Miltä tuntuu nähdä sarjakuvaa omalta ruudulta näyteltynä? Varmaan hyvin 3d:lta. Halusin tykätä erityisen paljon Sin City kakkosesta. Varsinkin kun tykkäsin ekasta leffasta niin paljon. Mustavalkoistanoirea koko ruudun täydeltä tarjoiltiin silloin. Ekassa leffassa hämmästytti se, että Rodriguez ja Miller olivat molemmat ohjaajien henkseleitä raapimassa. Mietin silloin, että miten sarjakuvataitelijakäsikirjoittaja uskaltaa mennä elokuvan puolelle. Mietin vieläkin, että onko elokuva tarinankerrontaa vai -kuvaa?
Sin City -sarjakuva on täysin mustavalkoinen kuviltaan ja, ehkä noirevitsinä myös, tarinoiltaan. On rumia miehiä, ja femme fatalea 1/8 ruudun täydeltä. Miehet juovat viskiä, ja ovat kuolemassa ravintoloissa. Femmet ovat tienaamassa elantoa, ehkä huorina, ehkä jonkinlaisessa muussa palveluammatissa, tai vaimoina, mutta Sin Cityn ladyt eivät ole ikinä avuttomia.
Ehkä kuvaan tulee rakkautta, ehkä ei. Ehkä sen nyrkkeilijän sydämessä sykkii vastustamaton voima vain rakastaa koiranpentuja. John Wick elokuva ei ole sellainen, mutta jokaisen Animalian jäsenen pitäisi katsoa se. Parempia värväysvideoita ei tulla tekemään, ellei puhuta John Wick kakkosesta.
Jos puhekielisesti saan ilmaista itseäni, niin sanoisin: "meikä diggaa, ja haluaa rakastavaa kaikkia hyvistä kirjoista, hyvistä sarjakuvista, ja hyvistä bändeistä tehtyjä elokuvia. Niin monen pettymyksen jälkeen, niin sitä vain on tottunut siihen, että paskaahan tästä tulee."
Jos jatko-osista puhutaan, niin teini-ikäni pahin, ehkä ikinä, kokemus oli Poliisiopisto 7. Oltiin pikkuveljen kanssa liikenteessä kaupungilla, ja oltiin menossa leffaan. Ehkä ohjasin häntä, että leffat ovat siistejä. Kyseessä oli päivänäytös eli, ei mitään röyhkeitä 45-50 markan lippuja, vaan 30 markalla sisään. Molemmilla oli semmoiset 40-45 markkaa. Olo oli ryöstetty. Näinkö meitä kohdellaan. Poliisiopisto vitonen nimittäin oli ihan ok elokuva vaikka Guttenbergin Stevea siinä ei enää ollutkaan.
Sin City sarjakuva taas on kylmän rakastettava noire-seikkailu, ja ehkä paras niistä on on Marvin osa (muistaakseni alkuperäisissä Sin Cityissä nelonen, kutonen, tai mikä lie niistä albumeista), joka oli alunperin suunniteltu Millerin toimesta hyvin lyhyeksi, mutta jopa se sitten venähti, ja sitä ihanuuden määrää on vaikea kuvailla. Marv on se kaikista surkein koira, kehäraakki, se kovia kohdannut kaveri, joka on kerran päässyt rakastumaan naiseen, jonka hän on tavannut kerran, ja joka tapetaan.*
Sin Cityt ovat kuin viisikkoon kyllästyneet Judge Dreddin ystävät, jotka luovuttavat. Eka on liian moraalista, ja jälkimmäinen on liian simppeliä.
Ihaninta on koko Sin Cityn elokuvallisessa maisemassa värien ja värittömyyden käyttö. Kakkosessa se loistaa kuin Broadway - ihan kuin ei olisi nähnytkään värejä elämässään. Varsinkin kun vietin edellisen päivän katsomalla apinoiden planeettoja, ja uusimmissa sen älykkään apinan merkki oli [spoiler alert]** vihreät silmät. Väreissä on nimittäin veri, silmät, ja vaatteenkappaleet. Aivan kuin niissä olisi vihjeitä, mutta ei niissä ole. Veri on punaista, silmät voivat olla vihreitä, ja kaikki muu on mustavalkoista. Ainoa mikä on mustavalkoista on oletukset.
Kaikkein surullisimpana koin sen, että halusin antaa matalan arvosanan kyseiselle elokuvalle kesken kaiken. Olin aivan varma, että 4/5 on riittävä, varsinkin kun Josh Brolin riehui kuin saamaton sammakko kaiken aikaa kuin kärsien selkäänsä. Bruce Williskin vilahtaa leffassa hetken aikaa. Sin City kakkonen on kuitenkin jatko-osa elokuvalle eikä sarjakuvalle, ja siksi yllätyinkin miten kaikki asiat on nivottu yhteen sekä aikaisempaan elokuviin että uuteen kaanoniin.
Sivuhuomiona pitää sanoa, että olen yleisesti naisten objektivisointia vastaan, ja en tiedä miksi Jessica Albaa sanotaan hottismuijaksi, mutta Sin City kakkosessa kyllä näkyy semmoinen pepunjälki, että se ei ekalla hieromalla lähde Ferrarista irti. Ymmärrän Marvia taas lisää.
Lopulliset arvosanani:
Scifi: 0/5
Action: 4/5
Romantiikka: 2/5
Tarina: 3/5
Kuvaus: 5/5
Kerronta: 5/5
Näyttelijät: 5/5
Komedia: 1/5 (interteksutaalinen komedia aikaisempiin 4/5, mutta elokuvan komedia-arvo on laskettu muilla tavoilla)
Oma ääni: 5/5
Soundtrack: 3/5
Ja näillä lukemilla: 5/5
* a) Ei ole spoilerialertti, koska Sin Citya lukeneille, se on se matka/määränpää, ei se tilanne.
* b) Twisti on siinä mukana, ja on - siinä Marvin tarinassa myös - leffassakin.
** a) Vitut se mikään spoiler alertti ole. Kaikki, jotka on nähnyt alkuperäisen Apinoitten planeetan tietää, että apinat voittaa sen pelin, ja se uus apinallisuuden/ihmisyyden (tai ehkä empatian) voima on juuri siinä tasa-arvon tavoittelussa. Ehkä siinä oli myös ajan suhteellisuuteenkin liittyvä vitsi.
** b) Olen syntynyt 1981
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kritiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kritiikki. Näytä kaikki tekstit
lauantaina, kesäkuuta 20, 2015
torstaina, kesäkuuta 18, 2015
Miksi Desperate Housewives on maailman paras draamasarja ikinä?!?
Ensinnäkään, emme voi puhua draaman modernista kaaresta puhumatta draaman tasoista. Tasot, monimerkityksellisyydessään, ovat se draaman suola ja vertauskuva. Ja kuka meistä ei olisi ollut joskus kotiäiti, enkä puhu edes pelkästään meistä miehistä, tai kuka meistä ei olisi rakastanut lukea murhamysteerejä lämpimässä suihkussa avojaloin, "Hyviä mysteerikirjoja kirjoitetaan liian vähän", on sanonta joka kuullaan vaan avoreisisten mielissä.
Ja mistäpä Desperate Housewives alkaisi kuin Noire-henkisesti puhuvalla kertojaäänellä kuin silloin kun näytetään murha ensimmäisessä kohtauksessa. Ja näin puhuivat tekijät.
Ja mistäpä Desperate Housewives alkaisi kuin Noire-henkisesti puhuvalla kertojaäänellä kuin silloin kun näytetään murha ensimmäisessä kohtauksessa. Ja näin puhuivat tekijät.
Mysteeri
Jokaikinen kausi alkaa oikeasti vähintään murhan ajatuksella. Jokainen osa jatkuu sillä, että koko kulmakunta on haltioituneen paranoidi. "Jotain on vialla" on lause mitä kuullaan vähintään kuudenteen osaan mennessä. Fanien juomapeli on nimeltään, että ensimmäisten kuuden sampanjapullojen jälkeen seuraavan boksin saa avata vasta kun joku sanoo sen. "Jotain on vialla".
Samaan aikaan harkituin kohta koko sarjassa on ihmisten välitön turhautuneisuus ruumisiin, ja överihyvin harkittu reagoiminen maailman normaalimpeihin puskateoksiin. Brie on parasta koko sarjassa tällä saralla. Tämän lisäksi heteronormatiivisiin emäntiin vetoaa Mike Delfino. Kunhan eka kausi päättyy hänen melkein välttyvään kuolemaan. Olisi pitänyt mainita "Spoiler Alert!" En maininnut. Mike on seksikäs. Se punatukkainen eri tavalla.
Jokaisen osan kaava on mysteeri. Kauden alussa tulee uusi perhe, joka näyttää hyvin mukavalta, mutta juuri sen mukavuuden takia meidän on pakko epäillä, että takana on se suurin rikos. Sarjan näyttelijöitä on ohjattu (tai sitten se on sattumaa) reagoida suuriin rikoksiin vähättelevästi, ja pieniin rikoksiin melodramaattisesti. Melodramatiikka on sitä ylinäyteltyä hollywoodroskaa, mikä ei ole kuitenkaan Hollywoodissa kuvattua. Ainoastaan tähdet, ja heidän agenttinsa ovat Hollywoodissa. Kuvauspaikat ovat halvempia.
Rikos
Siellä me katsotaan putkimiestä, joka onkin paljastunut jo kovan koulukunnan vankilarotaksi, joka kantaa asetta vyötäröllään. Ennen kuin mennään rikoksessa pitemmälle, niin kerrottakoot, että Michael Delfino on maailman seksikkäin otus. Onhan kaikilla oma uros mielessä, lähellä, ja joskus kaukana, mutta Delfino on tien toisella puolella. Häntä tulee epäillä.
Eikös suurin rikos ole intohimo, jonka meistä jokainen joutuu piilottamaan sisälleen? Onhan siellä se ruumis, ja onhan siellä sitä piiloteltua rakkauttakin, mutta itse Delfino on saavuttamaton. Hän on ainoastaan tarjoiltuna sille lättärintaiselle Teri Hatcherille. Sanoinko, lättärinnat?!? Käytinkö sarjakuvamaisesti huuto- ja kysymysmerkkejä kuin vihjeenä tyylilajille?!?
Ja mitäpä ei olisi Allighierin infernot, tai venäläiset rikokset ja rangaistukset ilman allegorioita. Jokaiseen taloon, eli käytännössä perheeseen, sisältyy järjestys, ja järjestystä rikkova pahe. Tuo pahe on se salaisuus, jota varjellaan, ja katsojan pitää jännittää paljastuuko se petos koskaan, ja minkälaisella valkoisella valheella se verhotaan. Katsoja yllättää itsensä jatkuvasti nähdessään inhottavampia rikoksia peiteltynä valheella kuin valmiiksi kaivetulla hautapaikalla. Nietzschea mukaillen, pitää varoa katsomasta syvyyteen, koska syvyys voi katsoa takaisin. Sitä tässä katsellaan.
Ja syyllisen ihana rangaistus, tai vapautus
Jokaiseen kauteen sarjassa liittyy rikos, mikä on aina vakavampi kuin rangaistus, tai sitten vaihtoehtoisesti jonkun päälle osuu rangaistus mikä on moninkertainen verrattuna rikokseen. Se on se moraalinen rangaistus, senkin hölmöt. Eikös se kaveri, joka ei ole isä biologisesti, ja syyllistyy vaimon siskon murhaamiseen, ja hänen lapsenvarastamiseensa, olekin se vähiten rikollinen kaveri, paitsi silloin kuin hän ei ole se, vaan Topi Sorsan veli.
Desperate Housewives on puhdasta saippuaoopperan komiikkaa, ja Hercule Poirotin murhamysteerimyyttiä. Jos vielä naftaliinista sais esiin sen vanhan kunnon vankilasarja Ozin. Ja se minkä vankilasarja Oz häviää näyttelyssä, sen Desperate Housewives voittaa käsikirjoituksessa, ja päinvastoin. Ei ole lempelässä osaa missä jonkun velkavankeus ei olisi orjuutta, ja se sama asia siinä toisessa vankilasarjassa muodostu osaksi vapauden käsitettä. Siksi mieleltään heikko, ja rinnaltaan rohkea, löytää Desperate Housewivesta vapautuksen. Ei siksi, että se edes yrittäisi tarjoita ratkaisuja, vaan siksi, että se tarjoaa ratkaisuja, joita olisit itsekin halunnut miettiä. Wistery Lanella, eli wysteerikujalla, jokaisella on tahtotilaa ratkaista ongelmat, mutta ei tason mukaisia ongelmia tarjolla.
maanantaina, helmikuuta 11, 2013
Paskasta ei saa konvehtia edes paistamalla
Vihdoinkin Helsingin Sanomien kulttuuripuolella julkaistaan paskoista lyriikoista tehtyjä kritiikkejä. Tai ei oikeastaan kritiikkejä, vaan uutisoidaan kritiikki. Uutisen aiheena on Häxbrydg-blogi, jossa ollaan hieman vittuuntuneita kappaleen antifeministiseen teemaan. Kyseessä on siis mitä ilmeisemmin Suomen tuleva euroviisujen pistehai.
Helsingin Sanomien Mari Koppinen nosti esille blogikirjoituksesta laulun kertojaminän alistuvan otteen suhteessa miehiin. Mitä tahansa kestetään, kunhan mies rakastaa.
Kuunnelkaapa tarkkaan jatkumon aikaisempia paskalyriikoita. Sävellyksistä olen sitä mieltä, että mukaansa tempaavia kohtia löytyy, mutta paskaa lyriikkaa silti.
Tässä pari Backstreet Boysin valittua:
Backstreet Boys - As long as you love me
Backstreet Boys - Larger than life
Backstreet Boys - I want it that way
Helsingin Sanomien Mari Koppinen nosti esille blogikirjoituksesta laulun kertojaminän alistuvan otteen suhteessa miehiin. Mitä tahansa kestetään, kunhan mies rakastaa.
Kuunnelkaapa tarkkaan jatkumon aikaisempia paskalyriikoita. Sävellyksistä olen sitä mieltä, että mukaansa tempaavia kohtia löytyy, mutta paskaa lyriikkaa silti.
Tässä pari Backstreet Boysin valittua:
Backstreet Boys - As long as you love me
Backstreet Boys - Larger than life
Backstreet Boys - I want it that way
torstaina, tammikuuta 17, 2013
Renessanssimies herkistyy
Millä voisi aloittaa vanhan haukkumisen? Miten voisi sanoa, että Jukka Tolosen bändi kuulostaa humpalta (Andy McCoy sanoi sen)? Miten voisi J. Karjalainen vaikuttaa David Bowielta? Ystäväni ympäri fäsäribuukkia ilmaisi asian monta kertaa. Odotin erityisesti Rumban toimittajilta enemmän. Mikään ei ole niin menevää kuin Janne Karjalaisen koomisen hyväksyvä ilmaisu siitä, että hän on maailman coolein ihminen. Tekisi mieli sanoa vastaan, mutta Quentin Tarantino ajoi hänen päältään. Nick Caven mentävä aukko on ollut aina kun Ismo Alanko on pitänyt tauon. Aikoinaan osasin arvostaa (köh köh, ite varhaiskeski-ikäinen) seksiäkaupungissa, mutta ei ole Ison Miehen korviketta olemassakaan. Hän oli Hän minun isäpuolelle; Hän on täällä tänään. Niko Peltonen on oikeassa: Karjalainen on rautaa!
lauantaina, marraskuuta 17, 2012
Massaeffektia sus siunatkoot
Mitä on draama? Mitä on kirjoittaminen? Hyvin normaalit ja mielikuvituksettomat puheet jatkaisivat näitä kysymyksiä lainaamalla sanakirjoja ja Wikipediaa. Omat taipumukseni ovat päässeet tämän kliseen yli. Kaikista kliseistä huolimatta olen löytänyt yhden suuren suurten epiikoiden joukosta. Kalevala, Seitsemän Veljestä, Raamattu, Tähtien sota, Kummisetä, Teräsmies, teidän joukossa on uusi. Mass Effect -trilogia (en ole vielä päässyt sarjan loppuun) on jotain, minkä takia olen puhunut Suomessa siitä, miksi haluaisin olla pelikirjoittaja.
Jotta satunnainen lukija tietäisi, mistä on kyse, niin tapahtuipa kaukanattona, kaukanattona tulevaisuudessa, hyvin lähellä meidän galaksissa, suurella tavalla kaikkiin vaikuttava ooppera. Semmoinen joka jättäisi ridgeforresterit, tolkienit, wagnerinvalhallat ja georgelucasit itkemään lyhytaikaisuuttaan. Mass Effect on 2000-luvun polven el speracintaius lö gertomus.
Ja kuten kaikkiin lö gertömyksiin kuuluu, niin varoitamme spöilereistä.
Kaikki alkaa osasta yksi.
MASS EFFECT
Olipas kerran siis joko maastalähtöisin, avaruuksiakiertelevä tai sitten mahdollisesti siirtokuntalainen ihminen nimeltään [lisää oma nimi tähän tai käytä Janea tai Johnia] Shephard. Kummallisia reittejä hän oli päätynyt Normandyn neitsytmatkalle. Tuo Normandy oli Turianialaisten ja ihmisten yhteistuotos, mutta kas kummaa, oli siellä haamulaisiakin (Spectre) mukana ja sekös perämies jokrua (Joker [Seth Green]) häiritsi. Etteikös olisi joku kumma tehtävä tulossa. Neitsytmatkallaan Paimentolaisemme lähti matkalle ja pian, kas kummaakaan, yllätyksiä tuli vaan niin perkeleesti vastaan. Ja kas ammuskeltuaan ihmeellisiä otuksia, jotka olivat täysin tuntemattomia, he päätyivät suuren salaliiton (vanhalla kielellä mysteerin) äärelle. Tietämättään he vain ampuivat kaikki vastaantulevat, ja oh, Shepard, N7-luokan agentti, näki näyn koskettaessaan ikivanhaa veistosta. Ja läpi aikojen ja avaruuksien hän sinkosi itsensä ja sittenkös hänestäkin tehtiin haamulainen. Ja kuten arvata saattoikin, ja kas kummahdusta, salaliittohan siellä oli ja paimentolaisempi Shephard oli varma, että suuri ja kamala uhka ja perikato on tulossa. Avuksi ei ole sukanvarsi vaan kiväärinleukaperä on se mistä suuret tarinat rakennetaan. Mahdollista romanssia uhmaten paimentolaisemme ei peräänny vaan oksat tieltään katkoo hän.
Tämä on siis le intro.
Miekan selkään ja ihmiskunnan kauneimman ratsun, Normandyn, hän sai alleen, ja sillä uljaasti lähti selvittämään mistä on kyse. Näky kertoi hälle, että riipijät (Reapers) tullee ja syö kaiken, ja varoittavaa sanaa hän julistaen lähti, ja uskaliaita sankareita hän mukaansa hankki. Seikkailua oli tuutin täydeltä ja ihmissuhteet luvattiin, että seuraavaankin osaan säilyy. Jos tuo kuolee, niin hän kuolleena pysyy, ja jos tuota suukotan, niin se suukko mielessä pysyy.
Tämä on siis se lö isötärinä, minkä mukana seuraavaan mennään.
Nopiasti kerrottakoot. On hämähäkkiä, on salaisia perhesuhteita, kuolleiksi luulleita universumintappajia, biotiikokkajoja (eli niitä jedejä ja taikureita). Peli päättyy jo, mutkuin varkaisen se vihjailoo, et seuraava tulee, ja siel on ötököitä jotk haisevoo. Niin päät'hyy tarino, jolle odottaa jo seuraavoo.
MASS EFFECT 2
Voiks kaunhimmin alkaa tää, kuin siirtää edellisestä pelistä hahmo, joka ei vielä mitenkään rimmaa.
No siinähän se on. Tee hahmos uudestaan, mut jos siirrät edellisestä pelistä saat rikkauksia, millä seikkailua voi alkahoot.
Sielhän aatelleshaan miettii, ooks mä kännissä vai onks pelissä edes mitään järkee. Peli alkaa kun kuollut mä on, ja sit lasereilla mä taas elossa oon.
Pyssy käteen, lataus päälle,
kas kummaa ja vanhan pelin säännöt ei päde.
Uusi ryhmä, sama alus,
kas ihmettä, grafiikkakin pätee.
Uudessa seikkailussa on mukana kaikki vanhat ideat, mut alusta pitää aloittaa, koska kone on uusi. Koneella, köh köh, tarkoitetaan pelaajahahmoa. Bonuksena on vain se, että edellisen pelin valinnat vaikuttaa, mutta, yhyy, hahmot, joita vokotteli ei ole kuin sivuhahmoina, ellei osta sivupaketteja (halvin 5 euroa).
Tästä innostuneena Shephard tutustuu rotuihin ja ihmisiin uusiin, jopa hahmoihin rakastuu. Tietämättä, että valinnat nyt vaikuttaa jo kolmanteenkin osaan, Shephard, tuo jatkuvasti rahastettava otus, sitten tappaa ja rikkoo kaiken joko empatiaa osoittaen (paragon) tai syljellä kavereitten ystävyyksiä halkoen (renegade) . anteeksi kaiken saaden,
Taakse jää vain mahdoton määrä valintoja, jopa kiperiä, ja tusinallinen rakkaita.
Kerrottakoot, että rakkaita jää vain yksi taakse, koska Shephard on yksiaviollinen ja vaikka kuinka paljon olisi sitä tarjolla, niin yksi vain häntä hallitsee. Käsikirjoittajat huokaisevat helpotuksesta, koska pelastettuaan ihmiskunnan jo toisen kerran, niin Shephard palaa parin vuoden päästä palvelukseen,
MASS EFFECT 3
Joni-Leena tai Jaana-Jukka on poistettu palveluksesta ja kaikki ennustukset astuvat toteen, Suuri ja karmaiseva tuomiopäivä ampuu itsensä ihmiskunnan keskustaan ja Sheffardin on juostava hakemaan koko muu maailmankaikkeus yhteen viimeistä Coitusta varten.
Nyt koko odotus palkitaan. Mitä jos McClane ei olisikaan tullut Nagamorakennukseen ex-vaimoaan moikkaamaan? Mitä jos Rambo I olisikin kävellyt kylän lävitse kuten viettisveteranin kuuluukin? Entäs jos Tuhoaja olisikin matkannut ajassa päin vain vuoteen 1996 ja huomannut, että jatko-osat estävät tuomiopäivän?
Jotta satunnainen lukija tietäisi, mistä on kyse, niin tapahtuipa kaukanattona, kaukanattona tulevaisuudessa, hyvin lähellä meidän galaksissa, suurella tavalla kaikkiin vaikuttava ooppera. Semmoinen joka jättäisi ridgeforresterit, tolkienit, wagnerinvalhallat ja georgelucasit itkemään lyhytaikaisuuttaan. Mass Effect on 2000-luvun polven el speracintaius lö gertomus.
Ja kuten kaikkiin lö gertömyksiin kuuluu, niin varoitamme spöilereistä.
Kaikki alkaa osasta yksi.
MASS EFFECT
Olipas kerran siis joko maastalähtöisin, avaruuksiakiertelevä tai sitten mahdollisesti siirtokuntalainen ihminen nimeltään [lisää oma nimi tähän tai käytä Janea tai Johnia] Shephard. Kummallisia reittejä hän oli päätynyt Normandyn neitsytmatkalle. Tuo Normandy oli Turianialaisten ja ihmisten yhteistuotos, mutta kas kummaa, oli siellä haamulaisiakin (Spectre) mukana ja sekös perämies jokrua (Joker [Seth Green]) häiritsi. Etteikös olisi joku kumma tehtävä tulossa. Neitsytmatkallaan Paimentolaisemme lähti matkalle ja pian, kas kummaakaan, yllätyksiä tuli vaan niin perkeleesti vastaan. Ja kas ammuskeltuaan ihmeellisiä otuksia, jotka olivat täysin tuntemattomia, he päätyivät suuren salaliiton (vanhalla kielellä mysteerin) äärelle. Tietämättään he vain ampuivat kaikki vastaantulevat, ja oh, Shepard, N7-luokan agentti, näki näyn koskettaessaan ikivanhaa veistosta. Ja läpi aikojen ja avaruuksien hän sinkosi itsensä ja sittenkös hänestäkin tehtiin haamulainen. Ja kuten arvata saattoikin, ja kas kummahdusta, salaliittohan siellä oli ja paimentolaisempi Shephard oli varma, että suuri ja kamala uhka ja perikato on tulossa. Avuksi ei ole sukanvarsi vaan kiväärinleukaperä on se mistä suuret tarinat rakennetaan. Mahdollista romanssia uhmaten paimentolaisemme ei peräänny vaan oksat tieltään katkoo hän.
Tämä on siis le intro.
Miekan selkään ja ihmiskunnan kauneimman ratsun, Normandyn, hän sai alleen, ja sillä uljaasti lähti selvittämään mistä on kyse. Näky kertoi hälle, että riipijät (Reapers) tullee ja syö kaiken, ja varoittavaa sanaa hän julistaen lähti, ja uskaliaita sankareita hän mukaansa hankki. Seikkailua oli tuutin täydeltä ja ihmissuhteet luvattiin, että seuraavaankin osaan säilyy. Jos tuo kuolee, niin hän kuolleena pysyy, ja jos tuota suukotan, niin se suukko mielessä pysyy.
Tämä on siis se lö isötärinä, minkä mukana seuraavaan mennään.
Nopiasti kerrottakoot. On hämähäkkiä, on salaisia perhesuhteita, kuolleiksi luulleita universumintappajia, biotiikokkajoja (eli niitä jedejä ja taikureita). Peli päättyy jo, mutkuin varkaisen se vihjailoo, et seuraava tulee, ja siel on ötököitä jotk haisevoo. Niin päät'hyy tarino, jolle odottaa jo seuraavoo.
MASS EFFECT 2
Voiks kaunhimmin alkaa tää, kuin siirtää edellisestä pelistä hahmo, joka ei vielä mitenkään rimmaa.
No siinähän se on. Tee hahmos uudestaan, mut jos siirrät edellisestä pelistä saat rikkauksia, millä seikkailua voi alkahoot.
Sielhän aatelleshaan miettii, ooks mä kännissä vai onks pelissä edes mitään järkee. Peli alkaa kun kuollut mä on, ja sit lasereilla mä taas elossa oon.
Pyssy käteen, lataus päälle,
kas kummaa ja vanhan pelin säännöt ei päde.
Uusi ryhmä, sama alus,
kas ihmettä, grafiikkakin pätee.
Uudessa seikkailussa on mukana kaikki vanhat ideat, mut alusta pitää aloittaa, koska kone on uusi. Koneella, köh köh, tarkoitetaan pelaajahahmoa. Bonuksena on vain se, että edellisen pelin valinnat vaikuttaa, mutta, yhyy, hahmot, joita vokotteli ei ole kuin sivuhahmoina, ellei osta sivupaketteja (halvin 5 euroa).
Tästä innostuneena Shephard tutustuu rotuihin ja ihmisiin uusiin, jopa hahmoihin rakastuu. Tietämättä, että valinnat nyt vaikuttaa jo kolmanteenkin osaan, Shephard, tuo jatkuvasti rahastettava otus, sitten tappaa ja rikkoo kaiken joko empatiaa osoittaen (paragon) tai syljellä kavereitten ystävyyksiä halkoen (renegade) . anteeksi kaiken saaden,
Taakse jää vain mahdoton määrä valintoja, jopa kiperiä, ja tusinallinen rakkaita.
Kerrottakoot, että rakkaita jää vain yksi taakse, koska Shephard on yksiaviollinen ja vaikka kuinka paljon olisi sitä tarjolla, niin yksi vain häntä hallitsee. Käsikirjoittajat huokaisevat helpotuksesta, koska pelastettuaan ihmiskunnan jo toisen kerran, niin Shephard palaa parin vuoden päästä palvelukseen,
MASS EFFECT 3
Joni-Leena tai Jaana-Jukka on poistettu palveluksesta ja kaikki ennustukset astuvat toteen, Suuri ja karmaiseva tuomiopäivä ampuu itsensä ihmiskunnan keskustaan ja Sheffardin on juostava hakemaan koko muu maailmankaikkeus yhteen viimeistä Coitusta varten.
Nyt koko odotus palkitaan. Mitä jos McClane ei olisikaan tullut Nagamorakennukseen ex-vaimoaan moikkaamaan? Mitä jos Rambo I olisikin kävellyt kylän lävitse kuten viettisveteranin kuuluukin? Entäs jos Tuhoaja olisikin matkannut ajassa päin vain vuoteen 1996 ja huomannut, että jatko-osat estävät tuomiopäivän?
lauantaina, toukokuuta 29, 2010
Perustulon ongelmat
Perustulo on hyvin kannatettava asia, mutta tie siihen ei ole helppo eikä lyhyt. Konkreettisina toimina vaadittaisiin nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän ns. reikien tukkimista, mikä pitäisi olla Suomen ja kaikkien sosialismista apuvälineitä etsivien yhteiskuntien tärkeimpiä välineitä.
Jos perustulon hyviksi puoliksi sanotaan vaikka yksinkertaistaen tulojen järkevä tasaaminen, byrokratian vähentäminen, kannustavuus ylimääräisen fyrkan hankkimiseen, niin perustulon tavoitteluun ja päämääräänkin saattaaa liittyä tiettyjä ongelmia.
Esimerkiksi perustulo vastikkeettomana tulona saattaa yllättäen muuttua kepiksi kun pelimerkkien eli rahanjakaja tai rahan jakaja muuttaakin sääntöjä siirtäen finanssitaloudellisten elämän toteuttamisen mahdollisuudet ehdollisiksi. Tässä tapauksessa perustulon nauttija onkin yhtäkkiä jälleen alistainen instanssille, joka fyrkkaa jakaa. Tämä saattaa tapahtua yhden maan sisällä tai jopa globaalisti, jos perustulon universaalista ideasta tulee käytäntö ja tavoite ajan kanssa. Koska perustulo universaalisti realistisena tavoitteena on hyvin kaukana tästä päivästä, niin tähän ongelmaan pitää ehkä suhtautua samanlaisella varauksella kuin ydinvoiman katastrofin mahdollisuuksiin. Vaikka riski on pieni, niin se on hyvin haitallinen osuessaan kohdalle monista syistä. Joka tapauksessa voimakkaampi osapuoli hallitsee toisen elämän edellytyksiä vahvasti ellei jopa sortaen.
Perustulosta voi muodostua myös moraalisesti ulossulkeva tekijä estämään ihmisten yhteisöllistä toimintaa. Perustulo voi oikeasti jopa tappaa Jeesuksen kultaisen käskyn tai Immanuel Kantin Kategorisen imperatiivin. Ihmisestä an sich ei kannata edes välittää, koska ihmisellä on kaikenkattava perustulo turvanaan. Perustulo itsessään kannatettava asiana kapitalismin ongelmakohtien korjaajana ei ole kuitenkaan mikään ratkaisu ihmisten väliseen solidaarisuuden puutteeseen. Esimerkiksi Suomen oloissa ei ole kovinkaan epätyypillistä, että sosiaaliturvan tarpeessa eläviä ihmisiä joutuu elämään puutteessa lakien hengen vastaisesti lakien pilkkujen takia.
Ei edes ole hirveän hankala muistaa, kokea tai nähdä tilanteita, jolloin yksi paperi tai todistus voi aiheuttaa epäävän päätöksen tai myöhentää taloudellisen tuen päätöstä kriittisen paljon yli määräajan. Sosiaaliturvan byrokraattisuus on pahimmillaan oksettavaa kun esimerkiksi asuntotuen hakijat joutuvat toimittamaan sekä kuitin vuokranmaksusta, vuokrasopimuksen että talonkirjaotteen, kun todellisuudessa kaksi mitä tahansa näistä pitäisi riittää antamaan uskottava selvitys vuokrasuhteen oikeellisuudesta. Muitakin vastaavia esimerkkejä löytyy tästä maailmasta. Tämä esimerkki on tosin vuosien takaa, mutta pelkään, että piakkoin joudun kokemaan samoja tyhmiä piirteitä ideatasolla hyvästä järjestelmästämme. Enkä usko, että Liisa Hyssälä muuttaa asiaa edes pyynnöstä.
Eräs epärelevanttikin ongelma perustuloon liittyy. Se on sinänsä sama kuin nykyisessä järjestelmässäkin ja aina sosiaaliturvankin vastustajien huulilla. Ilmainen raha passivoi. Se on oikeasti todella realistinen pointti, mutta se ei muuta asiaa mitenkään. Pyytämättä ja yllätyksettömästi tuleva perusturva on pyytämättä ja yllätyksettömästi tulevaa perusturvaa. Massia vain oikeasti tulee tilille eikä tarvitse tehdä yhtään mitään sen eteen. Jos se olisi kuitenkin relevanttiongelma, että ihmisillä on vain rahaa vaikka muille jakaa, niin ei se poista ihmisen roolia taloudellisena toimijana. Näytäpä yksikin ihminen minulle, joka ei halua elää elämäänsä ja toimia tässä yhteiskunnassa (tai vaikkapa jossain vieraassa sivilisaatiossa), jos taloudelliset edellytykset taataan. Tarjoan vastineeksi jonkun jännittävän asian.
Vaikka ongelma onkin epäasiallinen, niin se on silti todellinen. Monet nykyisen työttymyyden, sovitellun päivärahan ja paskaduunien välimaaastossa jättäisivät oikeasti työt ottamatta vastaan. Kahteen ensimmäiseen perustulo ei välttämättä ole mikään kovinkaan kummoinen ratkaisu. Työttömyys ei välttämättä häviä, mutta soviteltu päiväraha todennäköisesti häviää kokonaan. Toiveikkaat vasemmalle kallellaan olevat luomupihviströsseliperseet ajattelevat varmasti, että paskaduunit häviää perustulon avulla, ja siihen minäkin pistän toivoni, mutta todennäköisesti ihmisten vapaa-ajan ja hyvän itsetunnon riisto jatkuu perustulosta riippumatta.
Kaikista näistä spekulatiivista perustulon ongelmista huolimatta, ihmiskunnan pitäisi oikeasti tavoitella ajatusta, jonka mukaan jokaiselle pitää antaa tarpeidensa mukaan ja jokaisen pitää toimia kykyjensä mukaan. Se ei ole huono tavoite 2000-luvullakaan.
Jos perustulon hyviksi puoliksi sanotaan vaikka yksinkertaistaen tulojen järkevä tasaaminen, byrokratian vähentäminen, kannustavuus ylimääräisen fyrkan hankkimiseen, niin perustulon tavoitteluun ja päämääräänkin saattaaa liittyä tiettyjä ongelmia.
Esimerkiksi perustulo vastikkeettomana tulona saattaa yllättäen muuttua kepiksi kun pelimerkkien eli rahanjakaja tai rahan jakaja muuttaakin sääntöjä siirtäen finanssitaloudellisten elämän toteuttamisen mahdollisuudet ehdollisiksi. Tässä tapauksessa perustulon nauttija onkin yhtäkkiä jälleen alistainen instanssille, joka fyrkkaa jakaa. Tämä saattaa tapahtua yhden maan sisällä tai jopa globaalisti, jos perustulon universaalista ideasta tulee käytäntö ja tavoite ajan kanssa. Koska perustulo universaalisti realistisena tavoitteena on hyvin kaukana tästä päivästä, niin tähän ongelmaan pitää ehkä suhtautua samanlaisella varauksella kuin ydinvoiman katastrofin mahdollisuuksiin. Vaikka riski on pieni, niin se on hyvin haitallinen osuessaan kohdalle monista syistä. Joka tapauksessa voimakkaampi osapuoli hallitsee toisen elämän edellytyksiä vahvasti ellei jopa sortaen.
Perustulosta voi muodostua myös moraalisesti ulossulkeva tekijä estämään ihmisten yhteisöllistä toimintaa. Perustulo voi oikeasti jopa tappaa Jeesuksen kultaisen käskyn tai Immanuel Kantin Kategorisen imperatiivin. Ihmisestä an sich ei kannata edes välittää, koska ihmisellä on kaikenkattava perustulo turvanaan. Perustulo itsessään kannatettava asiana kapitalismin ongelmakohtien korjaajana ei ole kuitenkaan mikään ratkaisu ihmisten väliseen solidaarisuuden puutteeseen. Esimerkiksi Suomen oloissa ei ole kovinkaan epätyypillistä, että sosiaaliturvan tarpeessa eläviä ihmisiä joutuu elämään puutteessa lakien hengen vastaisesti lakien pilkkujen takia.
Ei edes ole hirveän hankala muistaa, kokea tai nähdä tilanteita, jolloin yksi paperi tai todistus voi aiheuttaa epäävän päätöksen tai myöhentää taloudellisen tuen päätöstä kriittisen paljon yli määräajan. Sosiaaliturvan byrokraattisuus on pahimmillaan oksettavaa kun esimerkiksi asuntotuen hakijat joutuvat toimittamaan sekä kuitin vuokranmaksusta, vuokrasopimuksen että talonkirjaotteen, kun todellisuudessa kaksi mitä tahansa näistä pitäisi riittää antamaan uskottava selvitys vuokrasuhteen oikeellisuudesta. Muitakin vastaavia esimerkkejä löytyy tästä maailmasta. Tämä esimerkki on tosin vuosien takaa, mutta pelkään, että piakkoin joudun kokemaan samoja tyhmiä piirteitä ideatasolla hyvästä järjestelmästämme. Enkä usko, että Liisa Hyssälä muuttaa asiaa edes pyynnöstä.
Eräs epärelevanttikin ongelma perustuloon liittyy. Se on sinänsä sama kuin nykyisessä järjestelmässäkin ja aina sosiaaliturvankin vastustajien huulilla. Ilmainen raha passivoi. Se on oikeasti todella realistinen pointti, mutta se ei muuta asiaa mitenkään. Pyytämättä ja yllätyksettömästi tuleva perusturva on pyytämättä ja yllätyksettömästi tulevaa perusturvaa. Massia vain oikeasti tulee tilille eikä tarvitse tehdä yhtään mitään sen eteen. Jos se olisi kuitenkin relevanttiongelma, että ihmisillä on vain rahaa vaikka muille jakaa, niin ei se poista ihmisen roolia taloudellisena toimijana. Näytäpä yksikin ihminen minulle, joka ei halua elää elämäänsä ja toimia tässä yhteiskunnassa (tai vaikkapa jossain vieraassa sivilisaatiossa), jos taloudelliset edellytykset taataan. Tarjoan vastineeksi jonkun jännittävän asian.
Vaikka ongelma onkin epäasiallinen, niin se on silti todellinen. Monet nykyisen työttymyyden, sovitellun päivärahan ja paskaduunien välimaaastossa jättäisivät oikeasti työt ottamatta vastaan. Kahteen ensimmäiseen perustulo ei välttämättä ole mikään kovinkaan kummoinen ratkaisu. Työttömyys ei välttämättä häviä, mutta soviteltu päiväraha todennäköisesti häviää kokonaan. Toiveikkaat vasemmalle kallellaan olevat luomupihviströsseliperseet ajattelevat varmasti, että paskaduunit häviää perustulon avulla, ja siihen minäkin pistän toivoni, mutta todennäköisesti ihmisten vapaa-ajan ja hyvän itsetunnon riisto jatkuu perustulosta riippumatta.
Kaikista näistä spekulatiivista perustulon ongelmista huolimatta, ihmiskunnan pitäisi oikeasti tavoitella ajatusta, jonka mukaan jokaiselle pitää antaa tarpeidensa mukaan ja jokaisen pitää toimia kykyjensä mukaan. Se ei ole huono tavoite 2000-luvullakaan.
sunnuntaina, huhtikuuta 20, 2008
Terminaattori tulee takaisin
Fox networks (se mikä tuottaa Simpsoneita sun muita) palauttaa jatkossa Terminaattorin takaisin silmäkalvoille. Vuonna 1984 julkaistu Terminator, jonka pääosissa esiintyi myöhemmin tunnetuksi tullut Arnold Schwarzenegger, on ollut ilmestymisensä jälkeen suuri hitti. 1991 julkaistu jatko-osa teki Schwarzeneggerista hetkeksi maailman parhaiten palkatuimman näyttelijän siitä huolimatta, että varsinainen palkkio oli 100,000 dollaria. Hänen sopimukseensa kuului kuitenkin provisio elokuvan tuotosta.
Terminator: The Sarah Connor Chronicles tuo koneet takaisin ruutuihin. Televisiosarja sijoittuu jonnekin elokuvien Tuomiopäivä (osa 2) ja The rise of the machines (osa 3) väliin. Tv-sarjan jälkeen tarjoillaan yleisölle uusi kolmiosainen elokuvasarja, jonka olisi tarkoitus käsitellä varsinaista sotaa. Uudesta trilogiasta joko tulee täysi floppi. Ei tietenkään taloudellisesti vaan kuten Tähtien sodan uudelle trilogialle kävi. Kolmas osa pelastaa kaksi ensimmäistä, mutta päättyy kamalaan anti-kliimaksiin. Tämä on tietenkin ennustus. Hyviksi aavistellut leffat (Quentin Tarantinon Deathproof) päätyvät välillä olemaan jotain television nostalgiasarjaa muistuttavia, kun taas joskus huonoksi oletetut päätyvät tulevien klassikoiden joukkoon (Brian Singerin Usual Suspects).
Televisiosarja esittelee kuitenkin uuden Sarah Connorin, joka ei elokuvien tapaan olekaan täysin skitsofreeniseltä vaikuttava vainoharhatapaus, vaan oikein järkevästi ajatteleva futismamma, joka yrittää selvitä poikansa, John Connorin, kasvatuksesta hyvin. Alkuperäinen idea, että hän kouluttaa pojastaan tulevan vallankumoussankarin on kirjoitettu sarjaan mukaan, mutta muuten äiti jää täysskitso Linda Hamiltonista jälkeen komeetan kierron verran.
Sarjaan voi tutustua vaikka Videosticin kautta.
Terminator: The Sarah Connor Chronicles tuo koneet takaisin ruutuihin. Televisiosarja sijoittuu jonnekin elokuvien Tuomiopäivä (osa 2) ja The rise of the machines (osa 3) väliin. Tv-sarjan jälkeen tarjoillaan yleisölle uusi kolmiosainen elokuvasarja, jonka olisi tarkoitus käsitellä varsinaista sotaa. Uudesta trilogiasta joko tulee täysi floppi. Ei tietenkään taloudellisesti vaan kuten Tähtien sodan uudelle trilogialle kävi. Kolmas osa pelastaa kaksi ensimmäistä, mutta päättyy kamalaan anti-kliimaksiin. Tämä on tietenkin ennustus. Hyviksi aavistellut leffat (Quentin Tarantinon Deathproof) päätyvät välillä olemaan jotain television nostalgiasarjaa muistuttavia, kun taas joskus huonoksi oletetut päätyvät tulevien klassikoiden joukkoon (Brian Singerin Usual Suspects).
Televisiosarja esittelee kuitenkin uuden Sarah Connorin, joka ei elokuvien tapaan olekaan täysin skitsofreeniseltä vaikuttava vainoharhatapaus, vaan oikein järkevästi ajatteleva futismamma, joka yrittää selvitä poikansa, John Connorin, kasvatuksesta hyvin. Alkuperäinen idea, että hän kouluttaa pojastaan tulevan vallankumoussankarin on kirjoitettu sarjaan mukaan, mutta muuten äiti jää täysskitso Linda Hamiltonista jälkeen komeetan kierron verran.
Sarjaan voi tutustua vaikka Videosticin kautta.
lauantaina, maaliskuuta 08, 2008
Game over
** Sisältää juonipaljastuksia **
Eilen tuli televisiosta Pekka Lehdon ohjaama Game Over, jossa Reino Nordin vetää ensimmäisen pääroolinsa, tai ainakin ensimmäisen pääroolinsa teatterilevitykseen päässeessä elokuvassa. Elokuvan juoni on tuttu roskalehtien lukijoille. Neljä nuorta, Kimi (Nordin), Hoopee (Julius Lavonen), Riku (Juuso Pekkinen) ja Valtteri (Jarkko Niemi) osallistuvat vanhemman herrasmiehen ja tämän vaimon murhaan. Yksinkertaisen tapahtuman kuvaamiseen menee lähestulkoon tunti. Annettakoot se anteeksi, koska välillä kuvaus on fantsua artsua musavideotunnelmineen. Varsinaisesti elokuva alkaa muistuttaa taide-elokuvaa vasta aivan lopulla, jolloin tulkitsijan mukaan käsitellään Kimin kostofantasioita. Harmillista sinänsä koska The Real McCoyssa artsuilu toimi oikein hyvin, eikä se olisi tätä elokuvaa ainakaan huonontanut.
Kostofantasiat eivät kuitenkaan muodosta mitään olennaista tekijää elokuvassa. Yhdessä kohtauksessa Kimi vetää pitkän monologin rikoskomisario Karoliina Rannalle (Karoliina Blackburn). Kohtauksessa lähdetään tulkitsemaan Kimin vanhaa (ilmeisesti) luovaan kirjoittamiseen liittyvää tekstiä, jonka jälkeen Kimi syyttää kaksinaismoralismista yhteiskuntaa, joka tuputtamalla jatkuvasti ihmisille kaikenlaista sotaa, kidutusta, muilutusta ja pieksentää historian jokaiselta sivulta, ei pysty käsittelemään yksilön fantasioita. Joka on kuitenkin ainoa paikka, missä saa olla mitä haluaa.
Toinen havainto oli se, että nuoriso vaikuttaa aika kylmältä, eikä Kimikään onnistu vaikuttamaan oikealta johtajalta. Nordin oikeastaan pääsee loistamaan vasta näytellessään aikuisten ihmisten (?) kanssa. Joonas Saartamon pieni sivurooli taas maistuu jatkuvasti hyvälle.
Eilen tuli televisiosta Pekka Lehdon ohjaama Game Over, jossa Reino Nordin vetää ensimmäisen pääroolinsa, tai ainakin ensimmäisen pääroolinsa teatterilevitykseen päässeessä elokuvassa. Elokuvan juoni on tuttu roskalehtien lukijoille. Neljä nuorta, Kimi (Nordin), Hoopee (Julius Lavonen), Riku (Juuso Pekkinen) ja Valtteri (Jarkko Niemi) osallistuvat vanhemman herrasmiehen ja tämän vaimon murhaan. Yksinkertaisen tapahtuman kuvaamiseen menee lähestulkoon tunti. Annettakoot se anteeksi, koska välillä kuvaus on fantsua artsua musavideotunnelmineen. Varsinaisesti elokuva alkaa muistuttaa taide-elokuvaa vasta aivan lopulla, jolloin tulkitsijan mukaan käsitellään Kimin kostofantasioita. Harmillista sinänsä koska The Real McCoyssa artsuilu toimi oikein hyvin, eikä se olisi tätä elokuvaa ainakaan huonontanut.
Kostofantasiat eivät kuitenkaan muodosta mitään olennaista tekijää elokuvassa. Yhdessä kohtauksessa Kimi vetää pitkän monologin rikoskomisario Karoliina Rannalle (Karoliina Blackburn). Kohtauksessa lähdetään tulkitsemaan Kimin vanhaa (ilmeisesti) luovaan kirjoittamiseen liittyvää tekstiä, jonka jälkeen Kimi syyttää kaksinaismoralismista yhteiskuntaa, joka tuputtamalla jatkuvasti ihmisille kaikenlaista sotaa, kidutusta, muilutusta ja pieksentää historian jokaiselta sivulta, ei pysty käsittelemään yksilön fantasioita. Joka on kuitenkin ainoa paikka, missä saa olla mitä haluaa.
Toinen havainto oli se, että nuoriso vaikuttaa aika kylmältä, eikä Kimikään onnistu vaikuttamaan oikealta johtajalta. Nordin oikeastaan pääsee loistamaan vasta näytellessään aikuisten ihmisten (?) kanssa. Joonas Saartamon pieni sivurooli taas maistuu jatkuvasti hyvälle.
tiistaina, lokakuuta 02, 2007
Aristoteleen runousopista
Aristotelen runousoppi on vanhin tuntemamme teatteria (runoutta ja tragediaa) koskeva tutkielma. Siihen kyseisen kirjan arvostuksen pitäisi suunnilleen päättyäkin. Aristoteelinen draaman kaari on nimittäin itsestäänselvä. Tragedialla on alku, keskikohta ja loppu. Alkua ennen ei ole mitään, mutta sen jälkeen tapahtuu. Loppua taas määrittää se, että sitä ennen tapahtuu jotain, mutta ei enää sen jälkeen. Keskikohdassa tapahtuu jotain, mutta myös sitä ennen on tapahtunut jotain, että myöskin sen jälkeen. Täysin looginen, mutta toisaalta niin turha selvitys. Pitää ottaa kuitenkin huomioon, että Aristoteles ei pitänyt luentoja nojaten välttämättä mihinkään käsillä olevaan aineistoon, vaan harrasti filosofiaa oppilaidensa kanssa kävelemällä ja keskustelemalla. Aristoteleen runousopin uskotaankin olleen vain hänen omia muistiinpanoja.
Aristoteleen runousoppi sisältää myös monia kommentteja, joita voisi pitää vuoden 2007 minä tahansa aamuna ylimielisinä. Euripidekseen Aristoteles suhtautuu käännettynä nykykielellä seuraavasti: "hyvä näytelmäkirjailija, mutta ihan paska tuottaja." Pentti Saarikoski antaa yhdelle Aristoteleen kommentille vapautuksen. Orjista ja naisista puhuessaan, hän piti tiettyjä reaktioita kaikille yhteiskuntaluokille mahdollisina, mutta orjia hän piti arvottomampana ja naisia täysin arvottomina. Saarikoski lausuu puolustukseksi, että tämä kommentti ei edusta Aristoteleen omia arvotuksia vaan hän vain kertoo miten asiat ovat. Ateenan kansalaiset olivat vapaita, ja naiset ja orjat alempiarvoisia. Aristoteles ei itsekään ollut vapaa kansalainen.
Kolmanneksi Aristoteleen suhtautuminen hyvän ja huonon tragedian eroihin ovat varsin kummallisia. Puolustukseksi voidaan sanoa, että Aristoteleen aikana tragedia oli vielä varsin tuore juttu taiteessa. Esimerkkejä ei ollut paljon käytössä. Siitä huolimatta Aristoteles piti hyvänä tragediana sitä, että kerrotaan tietyistä suvuista kuten Oidipuksesta, Oristeteesta ja Meleagroksesta muutamia mainitakseni. Aristoteles kyllä myönsi, että runoilijat voivat kirjoittaa myöskin täysin keksittyjä tapahtumia, mutta halusi nähdä historioitsijan ja runoilijan välillä sellaisenkin eron, että jos historiaa kirjoitetaan tragedian muotoon, taiteellisesti sommitelluksi tarinaksi, niin se ei olisi taidetta, koska se kuvailee todellisia tapahtumia. Tuntematon sotilas olisi siis taiteellinen teos Aristoteleen mielestä, koska suurimman osan tai kaikkien nimet ovat tekaistuja. Oliver Stonen elokuva JFK taas olisi täysin ilman mitään taiteellista arvoa, koska se kuvaa todellisia tapahtumia, joilla on täysin todelliset esikuvat.
Tragediassa hän piti tärkeänä sitä, että pääosissa oli korkea-arvoisia ihmisiä, jotka siirtyisivät onnesta onnettomuuteen tai päinvastoin. Alempiarvoisia esittäessä yleisö ei pystyisi muka samaistumaan heidän kohtaloihinsa. Tässä mielessä monet nykyiset tragediat voivat kertoa moniarvoisemmasta maailmankuvasta, jossa orjakin (Spartacus) voi olla sankari.
Toisaalta jos ajatellaan Aristoteleen yritystä ymmärtää hyvää ja huonoa tragediaa, niin on minun aloitettava kuitenkin kunnioittavasti kertomalla, että hän lähti täysin ennakkoluulottomasti pohtimaan asioita, joissa hän ei voinut vedota muiden teatteritieteilijöiden auktoriteettiin. Hänellä oli lähteistönä ainoastaan ne esityt tragediat, jotka hän oli nähnyt, joista hän oli kuullut tai joita hän oli mahdollisesti lukenut. Toisin sanoen hän piti tehtyjä tragedioita ainoina auktoriteetteina taiteen olemusta pohtiessaan. Yhteiskunnalliset arvotukset jäivät pohdintojen ulkopuolelle.
Tänäänkin voidaan olettaa, että tiettyjen taiteilijoiden ylistäminen tai syrjiminen perustuu jonkinlaiseen epäviralliseen kollegionaaliseen toimintaan. Sanottiin, että kukaan itseään kunnioittava musiikkikriitikko ei saa antaa huonoa arvostelua U2:sta. Aleksis Kivikin on toisen taiteenlajin kanonisoitu pyhä taiteilija. Toisaalta Miina Äkkijyrkkä tai Teemu Mäki saattavat helposti mennä sellaiseen kategoriaan, että mitään heidän teoksiaan ei tule ottaa vakavasti, koska, no saatte itse lopettaa tämän virkkeen haluamallanne tavalla.
Aristoteleen runousoppi sisältää myös monia kommentteja, joita voisi pitää vuoden 2007 minä tahansa aamuna ylimielisinä. Euripidekseen Aristoteles suhtautuu käännettynä nykykielellä seuraavasti: "hyvä näytelmäkirjailija, mutta ihan paska tuottaja." Pentti Saarikoski antaa yhdelle Aristoteleen kommentille vapautuksen. Orjista ja naisista puhuessaan, hän piti tiettyjä reaktioita kaikille yhteiskuntaluokille mahdollisina, mutta orjia hän piti arvottomampana ja naisia täysin arvottomina. Saarikoski lausuu puolustukseksi, että tämä kommentti ei edusta Aristoteleen omia arvotuksia vaan hän vain kertoo miten asiat ovat. Ateenan kansalaiset olivat vapaita, ja naiset ja orjat alempiarvoisia. Aristoteles ei itsekään ollut vapaa kansalainen.
Kolmanneksi Aristoteleen suhtautuminen hyvän ja huonon tragedian eroihin ovat varsin kummallisia. Puolustukseksi voidaan sanoa, että Aristoteleen aikana tragedia oli vielä varsin tuore juttu taiteessa. Esimerkkejä ei ollut paljon käytössä. Siitä huolimatta Aristoteles piti hyvänä tragediana sitä, että kerrotaan tietyistä suvuista kuten Oidipuksesta, Oristeteesta ja Meleagroksesta muutamia mainitakseni. Aristoteles kyllä myönsi, että runoilijat voivat kirjoittaa myöskin täysin keksittyjä tapahtumia, mutta halusi nähdä historioitsijan ja runoilijan välillä sellaisenkin eron, että jos historiaa kirjoitetaan tragedian muotoon, taiteellisesti sommitelluksi tarinaksi, niin se ei olisi taidetta, koska se kuvailee todellisia tapahtumia. Tuntematon sotilas olisi siis taiteellinen teos Aristoteleen mielestä, koska suurimman osan tai kaikkien nimet ovat tekaistuja. Oliver Stonen elokuva JFK taas olisi täysin ilman mitään taiteellista arvoa, koska se kuvaa todellisia tapahtumia, joilla on täysin todelliset esikuvat.
Tragediassa hän piti tärkeänä sitä, että pääosissa oli korkea-arvoisia ihmisiä, jotka siirtyisivät onnesta onnettomuuteen tai päinvastoin. Alempiarvoisia esittäessä yleisö ei pystyisi muka samaistumaan heidän kohtaloihinsa. Tässä mielessä monet nykyiset tragediat voivat kertoa moniarvoisemmasta maailmankuvasta, jossa orjakin (Spartacus) voi olla sankari.
Toisaalta jos ajatellaan Aristoteleen yritystä ymmärtää hyvää ja huonoa tragediaa, niin on minun aloitettava kuitenkin kunnioittavasti kertomalla, että hän lähti täysin ennakkoluulottomasti pohtimaan asioita, joissa hän ei voinut vedota muiden teatteritieteilijöiden auktoriteettiin. Hänellä oli lähteistönä ainoastaan ne esityt tragediat, jotka hän oli nähnyt, joista hän oli kuullut tai joita hän oli mahdollisesti lukenut. Toisin sanoen hän piti tehtyjä tragedioita ainoina auktoriteetteina taiteen olemusta pohtiessaan. Yhteiskunnalliset arvotukset jäivät pohdintojen ulkopuolelle.
Tänäänkin voidaan olettaa, että tiettyjen taiteilijoiden ylistäminen tai syrjiminen perustuu jonkinlaiseen epäviralliseen kollegionaaliseen toimintaan. Sanottiin, että kukaan itseään kunnioittava musiikkikriitikko ei saa antaa huonoa arvostelua U2:sta. Aleksis Kivikin on toisen taiteenlajin kanonisoitu pyhä taiteilija. Toisaalta Miina Äkkijyrkkä tai Teemu Mäki saattavat helposti mennä sellaiseen kategoriaan, että mitään heidän teoksiaan ei tule ottaa vakavasti, koska, no saatte itse lopettaa tämän virkkeen haluamallanne tavalla.
lauantaina, syyskuuta 15, 2007
Tubbsissa ja Crocketissa ei ole enää samaa camp-henkeä
Michael Mannin ohjaama ja viime vuonna julkaistu Miami Vice tekee sekä kunniaa vanhalle sarjalle että osuu snadisti ohi. Samaan aikaan siitä puuttuu se jokin, mikä Marylla on. Elokuvaa ei voi syyttää siitä, että oltaisiin vain tehty elokuva, jolle löytyy automaattisesti yleisö Miami Vicen faneista. Elokuva nimittäin on laadukas tekele.
Ensimmäisenä kiinnitin huomiota elokuvassa Sonny Crockettin (Colin Farrell) himonuuksijaviiksien lisäksi maisemakuvauksiin. Tähän tuli kiinnitettyä huomiota oikeastaan aika säpsähtäen. Yleensähän elokuvan taustat ovat vain kuvituksia. Kuvat ovat varmasti olleet todella kauniita elokuvateatterissa.
Huomiota tuli kiinnitettyä myös elokuvan hillittyyn väkivallan esittelyyn. Väkivaltaahan elokuvissa esitellään välillä niin itsetarkoituksellisesti, että sille tulee aivan turraksi. Miami Vicea katsoessa yhtäkkiä vain huomaa, että elokuvassa on jotain hienoa. Väkivaltaa ei liioitella ja jännitys syntyy muustakin kuin pelkästä verestä.
Loppu on Miami Vice sarjalle uskollinen surkeita loppuja myöten. Kuitenkin alkuperäisen sarjan viehätyksessä osa on "huonoissa näyttelijäsuorituksissa ja huonossa käsikirjoituksessa. Tällä Kertaa Sonny Crockettin ja Ricardo Tubbsin (Jamie Foxx) esittäjillä ei ole mitään överiä heissä, paitsi asenne, joka on Hollywoodin perussettiä aina 80-luvun one-liner-teollisuudesta lähtien.
Järkyttävää on kuitenkin Hammerin tekemän Miami Vice Themen puuttuminen. Sama vika, joka oli hiljattain nähdyssä Transformers-elokuvassa. Kuvitelkaapa nyt vaikkapa Mission Impossiblea (Vaarallinen tehtävä) ilman tulitikkuja ja sitä jazz-basso-riffiä.
Ensimmäisenä kiinnitin huomiota elokuvassa Sonny Crockettin (Colin Farrell) himonuuksijaviiksien lisäksi maisemakuvauksiin. Tähän tuli kiinnitettyä huomiota oikeastaan aika säpsähtäen. Yleensähän elokuvan taustat ovat vain kuvituksia. Kuvat ovat varmasti olleet todella kauniita elokuvateatterissa.
Huomiota tuli kiinnitettyä myös elokuvan hillittyyn väkivallan esittelyyn. Väkivaltaahan elokuvissa esitellään välillä niin itsetarkoituksellisesti, että sille tulee aivan turraksi. Miami Vicea katsoessa yhtäkkiä vain huomaa, että elokuvassa on jotain hienoa. Väkivaltaa ei liioitella ja jännitys syntyy muustakin kuin pelkästä verestä.
Loppu on Miami Vice sarjalle uskollinen surkeita loppuja myöten. Kuitenkin alkuperäisen sarjan viehätyksessä osa on "huonoissa näyttelijäsuorituksissa ja huonossa käsikirjoituksessa. Tällä Kertaa Sonny Crockettin ja Ricardo Tubbsin (Jamie Foxx) esittäjillä ei ole mitään överiä heissä, paitsi asenne, joka on Hollywoodin perussettiä aina 80-luvun one-liner-teollisuudesta lähtien.
Järkyttävää on kuitenkin Hammerin tekemän Miami Vice Themen puuttuminen. Sama vika, joka oli hiljattain nähdyssä Transformers-elokuvassa. Kuvitelkaapa nyt vaikkapa Mission Impossiblea (Vaarallinen tehtävä) ilman tulitikkuja ja sitä jazz-basso-riffiä.
keskiviikkona, syyskuuta 05, 2007
Verinen sunnuntai saa Smash asemin näyttämään lasten sadulta
Vuonna 2002 julkaistu Verinen sunnuntai (Bloody sunday) on tositapahtumiin perustuva tarina 1972 vuoden tapahtumista Irlannissa. Irlantilainen kansalaisoikeusliike marssii Vapaaseen Derryyn (Free Derry) kaupungintalolle, mutta osan mielenosoittajista siirtyy reitiltä pois heittelemään kiviä ja näyttämään keskisormea brittijoukoille. Joukot reagoivat tähän käyttämällä vesitykkiä, kyynelkaasua ja kumiluoteja. Pian tämän jälkeen armeija saa vihiä alueella mahdollisesta liikkuvasta IRA:n tarkka-ampujasta, jonka jälkeen annetaan lupa käyttää kovia ammuksia. Ensimmäinen uhri on Jackie Duddy, 17-vuotias nuori mies.
Brittijoukot ampuivat kovilla varmistamatta uhkaa. Silminnäkijöiden mukaan jopa pakenevia ihmisiä ammuttiin selkään. Jopa sen jälkeen kun käskettiin lopettamaan tulitus, Ted Lodenin johtamat joukot ampuivat sata ammusta pakenevan väkijoukon sekaan.
Elokuvan tarina alkaa marssin suunnittelusta ja päätyy lehdistötilaisuuteen, jossa kansanedustaja Ivan Cooper (James Nesbitt) kertoo, että tämä päivä on ollut suuri voitto IRA:lle. Useita ihmisiä tulee liittymään IRA:han tämän päivän takia. Cooper ajoi itse väkivallatonta vastarintaa. Toimittaja kysyykin lopuksi, että "minkä viestin haluat lähettää niille nuorille, jotka liittyvät IRA:han." "Tämän päivän tapahtumien jälkeen minä en pysty enää moralisoimaan heitä."
Elokuvan jälkeen Smash asemin kaltaiset voimatoimien liioittelut tuntuu aika kevyeltä tavaralta. Poliisi ei kuitenkaan ampunut yleisöä kovilla luodeilla. Kaikki on suhteellista.
Englanninkielinen wikipedia: Bloody sunday
Suomenkielisestä Wikipediasta puuttuu tuo artikkeli. Pitääkin yrittää ja jaksaa kääntää tuo jossain vaiheessa.
edit:
Jussi Saramokin kirjoitti aiheesta.
Brittijoukot ampuivat kovilla varmistamatta uhkaa. Silminnäkijöiden mukaan jopa pakenevia ihmisiä ammuttiin selkään. Jopa sen jälkeen kun käskettiin lopettamaan tulitus, Ted Lodenin johtamat joukot ampuivat sata ammusta pakenevan väkijoukon sekaan.
Elokuvan tarina alkaa marssin suunnittelusta ja päätyy lehdistötilaisuuteen, jossa kansanedustaja Ivan Cooper (James Nesbitt) kertoo, että tämä päivä on ollut suuri voitto IRA:lle. Useita ihmisiä tulee liittymään IRA:han tämän päivän takia. Cooper ajoi itse väkivallatonta vastarintaa. Toimittaja kysyykin lopuksi, että "minkä viestin haluat lähettää niille nuorille, jotka liittyvät IRA:han." "Tämän päivän tapahtumien jälkeen minä en pysty enää moralisoimaan heitä."
Elokuvan jälkeen Smash asemin kaltaiset voimatoimien liioittelut tuntuu aika kevyeltä tavaralta. Poliisi ei kuitenkaan ampunut yleisöä kovilla luodeilla. Kaikki on suhteellista.
Englanninkielinen wikipedia: Bloody sunday
Suomenkielisestä Wikipediasta puuttuu tuo artikkeli. Pitääkin yrittää ja jaksaa kääntää tuo jossain vaiheessa.
edit:
Jussi Saramokin kirjoitti aiheesta.
sunnuntaina, syyskuuta 02, 2007
Kansallisnäytelmä Kiveä ei tueta samalla tavalla kuin Kansallisnäytelmä Tero Pitkämäkeä
Kansallisnäytelmä Kivi on hauska ja historiallisesti niin tarkka kuin fiktio vain voi olla.
Kimmo Hirvosen (vai Hirvenmäkiköhän se on jo?) kuudes pitkä ohjaus on täydellistä revittelyä koko ensimmäisen puoliajan. Ensimmäisenä tehdään jo jotain, mikä voisi olla puritanistien mielestä törkeää. Kullervo esitetään tanssina. Naurukyynelten takaa katsoja pystyy kyllä ymmärtämään näytelmän tragedian. Nummisuutaritkin juostaan lävitse kuin Shakespearen koko tuotanto tunnissa etu- ja takaperin asenteella, mutta se tekee teoksista hauskoja. Eikä haittaa vaikka ei tuntisikaan koko Kiven tuotantoa, sillä useimmiten nopeassa esitystavassa on viehättävintä juuri se, että mutkat on vedetty niin suoriksi kuin vain tämän maailman MTV-sukupolvi kykenee.
Neljällä näyttelijällä (ja ilmeisesti lukemattomien muiden tietoisella tai tiedostamattomalla avustuksella) rakennettu näytelmä näyttäytyy sekä tarkasti suunnitellulta, että improvisoidulta. Jälkimmäiseen on saattanut vaikuttaa viimeisen esityksen taika, tai sitten jokainen näyttelijöistä on vain niin pirun hyvä, että he saavat näyttelijäntyön vaikuttamaan siltä kuin he jatkuvasti keksisivät päästään mitä he aikovat sanoa seuraavaksi. Oman hauskan lisänsä tietenkin tarjoaa näytelmän ainakin 47 roolia, joihin ei ole aina niin paljon aikaa hypätä sisään. Näyttelijät osaavat tämän homman. Varsinkin 7 veljestä on iloa seurata kolmella näyttelijällä siten, että Mikko Ahtiainen tekee Juhanin Roolin sillä aikaa kun Mikko Lauronen ja Teemu Palosaari hoitavat kaikki muut veljekset. Samu Lojas tarjoaa sillä välin nimismiestä, lukkaria sun muuta sivulla kävelevää hahmoa.
Näyttelijän työstä ei voi sanoa mitään muuta kuin hyvää, varsinkin kun ei koskaan tiennyt, että putosivatko näyttelijät vai kuuluiko se esitykseen. Niin paljon näytelmässä oli näyttelijät sekoittamassa pakkaa niiltä osin, missä pitäisi olla selvää, että kyseessä on vakavasti otettava kirjailija, jonka muotokuvaa yritetään piirtää, hänen tuotantoaan käydään perusteellisesti läpi ja missä helvetissä se yksi näyttelijä jo viipyy.
Pientä poliittista alleviivaustakin tuli apurahoista. "Tämänkin teatterin taiteellinen johtaja näkee nälkää." "Mikäs se uusi kulttuuriministeri oikein on miehiään. Urheilu- ja kulttuuriministeri. Ei taida olla ihan teatteri-ihmisiä." "Pitäisköhän tehdä Kansallisnäytelmä Tero Pitkämäki, josko silloin alkais niitä apurahojakin tulemaan?"
Harmillista tietenkin Teatteri Takomon osalta, että esityskausi oli näin lyhyt, mutta pienellä teatterilla ei ymmärrettävästi ole aikaa odotella, että josko tämä olisi se esitys, joka vetäisi salit täyteen joka ilta.
maanantaina, elokuuta 27, 2007
Luke Wilson tekee erikoisia elokuvia
Tulipahan nähtyä taas yksi Luke Wilsonin elokuva. Tällä kertaa My super ex-girlfriend. En ole mikään Wilson fani, mutta on myönnettävä, että hän lähtee mukaan erikoisiin elokuviin. Elokuvien tyylilaji on yleensä komedia tai ainakin musta sellainen. Katson tätä nyt Wilsonin näkökulmasta, vaikka elokuvassa näytteleekin Uma Thurman.
Elokuvan päähenkilö Matt Sanders (Luke Wilson) pokaa nörtiltä vaikuttavan naisen, Jenny Johnsonin (Uma Thurman) metrosta. Pian paljastuukin, että neiti onkin palvottu supersankari G-Girl (G-tyttö?), joka supervoimiltaan vastaa suunnilleen Teräsmiestä. Pian Matt haluaakin eroon uudesta tyttöystävästään, mutta Jenny ei haluakaan erota. Paljastuukin, että G-tyttö onkin mustasukkaista sorttia. Matt saa kokea naisen raivon koko vartalollaan. Lopun antikliimaksista riippumatta elokuva erottuu joukosta erikoisen vitsinsä takia.
Aikaisemmin arvioitu Idiocracy taas kertoo joko Luke Wilsonin rohkeudesta valita itselleen rooleja erikoisista elokuvista tai sitten hänelle ei vain tarjota muita.
Elokuvan päähenkilö Matt Sanders (Luke Wilson) pokaa nörtiltä vaikuttavan naisen, Jenny Johnsonin (Uma Thurman) metrosta. Pian paljastuukin, että neiti onkin palvottu supersankari G-Girl (G-tyttö?), joka supervoimiltaan vastaa suunnilleen Teräsmiestä. Pian Matt haluaakin eroon uudesta tyttöystävästään, mutta Jenny ei haluakaan erota. Paljastuukin, että G-tyttö onkin mustasukkaista sorttia. Matt saa kokea naisen raivon koko vartalollaan. Lopun antikliimaksista riippumatta elokuva erottuu joukosta erikoisen vitsinsä takia.
Aikaisemmin arvioitu Idiocracy taas kertoo joko Luke Wilsonin rohkeudesta valita itselleen rooleja erikoisista elokuvista tai sitten hänelle ei vain tarjota muita.
lauantaina, elokuuta 25, 2007
Tyhmien valtakunta
Kahdeksannentoista vuosisadan puolivälissä Charles Darwin esitteli teoriansa evoluutiosta ja luonnonvalinnasta. Alunperin teorian ensimmäisiä oivalluksia oli, että eri lajien ja rotujen sisällä tapahtuu pieniä muutoksia sukupolvien välillä. Nämä pienet muutokset, geenicocktail, ovat joko hyödyllisiä tai haitallisia. Lopulta hyödylliset selviytyvät heikkojen kustannuksella. Nämä hyödylliset geenit voivat olla hieman parempi näkö, hieman "älykkäämpiä" olentoja, hieman hyödyllisemmin sijoittuneita peukaloita kämmenessä. Tämä johti myöhemmin myös sosiaalidarwinismiksi kutsuttuun sosiologiseen teoriaan, jonka mukaan älykkäimmät ja vahvimmat tulisivat selviämään ihmiskunnassa, kun heikommat taas katoaisivat luonnonvalinnan kautta.
Nykyisin teoriaan on otettu mukaan populaationäkökulma. Tämän ajatuksen mukaan lajin selviytymisen kannalta ei ole pelkästään tärkeää yksilön selviytymisen kannalta hyödylliset ominaisuudet vaan myöskin kyky lisääntyä ja siirtää geenejään useampiin yksilöihin. Viime vuonna julkaistu Idiocracy kertoo humoristisen tarinan tämän jälkimmäisen oivalluksen todellisista seuraamuksista. Armeijassa työskentelevä Joe Bauers (Luke Wilson)osallistuu armeijan kokeeseen, jonka tarkoituksena on syväjäädyttää hänet vuodeksi ja herättää hänet sen jälkeen. Koe menee pieleen ja Joe herääkin 500 vuoden päästä tulevaisuudessa. Heikkoälyisten ihmisten jatkuva lisääntyminen älykkäimpien suosiessa uraa ja harkintaa, tekee ihmiskunnasta uskomattoman typerän.
Idiocracyn humoristinen dystopia osoittaa kuitenkin kaksi todellista uhkaa. Ympäristön sijoittaminen talouden, voittojen ja työpaikkojen jälkeen kakkoseksi voi johtaa katastrofiin, joka saattaa kumittaa ihmisen matkan maan päällä mahdollisesti tulevien eläinlajien ihmeteltäviksi. Toinen uhkakuva on meidän nykyinen ymmärryksemme. Ihmiskunta on jo heittänyt oman tuhonsa siemenet. Ei tarvita enää paljoa, jotta nykyinenkin ihmiskunta saattaa laiminlyödä ympäristön suojellakseen talouttaan, yritysten voittoja ja työpaikkoja.
Nykyisin teoriaan on otettu mukaan populaationäkökulma. Tämän ajatuksen mukaan lajin selviytymisen kannalta ei ole pelkästään tärkeää yksilön selviytymisen kannalta hyödylliset ominaisuudet vaan myöskin kyky lisääntyä ja siirtää geenejään useampiin yksilöihin. Viime vuonna julkaistu Idiocracy kertoo humoristisen tarinan tämän jälkimmäisen oivalluksen todellisista seuraamuksista. Armeijassa työskentelevä Joe Bauers (Luke Wilson)osallistuu armeijan kokeeseen, jonka tarkoituksena on syväjäädyttää hänet vuodeksi ja herättää hänet sen jälkeen. Koe menee pieleen ja Joe herääkin 500 vuoden päästä tulevaisuudessa. Heikkoälyisten ihmisten jatkuva lisääntyminen älykkäimpien suosiessa uraa ja harkintaa, tekee ihmiskunnasta uskomattoman typerän.
Idiocracyn humoristinen dystopia osoittaa kuitenkin kaksi todellista uhkaa. Ympäristön sijoittaminen talouden, voittojen ja työpaikkojen jälkeen kakkoseksi voi johtaa katastrofiin, joka saattaa kumittaa ihmisen matkan maan päällä mahdollisesti tulevien eläinlajien ihmeteltäviksi. Toinen uhkakuva on meidän nykyinen ymmärryksemme. Ihmiskunta on jo heittänyt oman tuhonsa siemenet. Ei tarvita enää paljoa, jotta nykyinenkin ihmiskunta saattaa laiminlyödä ympäristön suojellakseen talouttaan, yritysten voittoja ja työpaikkoja.
perjantaina, elokuuta 17, 2007
Kuole jo Harry Potter
Aloitin pari päivää sitten uusimman Harry Potterin lukemisen. Ehdittyäni puoliväliin kirjaa niin ihmettelen, eikö se kaveri voi jo kuolla? Se on tullut vähän nokkavaksi toi kaveri. Viisastelee jatkuvasti ja tekee kaikenlaisia stuntteja koko ajan. Eduskuntataloon murtautumiseen verrattavasta teostakin Potter selviää. Sitten mä toivon, että Ron Weasleykin jäis sille tielleen, eikä tulis koskaan takas. Ron on yksi kiittämätön paskiainen. Mitäköhän Hermionekaan näkee siinä? Viimeisen osan jännitykseen kuuluu myös saako Harry Potter vihdoinkin - lämmintä kotiruokaa? Ginny Weasleyn kanssa hänellä on jotain, mutta maailman keskipisteessä elävä Harry Potter on silleen, "et mee pois tai sun käy huonosti. Meitsin pitää seivaa koko Britannia ja sua voidaan käyttää mua vastaan."
tiistaina, toukokuuta 29, 2007
"Meidän kulttuurin" kritiikki
Megafoni on juuri julkaissut Eetu Virenin kirjoittaman artikkelin "Onko kulttuurieroja olemassa". Artikkeli esittelee Genovan yliopiston sosiologian opettajan kritiikkiä kulttuurikäsitteeseen. Keskeinen kritiikin kohde on Samuel Huntingtonin esittelemät teoriat kulttuurien yhteentörmäyksestä.
Huntington esittelee sanat "kulttuuri" ja "sivilisaatio" semmoisessa muodossa, että ne eivät ole selittäviä vaan selitettäviä. Kulttuurin ja sivilisation käsitteet ovat sen verran epämääräisiä käsitteitä, että ne helposti ymmärretään jonkinlaiseksi universaaliksi totuudeksi, vaikka kyseessä onkin poliittinen toiminta, jota yritetään verhota olemaan jotain muuta. Näin tapahtuu ainakin puhuessamme "meidän kulttuurista" ja "niiden kulttuurista".
Artikkelin kaukaisimmat esimerkit menevät 2000 vuoden päähän kreikkalaisten ja persialaisten väliseen sotaan. Historian kirjoituksessa on selitetty kreikkalaisten menestyksestä taistelua persialaisia vastaan kreikkalaisten yhtenäisessä kulttuurissa, jossa yhdistyttiin yhteistä vihollista vastaan. Vähän läheisempi esimerkki, jossa samalla tavalla selitetään kansallista yhtenäisyyttä on talvisodan henki. Aleksanteri Suuri ei kuitenkaan pyrkinyt alistamaan persialaisia vaan yhdistämään molemmat kansat, joilla olisi oma elitistinen valtarakennelmansa.
Artikkelissa yritetään löytää myös selitysmalleja sille, miksi Euroopan unionille tehdään perustuslakia ja miksi siinä on niin tärkeää määritellä eurooppalainen identiteetti "yhteisen kulttuurin tai arvojen kautta: kristinusko, rationaalisuus ja suvaitsevaisuus, Goethe ja Shakespeare, antiikin kulttuurin perintö."
Huntington esittelee sanat "kulttuuri" ja "sivilisaatio" semmoisessa muodossa, että ne eivät ole selittäviä vaan selitettäviä. Kulttuurin ja sivilisation käsitteet ovat sen verran epämääräisiä käsitteitä, että ne helposti ymmärretään jonkinlaiseksi universaaliksi totuudeksi, vaikka kyseessä onkin poliittinen toiminta, jota yritetään verhota olemaan jotain muuta. Näin tapahtuu ainakin puhuessamme "meidän kulttuurista" ja "niiden kulttuurista".
Artikkelin kaukaisimmat esimerkit menevät 2000 vuoden päähän kreikkalaisten ja persialaisten väliseen sotaan. Historian kirjoituksessa on selitetty kreikkalaisten menestyksestä taistelua persialaisia vastaan kreikkalaisten yhtenäisessä kulttuurissa, jossa yhdistyttiin yhteistä vihollista vastaan. Vähän läheisempi esimerkki, jossa samalla tavalla selitetään kansallista yhtenäisyyttä on talvisodan henki. Aleksanteri Suuri ei kuitenkaan pyrkinyt alistamaan persialaisia vaan yhdistämään molemmat kansat, joilla olisi oma elitistinen valtarakennelmansa.
Artikkelissa yritetään löytää myös selitysmalleja sille, miksi Euroopan unionille tehdään perustuslakia ja miksi siinä on niin tärkeää määritellä eurooppalainen identiteetti "yhteisen kulttuurin tai arvojen kautta: kristinusko, rationaalisuus ja suvaitsevaisuus, Goethe ja Shakespeare, antiikin kulttuurin perintö."
perjantaina, elokuuta 11, 2006
Syriana ja Brokeback mountain
Katsoin eilen kaksi mainiota oscar-elokuvaa, Syrianan ja Brokeback mountainin. Molemmissa mukava poliittinen vire. Elokuvia ennen jo kehittelin hypoteesin mielessä, että jokaisessa Oscar-elokuvassa kuolee joku, ei niitä palkintoja muuten tule. Vai voisiko joku ymmärtää Titanicin muulla tavalla?
Tiivistettynä. Syrianassa kuolee ihan liikaa ihmisiä ja aivan vääristä syistä. Julminta elokuvassa on tietenkin se, että kaikki kokee olevansa oikeassa. He ovat joko isänmaallisia tai ahneita tai molempia. Ja Matt Damon näyttelee vaihteeksi Matt Damonia, kasvissyöjää, joka vain haluaa pelastaa maailman vai olisiko tämäkin liian yksinkertainen tulkinta.
Brokeback mountain. Jossain vaiheessa tulee mieleen, että miksi ne ei vaan muuttaisi New Yorkiin hippien keskelle? Yhteiskunta heidän ympärillään on opettanut molemmat vihaamaan itseään valmiiksi. Molemmat, Ennis (Heath Ledger) ja Jack (Jake Gyllenhaal).
No, Porvoo odottaa joka tapauksessa. Kolme päivää grillausta, musiikkia ja viinaksia. Ei voi päättyä hyvin. Sunnuntai-iltana pitää alkaa jo valmistelemaan ensi viikkoa. Tiistaina piiritoimikunnan kokous, jossa suunnitellaan meidän toimintaa EU:n puheenjohtajuuskaudella, tukirymän kokous keskiviikkona ja viikonloppuna Food, Not bombs -tapahtuma Rauhan asemalla (Pekurisen puistossa). Mukana viikonlopussa myös Teatteri Poleemi.
technorati Syriana , Brokeback mountain, Elokuvat, elokuva, Oscar palkinto, Oscar, titanic, Matt Damon, Heath Ledger, Jake Gyllenhaal, Vasemmistonuoret, Pekurisen puisto, Rauhan asema, EU, Puheenjohtajuuskausi, Porvoo, Food not bombs, Teatteri Poleemi.
Tiivistettynä. Syrianassa kuolee ihan liikaa ihmisiä ja aivan vääristä syistä. Julminta elokuvassa on tietenkin se, että kaikki kokee olevansa oikeassa. He ovat joko isänmaallisia tai ahneita tai molempia. Ja Matt Damon näyttelee vaihteeksi Matt Damonia, kasvissyöjää, joka vain haluaa pelastaa maailman vai olisiko tämäkin liian yksinkertainen tulkinta.
Brokeback mountain. Jossain vaiheessa tulee mieleen, että miksi ne ei vaan muuttaisi New Yorkiin hippien keskelle? Yhteiskunta heidän ympärillään on opettanut molemmat vihaamaan itseään valmiiksi. Molemmat, Ennis (Heath Ledger) ja Jack (Jake Gyllenhaal).
No, Porvoo odottaa joka tapauksessa. Kolme päivää grillausta, musiikkia ja viinaksia. Ei voi päättyä hyvin. Sunnuntai-iltana pitää alkaa jo valmistelemaan ensi viikkoa. Tiistaina piiritoimikunnan kokous, jossa suunnitellaan meidän toimintaa EU:n puheenjohtajuuskaudella, tukirymän kokous keskiviikkona ja viikonloppuna Food, Not bombs -tapahtuma Rauhan asemalla (Pekurisen puistossa). Mukana viikonlopussa myös Teatteri Poleemi.
technorati Syriana , Brokeback mountain, Elokuvat, elokuva, Oscar palkinto, Oscar, titanic, Matt Damon, Heath Ledger, Jake Gyllenhaal, Vasemmistonuoret, Pekurisen puisto, Rauhan asema, EU, Puheenjohtajuuskausi, Porvoo, Food not bombs, Teatteri Poleemi.
maanantaina, heinäkuuta 03, 2006
Huono kasvatus
Pedro Almodóvarin vuonna 2004 julkaistu Huono kasvatus (Mala education) on puhdas yllätys vaikka hienoa art housea odottaakin.
Juonena on kahden kouluaikaisen rakkaan uudelleen tapaaminen. Ignacio tulee tapaamaan vanhaa kouluaikaista rakkauttaan Enrique saadakseen töitä näyttelijänä. Hän tuo mukanaan käsikirjoituksen, jonka alku perustuu tositapahtumiin heidän nuoruudestaan ja loppuosa fiktioon, koska ei ole enää yhteistä tarinaa.
Tarinassa on rikottu aikajärjestys, jossa kuvataan myös käsikirjoituksen henkiin laittamista. Hieman samaan tyyliin kuin Rakastunut Shakespeare elokuvassa kuvataan käsikirjoituksen syntyä että harjoituksia. Nyt kyseessä onkin elokuva, joka jäljittelee todellisuutta. Huonossa kasvatuksessa on mukana hieman enemmän film noir -vaikutteita eli perusdekkarin aineksia. Siinä vaiheessa kun katsoja ymmärtää katsovansa jonkinlaista mysteeriä elokuvia alkaa näyttää ihan toisenlaiselta kuin katsoessaan miten kaksi niin kauan toisistaan erossa ollutta rakastavaiset pärjäävät nykypäivänä. Kohtaus, missä selvitetään itse mysteeri eli kuka Ignacio oli ja on, miten hän kuoli ja miten hän elää, on kuin etsisi kananmunia jääkaapista huomatakseen että ne on pöydällä. Samassa kohtauksessa yksi pari menee katsomaan film noir -viikkoja elokuvateatteriin tappaakseen aikaa kun "rikos on tapahtunut".
Pahoittelen tiettyä epämääräisyyttä kuvauksissa, mutta en halua tappaa elokuvan iloa kenenkään puolesta. Elokuvasta kertominen on kuin opettaisi oikotietä Zeniin.
Tapahtumat sijoittuvat karkeasti kolmeen eri maailmaan. Nykyaikaan (1980), joka on elokuvan lopulta todellisin taso. Lapsuuteen, jolle ei annneta tiettyä vuosilukua sekä käsikirjoituksen elävöittämiseen (1977). Elokuva ei vaadi suuria lihaksia tai kokemusta elokuvista samalla tavalla kuin jotkin tietyt genret. Hyvänä puolena olen aina pitänyt art house -elokuvissa siitä, että niissä ei selitetä tapahtumia vaan kaikki tapahtuu aina katsojan päässä, johdonmukaisesti ja mystisesti. Samalla tavalla kuin ratkotaan matemaattisia ongelmia. Etsimällä kokemuksia, joilla voisi päästä haluttuun lopputulokseen.
Huono kasvatus on hyvä vastine valmiiksi pureskellulle maailmalle aina kun kaikki tuntuu niin vaihtoehdottomalta. Se, miten itse elokuvan näin, täysin johdonmukaisena tarinana, avautuu toiselle ihmiselle eri tavalla, mutta varmasti yhtä johdonmukaisena. Lopulta Huono kasvatus on kuin peili, johon katsomme, projisoimme oman toivomme, epätoivomme, uskomme, maallisuutemme, seksuaalisuutemme, kaiken, minkä uskallamme.
Jos katsomme riittävän syvälle pimeyteen, sieltä katsoo peto takaisin.
Juonena on kahden kouluaikaisen rakkaan uudelleen tapaaminen. Ignacio tulee tapaamaan vanhaa kouluaikaista rakkauttaan Enrique saadakseen töitä näyttelijänä. Hän tuo mukanaan käsikirjoituksen, jonka alku perustuu tositapahtumiin heidän nuoruudestaan ja loppuosa fiktioon, koska ei ole enää yhteistä tarinaa.
Tarinassa on rikottu aikajärjestys, jossa kuvataan myös käsikirjoituksen henkiin laittamista. Hieman samaan tyyliin kuin Rakastunut Shakespeare elokuvassa kuvataan käsikirjoituksen syntyä että harjoituksia. Nyt kyseessä onkin elokuva, joka jäljittelee todellisuutta. Huonossa kasvatuksessa on mukana hieman enemmän film noir -vaikutteita eli perusdekkarin aineksia. Siinä vaiheessa kun katsoja ymmärtää katsovansa jonkinlaista mysteeriä elokuvia alkaa näyttää ihan toisenlaiselta kuin katsoessaan miten kaksi niin kauan toisistaan erossa ollutta rakastavaiset pärjäävät nykypäivänä. Kohtaus, missä selvitetään itse mysteeri eli kuka Ignacio oli ja on, miten hän kuoli ja miten hän elää, on kuin etsisi kananmunia jääkaapista huomatakseen että ne on pöydällä. Samassa kohtauksessa yksi pari menee katsomaan film noir -viikkoja elokuvateatteriin tappaakseen aikaa kun "rikos on tapahtunut".
Pahoittelen tiettyä epämääräisyyttä kuvauksissa, mutta en halua tappaa elokuvan iloa kenenkään puolesta. Elokuvasta kertominen on kuin opettaisi oikotietä Zeniin.
Tapahtumat sijoittuvat karkeasti kolmeen eri maailmaan. Nykyaikaan (1980), joka on elokuvan lopulta todellisin taso. Lapsuuteen, jolle ei annneta tiettyä vuosilukua sekä käsikirjoituksen elävöittämiseen (1977). Elokuva ei vaadi suuria lihaksia tai kokemusta elokuvista samalla tavalla kuin jotkin tietyt genret. Hyvänä puolena olen aina pitänyt art house -elokuvissa siitä, että niissä ei selitetä tapahtumia vaan kaikki tapahtuu aina katsojan päässä, johdonmukaisesti ja mystisesti. Samalla tavalla kuin ratkotaan matemaattisia ongelmia. Etsimällä kokemuksia, joilla voisi päästä haluttuun lopputulokseen.
Huono kasvatus on hyvä vastine valmiiksi pureskellulle maailmalle aina kun kaikki tuntuu niin vaihtoehdottomalta. Se, miten itse elokuvan näin, täysin johdonmukaisena tarinana, avautuu toiselle ihmiselle eri tavalla, mutta varmasti yhtä johdonmukaisena. Lopulta Huono kasvatus on kuin peili, johon katsomme, projisoimme oman toivomme, epätoivomme, uskomme, maallisuutemme, seksuaalisuutemme, kaiken, minkä uskallamme.
Jos katsomme riittävän syvälle pimeyteen, sieltä katsoo peto takaisin.
sunnuntaina, huhtikuuta 30, 2006
Heidi Hoo ei ole enää täällä töissä
Perjantaina kävimme katsomassa Heidi Hoo ei ole enää täällä töissä. Tiivistettynä näytelmän teemana on oravanpyörä, johon meidät kaikki pakotetaan. Työ, jolla voimme rahoittaa meidän aurinkoisen elämämme. Valitettavasti sitä aurinkoa ei ole. Tehokeinona käytetään huutoa, HUUTOA!
Huutaminen rasitti välillä samoin kuin musiikki. Näiden tehokeinojen käyttö oli perusteltua siinä mielessä, että katsoja etääntyi näytelmästä kuin ihminen (työ)elämästään. Välillä näiden tehokeinojen monotoonisuus pakotti ajattelemaan, että loppuuko tämä näytelmä kohta? Mutta jostain aina tuli sitten mielenkiintoa takaisin.
Teksti oli itsessään hauskaa ja oivaltavaa tajunnanvirtaa, johon pystyi samaistumaan helposti. Oivaltavinta oli rakkauden ja epätoivon organisoimisen mahdottomuus. Vai onko se sittenkään mahdotonta? Entäpä jos koko tunne-elämä on töissä ja täysin tehottomassa käytössä kun kotona taas rakkaus on hyvin organisoitua, tehokasta työtä, kun lapset ruokitaan täsmällisesti ja laitetaan nukkumaan täsmällisesti ja heidät herätetään täsmällisesti. Tehottoman rakkauden näkeminen lavalla sätkivänä oli sen jälkeen lämmittävää. Tehoton rakkaus, siinä olisi jollekin tuotteelle hyvä slogan. Odotan vaan kun joku mulkku ottaa tuonkin käyttöön ja tarjoaa meille jälleen uutta tunne-elämystä. Nestlén murot – tehotonta rakkautta.
Näyttelijäntyö oli haastavan näköistä. Kun piti siirtyä nopeasti huutamisesta ja juoksemisesta laiskan levottomaan joutilaisuuden tilaan. Elina Knihtilä loisti tässä työssä. Hän ei koskaan hypännyt liian aikaisin mihinkään ”tilaan” vaan vasta kun oli varma tekemisestään. Ehkä huomioni kiinnittyi vallan vääriin asioihin, kun tätä seurasin jossain mielessä haltioituneena.
Huutaminen rasitti välillä samoin kuin musiikki. Näiden tehokeinojen käyttö oli perusteltua siinä mielessä, että katsoja etääntyi näytelmästä kuin ihminen (työ)elämästään. Välillä näiden tehokeinojen monotoonisuus pakotti ajattelemaan, että loppuuko tämä näytelmä kohta? Mutta jostain aina tuli sitten mielenkiintoa takaisin.
Teksti oli itsessään hauskaa ja oivaltavaa tajunnanvirtaa, johon pystyi samaistumaan helposti. Oivaltavinta oli rakkauden ja epätoivon organisoimisen mahdottomuus. Vai onko se sittenkään mahdotonta? Entäpä jos koko tunne-elämä on töissä ja täysin tehottomassa käytössä kun kotona taas rakkaus on hyvin organisoitua, tehokasta työtä, kun lapset ruokitaan täsmällisesti ja laitetaan nukkumaan täsmällisesti ja heidät herätetään täsmällisesti. Tehottoman rakkauden näkeminen lavalla sätkivänä oli sen jälkeen lämmittävää. Tehoton rakkaus, siinä olisi jollekin tuotteelle hyvä slogan. Odotan vaan kun joku mulkku ottaa tuonkin käyttöön ja tarjoaa meille jälleen uutta tunne-elämystä. Nestlén murot – tehotonta rakkautta.
Näyttelijäntyö oli haastavan näköistä. Kun piti siirtyä nopeasti huutamisesta ja juoksemisesta laiskan levottomaan joutilaisuuden tilaan. Elina Knihtilä loisti tässä työssä. Hän ei koskaan hypännyt liian aikaisin mihinkään ”tilaan” vaan vasta kun oli varma tekemisestään. Ehkä huomioni kiinnittyi vallan vääriin asioihin, kun tätä seurasin jossain mielessä haltioituneena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)