa ylimmän moraalinvartijan auktoriteetti. Jos taide ei sitä voi käsitellä, ei sitä tarvitsekaan. Jokaisen ikonin pitää kestää se, että joku tulee haastamaan kukon tunkiolla.

Teatteri Jurkassa esitettävä Ahmija on vaikea pala arvioida. Jos olisi deadline ja pakko saada teksti valmiiksi, niin aloittaisin siitä, että Teatteri Jurkka sijaitsee Kruununhaassa. Kruununhaassa syntyy bisnesvauva, jonka sijoittaminen minkä tahansa yrityksen toimitusjohtajaksi nelinkertaistaa sen arvon. Bisnesvauvasta on myös syytä sanoa, että sen on synnyttänyt mies ja hänen varsinainen kykynsä on ylivoimainen manipulointitaito. Vanhempien tullessa tästä tietoiseksi ja yrittäesssään teilata vauvaa hengiltä, se monistuukin moneksi siemennestemäiseksi palaksi ja häviää Kruununhaan yöhön. Esityksen juoni ja visuaalinen maailma on jotain sellaista mitä Sauli Niinistö varmasti kuvailisi samoin sanoin kuin hän kuvaili Smedsin Tuntematonta sotilasta: "Jos kaipaa sellaista kokemusta, niin mikäs siinä. Myös sellaiset kokemukset saattavat olla hyviä, joista ei pidä." Näytelmä on nimittäin erittäin groteski, mutta uskoisin suvaitsevan mielen kestävän seksuaalisuuden, ihmisoikeuksien ja uusliberalismin logiikan yhdistämisen toisiinsa. Pervertillä tavalla Ahmija toimii yhteiskunnallisena peilinä, jona teatteri halutaan nähdä.

Jurkan intiimiin tilaan on tehty läpikäveltävät (sic) valkoiset seinät sekä kolme projektoria, jolta lähetetään digitaalista videota sekä perinteisempää kuvaa. Video on vakuuttavaa työtä, jossa yhdistellään Monty Pythonista tuttua paperianimaatiolta näyttäviä hahmoja modernin näköisiin mainosvideoihin. Videoiden työ on kautta linjan laadukasta. Musiikista on myös myönnettävä, että se on onnistunutta. Säveltäjä Iiro Ollila on tunnettu myös Stella Polariksen muusikkona. Kokonaisuutena voisi tekniikan puolesta sanoa, että tila on vain kolmeen ulottuvuuteen säälittävästi sijoitettu alue, jolla ei ole mitään tekemistä Ahmijan esitystilan kanssa. Ahmija onnistuu irrottamaan huoneen irti todellisuudesta.

Tarina on toteutettu Stadiassa opiskelleille tutulla devising-metodilla. Käsikirjoitus on työryhmän tekemä ja saamani käsityksen mukaan Jurkan kahvilassa se on seinällä kokonaisuudessaan. Seinältä tarttuu mieleen sanoja kuten kives tai syöminen. Esityksessä näistä rakentuu oma cocktailinsa, jossa on 1 osa improvisaatiota, 3 osaa näyttelijää (Sanna Hietala, Ville Sandqvist, Eero Ritala), 3 osaa videoprojektoria, 1-50 osaa katsojaa (satunnaista), 1 osaa muusikkoa, 1 osaa ohjaajaa/käsikirjoittajaa (Katja Krohn), 1 osaa kuvantekijää (Nuutti Koskinen) ja 1 osaa puvustusta (Markus Tsokkinen) ja 1 osaa valosuunnittelijaa (Morten Reinan).

Stop the big brother state

Tämän vuoden Europrix top talent awardsissa tuomaristo antoi erikoispalkinnon digitaaliselle videolle poliittisuudesta. Kyseessä oli David Scharfin käsikirjoittama ja ohjaama The big brother state. Neljän ja puolen minuutin video ottaa vahvasti kantaa siihen miten liberaalit demokratiat ovat hitaasti mutta varmasti muuttumassa poliisivaltioiksi.

Tuomaristoa mietitytti oikeastaan se, että voidaanko palkintoa antaa poliittisesti kantaaottavalle ehdokkaalle ja pitääkö tuomariston seisoa sanoman takana. Tuomariston vastaus oli molempiin kyllä.

Laulava lintu

Sopranoksien viimeinen tuotantokausi on lopuillaan. Vaikka Sopranoksen viimeisetkin osat olisi jo käden ulottuvilla niin säästelen itseäni. Yksi kaikkien aikojen parhaista tv-sarjoista on päättymässä ja nyt kannattaa nauttia sulatellen jokaista jaksoa viikon verran. Miten kaikki tuleekaan päättymään?

Nyt näyttää siltä, että Tony Sopranon (James Gandolfini) masennus ja äkkipikaisuus kulkevat käsi kädessä. Siltoja poltellaan takana. Viimeinen tuotantokausi käsittelee oikeastaan kahta rinnakkaista tarinaa teemalla ei omena kauas puusta putoa. Tonyn tullessa koko ajan väkivaltaisemmaksi, samoin tekee hänen poikansa Anthony (Robert Iler). Huipulle ei päästä leikkimällä kilttiä. Kuitenkin heidän kohtalonsa näyttää kiveen kirjoitetulta. He eivät ole vastuussa teoistaan, vaan tulevat heitetyksi tiellensä. Tonyn väkivaltaiset purkaukset ovat aina jonkin ylevän syyn takana kuten perheen suojelu tai sovinnon tekeminen. Anthony taas on kuin kopio isänsä nuoruusvuosista, jolloin hän vain sattui olemaan väärässä porukassa.

Jari Tervo vihjaili sarjan alkaessa siitä, miten kaikki tulisi päättymään. Ratkaisu löytyy nimestä. Miksi kutsutaan ilmiantamista alan piireissä? Mitä yhteistä tällä on sarjan nimen kanssa?

Vai onko se sittenkin vain nimi?

Tavallisia sankareita

MTV3:n on aloittanut syksyllä NBC:n Heroes-sarjan esittämisen. Kyse on eeppisestä, mahdollisesti ainakin kolme tuotantokautta käsittävästä, supersankari-sarjasta. Heroes, vaikkakin perustuen vahvasti moderniin supersankarimyyttiin, esittää tarinansa hieman epätavallisesti. Sarjan pää- ja sivuhenkilöt huomaavat, että heillä on erikoisia voimia, kuten he osaavat lentää, lukea ajatuksia tai parantua kaikista haavoista, he eivät kuitenkaan tiedä mitä tehdä voimillaan. Kun Hämähäkkimies huomaa, että hänellä on supervoimia, hän ryhtyy lähes välittömästi taistelemaan rikollisia vastaan. Käytöstään hän perustelee Ben-sedältä oppimallaan viisaudella: "Suuren vallan mukana tulee suuri vastuu". Heroes-sarjan henkilöt taas huomaavat, että heillä on voimia, mutta yleisin reaktio onkin, että "mitäs nyt?"

Sarjan tekijä Tim Kringillä on muitakin osumia uraltaan, mutta myös vähän kyseenalaisempia tarinoita. Esimerkiksi keskiviikkoiltaisin Subtv:ltä tuleva Yli synkän virran (Crossing Jordan) on todella laimea. Laimeuden tekee se, että sarjalla on suunnilleen rikossarjaksi yhtä paljon uskattovuutta kuin C.S.I:ssä ja henkilöt on samanlaista pahvia.

(* Varoitus: saattaa sisältää juonipaljastuksia ja henkilöitä *)
Ensimmäisen tuotantokauden päähenkilöitä on maalari Isaac Mendez (Santiago Cabrera), Hiro Nakamura (Masi Oka), Claire Bennett (Hayden Panettiere), Micah (Noah Gray-Cabey) ja Niki Sanders (Ali Larter), D.L. Hawkins (Leonard Roberts), Peter (Milo Ventimiglia) ja Nathan Petrelli (Adrian Pasdar), Matt Parkman (Greg Grunberg) sekä Mohinder Suresh (Sendhil Ramamurthy). Kaikkien heidän kohtalonsa tiivistyy jollain tavalla näkymättömään ja pahaan Sylariin (Zachary Quinto). Juonellisesti kenelläkään henkilöistä ei ole yhteyttä toisiinsa, mutta pikku hiljaa heidän polkunsa kohtaavat kuin Pulp Fictionissa tai Magnoliassa. Minä olin tässä sarjassa koukussa jo muutaman osan jälkeen. Tarina on yksi parhaiten kirjoitettuja tv-sarjoja. Tätä sanon harvoin. Tällä hetkellä tulee mieleen vain kaksi todella hyvin kirjoitettua mieleen. Nämä sarjat ovat Sopranos ja Kylmä rinki.

Yhden erikoisen osion tarinan maailmasta tekee taustamateriaalia, jota ovat sarjakuvat, joita julkaistaan tv-esitettävien osien välissä sekä Hiron blogi. MTV3 on tehnyt hyvää työtä ryhtyessään suomentamaan myös taustamateriaalia. Valitettavasti sarjakuvia ei ole suomennettu. Toisena miinuksena pitää kuitenkin sanoa, että vaikka MTV3:n heroes-sivut muistuttavat NBC:n vastaavia, niin niistä puuttuu kokonaan missattujen osien katsomismahdollisuus.

Eolove14:n versio (fanivideo):

Aristoteleen runousopista

Aristotelen runousoppi on vanhin tuntemamme teatteria (runoutta ja tragediaa) koskeva tutkielma. Siihen kyseisen kirjan arvostuksen pitäisi suunnilleen päättyäkin. Aristoteelinen draaman kaari on nimittäin itsestäänselvä. Tragedialla on alku, keskikohta ja loppu. Alkua ennen ei ole mitään, mutta sen jälkeen tapahtuu. Loppua taas määrittää se, että sitä ennen tapahtuu jotain, mutta ei enää sen jälkeen. Keskikohdassa tapahtuu jotain, mutta myös sitä ennen on tapahtunut jotain, että myöskin sen jälkeen. Täysin looginen, mutta toisaalta niin turha selvitys. Pitää ottaa kuitenkin huomioon, että Aristoteles ei pitänyt luentoja nojaten välttämättä mihinkään käsillä olevaan aineistoon, vaan harrasti filosofiaa oppilaidensa kanssa kävelemällä ja keskustelemalla. Aristoteleen runousopin uskotaankin olleen vain hänen omia muistiinpanoja.

Aristoteleen runousoppi sisältää myös monia kommentteja, joita voisi pitää vuoden 2007 minä tahansa aamuna ylimielisinä. Euripidekseen Aristoteles suhtautuu käännettynä nykykielellä seuraavasti: "hyvä näytelmäkirjailija, mutta ihan paska tuottaja." Pentti Saarikoski antaa yhdelle Aristoteleen kommentille vapautuksen. Orjista ja naisista puhuessaan, hän piti tiettyjä reaktioita kaikille yhteiskuntaluokille mahdollisina, mutta orjia hän piti arvottomampana ja naisia täysin arvottomina. Saarikoski lausuu puolustukseksi, että tämä kommentti ei edusta Aristoteleen omia arvotuksia vaan hän vain kertoo miten asiat ovat. Ateenan kansalaiset olivat vapaita, ja naiset ja orjat alempiarvoisia. Aristoteles ei itsekään ollut vapaa kansalainen.

Kolmanneksi Aristoteleen suhtautuminen hyvän ja huonon tragedian eroihin ovat varsin kummallisia. Puolustukseksi voidaan sanoa, että Aristoteleen aikana tragedia oli vielä varsin tuore juttu taiteessa. Esimerkkejä ei ollut paljon käytössä. Siitä huolimatta Aristoteles piti hyvänä tragediana sitä, että kerrotaan tietyistä suvuista kuten Oidipuksesta, Oristeteesta ja Meleagroksesta muutamia mainitakseni. Aristoteles kyllä myönsi, että runoilijat voivat kirjoittaa myöskin täysin keksittyjä tapahtumia, mutta halusi nähdä historioitsijan ja runoilijan välillä sellaisenkin eron, että jos historiaa kirjoitetaan tragedian muotoon, taiteellisesti sommitelluksi tarinaksi, niin se ei olisi taidetta, koska se kuvailee todellisia tapahtumia. Tuntematon sotilas olisi siis taiteellinen teos Aristoteleen mielestä, koska suurimman osan tai kaikkien nimet ovat tekaistuja. Oliver Stonen elokuva JFK taas olisi täysin ilman mitään taiteellista arvoa, koska se kuvaa todellisia tapahtumia, joilla on täysin todelliset esikuvat.

Tragediassa hän piti tärkeänä sitä, että pääosissa oli korkea-arvoisia ihmisiä, jotka siirtyisivät onnesta onnettomuuteen tai päinvastoin. Alempiarvoisia esittäessä yleisö ei pystyisi muka samaistumaan heidän kohtaloihinsa. Tässä mielessä monet nykyiset tragediat voivat kertoa moniarvoisemmasta maailmankuvasta, jossa orjakin (Spartacus) voi olla sankari.

Toisaalta jos ajatellaan Aristoteleen yritystä ymmärtää hyvää ja huonoa tragediaa, niin on minun aloitettava kuitenkin kunnioittavasti kertomalla, että hän lähti täysin ennakkoluulottomasti pohtimaan asioita, joissa hän ei voinut vedota muiden teatteritieteilijöiden auktoriteettiin. Hänellä oli lähteistönä ainoastaan ne esityt tragediat, jotka hän oli nähnyt, joista hän oli kuullut tai joita hän oli mahdollisesti lukenut. Toisin sanoen hän piti tehtyjä tragedioita ainoina auktoriteetteina taiteen olemusta pohtiessaan. Yhteiskunnalliset arvotukset jäivät pohdintojen ulkopuolelle.

Tänäänkin voidaan olettaa, että tiettyjen taiteilijoiden ylistäminen tai syrjiminen perustuu jonkinlaiseen epäviralliseen kollegionaaliseen toimintaan. Sanottiin, että kukaan itseään kunnioittava musiikkikriitikko ei saa antaa huonoa arvostelua U2:sta. Aleksis Kivikin on toisen taiteenlajin kanonisoitu pyhä taiteilija. Toisaalta Miina Äkkijyrkkä tai Teemu Mäki saattavat helposti mennä sellaiseen kategoriaan, että mitään heidän teoksiaan ei tule ottaa vakavasti, koska, no saatte itse lopettaa tämän virkkeen haluamallanne tavalla.

Tubbsissa ja Crocketissa ei ole enää samaa camp-henkeä

Michael Mannin ohjaama ja viime vuonna julkaistu Miami Vice tekee sekä kunniaa vanhalle sarjalle että osuu snadisti ohi. Samaan aikaan siitä puuttuu se jokin, mikä Marylla on. Elokuvaa ei voi syyttää siitä, että oltaisiin vain tehty elokuva, jolle löytyy automaattisesti yleisö Miami Vicen faneista. Elokuva nimittäin on laadukas tekele.

Ensimmäisenä kiinnitin huomiota elokuvassa Sonny Crockettin (Colin Farrell) himonuuksijaviiksien lisäksi maisemakuvauksiin. Tähän tuli kiinnitettyä huomiota oikeastaan aika säpsähtäen. Yleensähän elokuvan taustat ovat vain kuvituksia. Kuvat ovat varmasti olleet todella kauniita elokuvateatterissa.

Huomiota tuli kiinnitettyä myös elokuvan hillittyyn väkivallan esittelyyn. Väkivaltaahan elokuvissa esitellään välillä niin itsetarkoituksellisesti, että sille tulee aivan turraksi. Miami Vicea katsoessa yhtäkkiä vain huomaa, että elokuvassa on jotain hienoa. Väkivaltaa ei liioitella ja jännitys syntyy muustakin kuin pelkästä verestä.

Loppu on Miami Vice sarjalle uskollinen surkeita loppuja myöten. Kuitenkin alkuperäisen sarjan viehätyksessä osa on "huonoissa näyttelijäsuorituksissa ja huonossa käsikirjoituksessa. Tällä Kertaa Sonny Crockettin ja Ricardo Tubbsin (Jamie Foxx) esittäjillä ei ole mitään överiä heissä, paitsi asenne, joka on Hollywoodin perussettiä aina 80-luvun one-liner-teollisuudesta lähtien.

Järkyttävää on kuitenkin Hammerin tekemän Miami Vice Themen puuttuminen. Sama vika, joka oli hiljattain nähdyssä Transformers-elokuvassa. Kuvitelkaapa nyt vaikkapa Mission Impossiblea (Vaarallinen tehtävä) ilman tulitikkuja ja sitä jazz-basso-riffiä.

Verinen sunnuntai saa Smash asemin näyttämään lasten sadulta

Vuonna 2002 julkaistu Verinen sunnuntai (Bloody sunday) on tositapahtumiin perustuva tarina 1972 vuoden tapahtumista Irlannissa. Irlantilainen kansalaisoikeusliike marssii Vapaaseen Derryyn (Free Derry) kaupungintalolle, mutta osan mielenosoittajista siirtyy reitiltä pois heittelemään kiviä ja näyttämään keskisormea brittijoukoille. Joukot reagoivat tähän käyttämällä vesitykkiä, kyynelkaasua ja kumiluoteja. Pian tämän jälkeen armeija saa vihiä alueella mahdollisesta liikkuvasta IRA:n tarkka-ampujasta, jonka jälkeen annetaan lupa käyttää kovia ammuksia. Ensimmäinen uhri on Jackie Duddy, 17-vuotias nuori mies.

Brittijoukot ampuivat kovilla varmistamatta uhkaa. Silminnäkijöiden mukaan jopa pakenevia ihmisiä ammuttiin selkään. Jopa sen jälkeen kun käskettiin lopettamaan tulitus, Ted Lodenin johtamat joukot ampuivat sata ammusta pakenevan väkijoukon sekaan.

Elokuvan tarina alkaa marssin suunnittelusta ja päätyy lehdistötilaisuuteen, jossa kansanedustaja Ivan Cooper (James Nesbitt) kertoo, että tämä päivä on ollut suuri voitto IRA:lle. Useita ihmisiä tulee liittymään IRA:han tämän päivän takia. Cooper ajoi itse väkivallatonta vastarintaa. Toimittaja kysyykin lopuksi, että "minkä viestin haluat lähettää niille nuorille, jotka liittyvät IRA:han." "Tämän päivän tapahtumien jälkeen minä en pysty enää moralisoimaan heitä."

Elokuvan jälkeen Smash asemin kaltaiset voimatoimien liioittelut tuntuu aika kevyeltä tavaralta. Poliisi ei kuitenkaan ampunut yleisöä kovilla luodeilla. Kaikki on suhteellista.

Englanninkielinen wikipedia: Bloody sunday

Suomenkielisestä Wikipediasta puuttuu tuo artikkeli. Pitääkin yrittää ja jaksaa kääntää tuo jossain vaiheessa.

edit:
Jussi Saramokin kirjoitti aiheesta.

Kansallisnäytelmä Kiveä ei tueta samalla tavalla kuin Kansallisnäytelmä Tero Pitkämäkeä

Kansallisnäytelmä Kivi on hauska ja historiallisesti niin tarkka kuin fiktio vain voi olla.

Kimmo Hirvosen (vai Hirvenmäkiköhän se on jo?) kuudes pitkä ohjaus on täydellistä revittelyä koko ensimmäisen puoliajan. Ensimmäisenä tehdään jo jotain, mikä voisi olla puritanistien mielestä törkeää. Kullervo esitetään tanssina. Naurukyynelten takaa katsoja pystyy kyllä ymmärtämään näytelmän tragedian. Nummisuutaritkin juostaan lävitse kuin Shakespearen koko tuotanto tunnissa etu- ja takaperin asenteella, mutta se tekee teoksista hauskoja. Eikä haittaa vaikka ei tuntisikaan koko Kiven tuotantoa, sillä useimmiten nopeassa esitystavassa on viehättävintä juuri se, että mutkat on vedetty niin suoriksi kuin vain tämän maailman MTV-sukupolvi kykenee.

Neljällä näyttelijällä (ja ilmeisesti lukemattomien muiden tietoisella tai tiedostamattomalla avustuksella) rakennettu näytelmä näyttäytyy sekä tarkasti suunnitellulta, että improvisoidulta. Jälkimmäiseen on saattanut vaikuttaa viimeisen esityksen taika, tai sitten jokainen näyttelijöistä on vain niin pirun hyvä, että he saavat näyttelijäntyön vaikuttamaan siltä kuin he jatkuvasti keksisivät päästään mitä he aikovat sanoa seuraavaksi. Oman hauskan lisänsä tietenkin tarjoaa näytelmän ainakin 47 roolia, joihin ei ole aina niin paljon aikaa hypätä sisään. Näyttelijät osaavat tämän homman. Varsinkin 7 veljestä on iloa seurata kolmella näyttelijällä siten, että Mikko Ahtiainen tekee Juhanin Roolin sillä aikaa kun Mikko Lauronen ja Teemu Palosaari hoitavat kaikki muut veljekset. Samu Lojas tarjoaa sillä välin nimismiestä, lukkaria sun muuta sivulla kävelevää hahmoa.

Näyttelijän työstä ei voi sanoa mitään muuta kuin hyvää, varsinkin kun ei koskaan tiennyt, että putosivatko näyttelijät vai kuuluiko se esitykseen. Niin paljon näytelmässä oli näyttelijät sekoittamassa pakkaa niiltä osin, missä pitäisi olla selvää, että kyseessä on vakavasti otettava kirjailija, jonka muotokuvaa yritetään piirtää, hänen tuotantoaan käydään perusteellisesti läpi ja missä helvetissä se yksi näyttelijä jo viipyy.

Pientä poliittista alleviivaustakin tuli apurahoista. "Tämänkin teatterin taiteellinen johtaja näkee nälkää." "Mikäs se uusi kulttuuriministeri oikein on miehiään. Urheilu- ja kulttuuriministeri. Ei taida olla ihan teatteri-ihmisiä." "Pitäisköhän tehdä Kansallisnäytelmä Tero Pitkämäki, josko silloin alkais niitä apurahojakin tulemaan?"

Harmillista tietenkin Teatteri Takomon osalta, että esityskausi oli näin lyhyt, mutta pienellä teatterilla ei ymmärrettävästi ole aikaa odotella, että josko tämä olisi se esitys, joka vetäisi salit täyteen joka ilta.

Luke Wilson tekee erikoisia elokuvia

Tulipahan nähtyä taas yksi Luke Wilsonin elokuva. Tällä kertaa My super ex-girlfriend. En ole mikään Wilson fani, mutta on myönnettävä, että hän lähtee mukaan erikoisiin elokuviin. Elokuvien tyylilaji on yleensä komedia tai ainakin musta sellainen. Katson tätä nyt Wilsonin näkökulmasta, vaikka elokuvassa näytteleekin Uma Thurman.

Elokuvan päähenkilö Matt Sanders (Luke Wilson) pokaa nörtiltä vaikuttavan naisen, Jenny Johnsonin (Uma Thurman) metrosta. Pian paljastuukin, että neiti onkin palvottu supersankari G-Girl (G-tyttö?), joka supervoimiltaan vastaa suunnilleen Teräsmiestä. Pian Matt haluaakin eroon uudesta tyttöystävästään, mutta Jenny ei haluakaan erota. Paljastuukin, että G-tyttö onkin mustasukkaista sorttia. Matt saa kokea naisen raivon koko vartalollaan. Lopun antikliimaksista riippumatta elokuva erottuu joukosta erikoisen vitsinsä takia.

Aikaisemmin arvioitu Idiocracy taas kertoo joko Luke Wilsonin rohkeudesta valita itselleen rooleja erikoisista elokuvista tai sitten hänelle ei vain tarjota muita.

Tyhmien valtakunta

Kahdeksannentoista vuosisadan puolivälissä Charles Darwin esitteli teoriansa evoluutiosta ja luonnonvalinnasta. Alunperin teorian ensimmäisiä oivalluksia oli, että eri lajien ja rotujen sisällä tapahtuu pieniä muutoksia sukupolvien välillä. Nämä pienet muutokset, geenicocktail, ovat joko hyödyllisiä tai haitallisia. Lopulta hyödylliset selviytyvät heikkojen kustannuksella. Nämä hyödylliset geenit voivat olla hieman parempi näkö, hieman "älykkäämpiä" olentoja, hieman hyödyllisemmin sijoittuneita peukaloita kämmenessä. Tämä johti myöhemmin myös sosiaalidarwinismiksi kutsuttuun sosiologiseen teoriaan, jonka mukaan älykkäimmät ja vahvimmat tulisivat selviämään ihmiskunnassa, kun heikommat taas katoaisivat luonnonvalinnan kautta.

Nykyisin teoriaan on otettu mukaan populaationäkökulma. Tämän ajatuksen mukaan lajin selviytymisen kannalta ei ole pelkästään tärkeää yksilön selviytymisen kannalta hyödylliset ominaisuudet vaan myöskin kyky lisääntyä ja siirtää geenejään useampiin yksilöihin. Viime vuonna julkaistu Idiocracy kertoo humoristisen tarinan tämän jälkimmäisen oivalluksen todellisista seuraamuksista. Armeijassa työskentelevä Joe Bauers (Luke Wilson)osallistuu armeijan kokeeseen, jonka tarkoituksena on syväjäädyttää hänet vuodeksi ja herättää hänet sen jälkeen. Koe menee pieleen ja Joe herääkin 500 vuoden päästä tulevaisuudessa. Heikkoälyisten ihmisten jatkuva lisääntyminen älykkäimpien suosiessa uraa ja harkintaa, tekee ihmiskunnasta uskomattoman typerän.

Idiocracyn humoristinen dystopia osoittaa kuitenkin kaksi todellista uhkaa. Ympäristön sijoittaminen talouden, voittojen ja työpaikkojen jälkeen kakkoseksi voi johtaa katastrofiin, joka saattaa kumittaa ihmisen matkan maan päällä mahdollisesti tulevien eläinlajien ihmeteltäviksi. Toinen uhkakuva on meidän nykyinen ymmärryksemme. Ihmiskunta on jo heittänyt oman tuhonsa siemenet. Ei tarvita enää paljoa, jotta nykyinenkin ihmiskunta saattaa laiminlyödä ympäristön suojellakseen talouttaan, yritysten voittoja ja työpaikkoja.

Kuole jo Harry Potter

Aloitin pari päivää sitten uusimman Harry Potterin lukemisen. Ehdittyäni puoliväliin kirjaa niin ihmettelen, eikö se kaveri voi jo kuolla? Se on tullut vähän nokkavaksi toi kaveri. Viisastelee jatkuvasti ja tekee kaikenlaisia stuntteja koko ajan. Eduskuntataloon murtautumiseen verrattavasta teostakin Potter selviää. Sitten mä toivon, että Ron Weasleykin jäis sille tielleen, eikä tulis koskaan takas. Ron on yksi kiittämätön paskiainen. Mitäköhän Hermionekaan näkee siinä? Viimeisen osan jännitykseen kuuluu myös saako Harry Potter vihdoinkin - lämmintä kotiruokaa? Ginny Weasleyn kanssa hänellä on jotain, mutta maailman keskipisteessä elävä Harry Potter on silleen, "et mee pois tai sun käy huonosti. Meitsin pitää seivaa koko Britannia ja sua voidaan käyttää mua vastaan."

Munich

Vuokrasinpa tuossa Munichin. Piti aikaisemminkin vuokrata se, mutta ajattelin, että se on liian ajankohtainen tällä hetkellä ja sydän ei välttämättä kestäisi. Katoin silloin Syrianan. Eipä sekään ollut niin kaukaa haettu.

Vuoden 1972 olympialaisissa palestiinalainen(?) ryhmä nimeltä Musta syyskuu ottaa panttivangiksi Israelin maajoukkueen jäseniä. Yrityksessä vapauttaa panttivangit käy niin kuin aina käy - kaikki kuolee.

Israelin sen aikainen pääministeri Golda Meir päättää tehdä esimerkin tuleville ihmisille mietittäväksi: Israelin kansalaisilla ei ole hintaa. Avner (Eric Bana), joka on Mossadin tulokas, ja jonka isä on tunnettu sotasankari, palkataan ottamaan tehtävä vastaan. Hän tulee johtamaan viiden ihmisen ryhmää, jonka tehtävänä on tappaa 11 epäiltyä. Ainoa ehto on, että arabimaihin ei mennä. He saavat toimia vain Euroopassa ja heidän pitää välttää sivullisia. Teloitustapana suositaan räjähteitä pyssyjen sijaan, jotta saataisiin otsikoita.

Avner lähtee hyvillä mielillä etsimään uhrejaan. Ensimmäisen, hieman kömpelön surman jälkeen, he ryhtyvät käyttämään räjähteitä. Ajan kuluessa uhri toisensa jälkeen kuolee erilaisin pommein. Sivullisten uhrien määrän kasvaessa, ryhmä huomaa pian ampuneensa myös CIA:n ja KGB:n väkeä. Avnerin johtama ryhmäkin alkaa pienentyä yksi kerrallaan. Eikä ryhmä pienen luonnollisten syiden takia; Yksi toisensa jälkeen heistä tulee kuten heidän uhreistaankin, varoittavia esimerkkejä.

Ryhmälle annettiin 250000 dollaria alkupääomaa, jota tultaisiin täydentämään varojen loppuessa - kuitteja vastaan. Tässä tietona, että ensimmäisen uhrin hinnaksi tuli kolmisensataatuhatta dollaria, mutta lopulta hinta kasvoi huomattavasti. Muutaman miljoonan jälkeen yhdeksän yhdestätoista (9/11) saatiin murhattua.

Elokuvassa ryhmän ulkopuolinen tehtävänantaja pohdiskelee, että tuleepa tämä kalliiksi, niin osataan huomauttaa, ettei niiden palestiinalaistenkaan tappaminen ole halpaa hupia. Mikä sitten saa Israelia ympäröivät vallat ottamaan Palestiinan tilanteen niin vakavasti? "He vihaavat palestiinalaisia, mutta he vihaavat juutalaisia enemmän."

PLO:n jäsenet tarjosivat luovemman lähtökohdan toiminnalleen: "koti on kaikki kaikessa." Ja koti on siellä, missä se punainen pumppu on. Ja mitä lopulta Mustan syyskuun johtajien tappamisesta seuraa? Heidät korvaa toiset ihmiset, jotka vaativat vieläkin äärimmäisempiä tekoja. Oletan, että joka tapauksessa johtoon astuu aina hieman maltillisempia kavereita, kuin ympäröivät ääripäät. Kun maltilliset lähtee, se on tervetuloa kavereille, jotka ovat hieman kallelaan suurempaan uhrautuvaisuuteen. Uskonnosta tulee politiikkaa ja irronneita päitä lasketaan vieläkin.

Tulipa mieleen dialogin pätkä Israelin valtion olemassaoloa tukevasta mielenosoituksesta. Siellä minulta kysyttiin, että minkä arvoinen on Israelin siviili? Vastasin, että samanarvoinen kuin Libanonin siviili. Vastauksena vastaukseeni sain kuulla: "te ootte niin lapsia. Kasvakaa nyt." Kun ihmiset valitsee sodan puolet, niin rauhan puolustajille jää aika vähän tilaa. Kun kumartaa yhteen suuntaan (rauha) pyllistää toiseen (sota, puolista välittämättä). Siinä mielenosoituksessa kuultiin myös, että joko olette meidän puolella tai meitä vastaan.

Minä olen vastaan. Sotaa.

technorati Munich, avner, Musta syyskuu, PLO, sota, rauha, Israel, Golda Meir,terrorismi, mielenosoitus, CIA, KGB, mossad, olympialaiset, 1972, Eurooppa, Elokuvat.

Syriana ja Brokeback mountain

Katsoin eilen kaksi mainiota oscar-elokuvaa, Syrianan ja Brokeback mountainin. Molemmissa mukava poliittinen vire. Elokuvia ennen jo kehittelin hypoteesin mielessä, että jokaisessa Oscar-elokuvassa kuolee joku, ei niitä palkintoja muuten tule. Vai voisiko joku ymmärtää Titanicin muulla tavalla?

Tiivistettynä. Syrianassa kuolee ihan liikaa ihmisiä ja aivan vääristä syistä. Julminta elokuvassa on tietenkin se, että kaikki kokee olevansa oikeassa. He ovat joko isänmaallisia tai ahneita tai molempia. Ja Matt Damon näyttelee vaihteeksi Matt Damonia, kasvissyöjää, joka vain haluaa pelastaa maailman vai olisiko tämäkin liian yksinkertainen tulkinta.

Brokeback mountain. Jossain vaiheessa tulee mieleen, että miksi ne ei vaan muuttaisi New Yorkiin hippien keskelle? Yhteiskunta heidän ympärillään on opettanut molemmat vihaamaan itseään valmiiksi. Molemmat, Ennis (Heath Ledger) ja Jack (Jake Gyllenhaal).

No, Porvoo odottaa joka tapauksessa. Kolme päivää grillausta, musiikkia ja viinaksia. Ei voi päättyä hyvin. Sunnuntai-iltana pitää alkaa jo valmistelemaan ensi viikkoa. Tiistaina piiritoimikunnan kokous, jossa suunnitellaan meidän toimintaa EU:n puheenjohtajuuskaudella, tukirymän kokous keskiviikkona ja viikonloppuna Food, Not bombs -tapahtuma Rauhan asemalla (Pekurisen puistossa). Mukana viikonlopussa myös Teatteri Poleemi.

technorati Syriana , Brokeback mountain, Elokuvat, elokuva, Oscar palkinto, Oscar, titanic, Matt Damon, Heath Ledger, Jake Gyllenhaal, Vasemmistonuoret, Pekurisen puisto, Rauhan asema, EU, Puheenjohtajuuskausi, Porvoo, Food not bombs, Teatteri Poleemi.