Gon historia

Go:ssa tehtiin ehkä historiaa tänään. Ei ehkä mitään mainitunlaatuista, ottaen huomioon, että pelillä on ikää mahdollisesti sellaiset 2000-5000 vuotta, se on strategisesti hyvin monimuotoinen peli huolimatta yksinkertaisista säännöistä, sille on perustettu Japanissa ja Koreassa omia kouluja, sen ammattimaiset harjoittajat tienaavat leipänsä opettamalla peliä, mutta jotain silti pienessä universumissa merkittävää. Kustaa Vaasassa järjestettiin ehkä tänään Helsingin, Suomen tai pohjoismaiden ensimmäinen ravintoloissa skriinattu go-maaottelu.Suomi vastaan Serbia tulokseksi tuli 2-2, mutta pikakorvauksella saatiin tietää, että "kriittisin lauta" eli se ensimmäinen pelattu peli meni Suomelle huolimatta tasapelistä.

Maitten välisessä A-sarjassa pelaa kahdeksan maata kerralla ja Suomi on vahvasti mukana sarjassa karsiutujana (tavallaan) voittaen Serbit.

Olisi ollut kyllä upeaa nähdä niitä Vaasankadun alastomia suomilipputyyppejä myös tänään, mutta ehkä peli hakee vielä löytäjiään Suomessa pitkän aikaa. Jälkikeskusteluista sain kuulla, että maajoukkueessa ei ole yhtään naista. Skriinauksen ideoitsija piti sitä epäreiluna. En tunne lajin harrastuksen tasoa Suomessa läheskään riittävästi, mutta veikkaisin, että naispelaajia voisi houkutella mukaan lajiin helposti, ottaen huomioon, miten vähän ilmeisen osaavia pelaajia todennäköisesti Suomessa on.

Minä olen pelannut naista vastaan koko Go-urani ajan kolmesti ja hävinnyt jokaisen. Peli on aivoja väsyttävä, mutta sisältää samat ainekset kuin kaikissa älypeleissä, eli ainoastaan häviämällä voi voittaa.

Suomalainen Go-maailma voi kiittää Aura Tammista Suomen ensimmäisestä baarissa live-esitetystä Gon maaottelusta. Toivottavasti tämä houkuttelee lisää naisia lajin pariin, jotta Aura Tammisellakin olisi seuralainen maajoukkueessa silloin kun Suomen maajoukkueen ensimmäiset naiset astuvat mustavalkoiselle kentälle taistelemaan strategiapelien mestaruudesta.

Työelämän huonontumisen historiaan

Aloitin päivällä mielenkiintoisen kirjan, joka olisi pitänyt lukea jo vuosia sitten. Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2007 päivitetty versio) yrittää tutkia työelämän kehitystä 1900-luvulta tähän päivään. Tutkimusalueen ollessa hyvin laaja on Siltala koonnut myös hyvin tuhdisti tietoa. Tausta-aineisto, jota käytetään on useita kymmeniä sivuja pitkä. Vaikea on etukäteen tietenkään sanoa, että laajentaako kirja millä tavalla omaa näkemystä työelämästä. Olen kuitenkin ehtinyt huomata, että on olemassa epämiellyttäviä työpaikkoja, joihin ihmiset eivät halua. Ammattikouluihin kuuluvat palkattomat harjoittelujaksot, joita käytetään vakinaisen työvoiman korvikkeena tulee ilmeisesti ainakin sisältymään kirjan osa-alueisiin.

Saattaa olla, että seuraavat päivät kirjoittelen tänne blogiin pelkästään työelämään liittyviä asioita, joten kevyemmän materiaalin toivossa kannattaa käydä blogilistalta etsimässä kulttuuripuolelta muita blogeja.

Puolue- ja liittokokouksissa pitää olla aina yksi huumorialoite

Vasemmistonuorten liittokokous 2005 sisälsi yhden allekirjoittaneen tekemän hupaisan aloitteen. "Koska Suomen virallisen historiankirjoituksen mukaan Suomi voitti talvisodan, on Neuvostoliitto palautettava Suomelle." Liittokokous kertoi, että Neuvostoliitto elää meidän kaikkien sydämissämme.

Keskustankin puoluekokouksessa osataan. Keskustanaiset olivat tehneet aloitteen kuohuviinin verotuksen alentamisesta Keskustan puoluekokoukselle. Perustelujen mukaan kuohuviini edistää seurustelu- ja tanssitaitoja. Ei mennyt lävitse, mutta toivottavasti oli hauskaa.

Luokkakokous

Ala-asteen kaverit, vitsi mitä tyyppejä. Siistiä. Harmitti lähteä.

Aristoteleen runousopista

Aristotelen runousoppi on vanhin tuntemamme teatteria (runoutta ja tragediaa) koskeva tutkielma. Siihen kyseisen kirjan arvostuksen pitäisi suunnilleen päättyäkin. Aristoteelinen draaman kaari on nimittäin itsestäänselvä. Tragedialla on alku, keskikohta ja loppu. Alkua ennen ei ole mitään, mutta sen jälkeen tapahtuu. Loppua taas määrittää se, että sitä ennen tapahtuu jotain, mutta ei enää sen jälkeen. Keskikohdassa tapahtuu jotain, mutta myös sitä ennen on tapahtunut jotain, että myöskin sen jälkeen. Täysin looginen, mutta toisaalta niin turha selvitys. Pitää ottaa kuitenkin huomioon, että Aristoteles ei pitänyt luentoja nojaten välttämättä mihinkään käsillä olevaan aineistoon, vaan harrasti filosofiaa oppilaidensa kanssa kävelemällä ja keskustelemalla. Aristoteleen runousopin uskotaankin olleen vain hänen omia muistiinpanoja.

Aristoteleen runousoppi sisältää myös monia kommentteja, joita voisi pitää vuoden 2007 minä tahansa aamuna ylimielisinä. Euripidekseen Aristoteles suhtautuu käännettynä nykykielellä seuraavasti: "hyvä näytelmäkirjailija, mutta ihan paska tuottaja." Pentti Saarikoski antaa yhdelle Aristoteleen kommentille vapautuksen. Orjista ja naisista puhuessaan, hän piti tiettyjä reaktioita kaikille yhteiskuntaluokille mahdollisina, mutta orjia hän piti arvottomampana ja naisia täysin arvottomina. Saarikoski lausuu puolustukseksi, että tämä kommentti ei edusta Aristoteleen omia arvotuksia vaan hän vain kertoo miten asiat ovat. Ateenan kansalaiset olivat vapaita, ja naiset ja orjat alempiarvoisia. Aristoteles ei itsekään ollut vapaa kansalainen.

Kolmanneksi Aristoteleen suhtautuminen hyvän ja huonon tragedian eroihin ovat varsin kummallisia. Puolustukseksi voidaan sanoa, että Aristoteleen aikana tragedia oli vielä varsin tuore juttu taiteessa. Esimerkkejä ei ollut paljon käytössä. Siitä huolimatta Aristoteles piti hyvänä tragediana sitä, että kerrotaan tietyistä suvuista kuten Oidipuksesta, Oristeteesta ja Meleagroksesta muutamia mainitakseni. Aristoteles kyllä myönsi, että runoilijat voivat kirjoittaa myöskin täysin keksittyjä tapahtumia, mutta halusi nähdä historioitsijan ja runoilijan välillä sellaisenkin eron, että jos historiaa kirjoitetaan tragedian muotoon, taiteellisesti sommitelluksi tarinaksi, niin se ei olisi taidetta, koska se kuvailee todellisia tapahtumia. Tuntematon sotilas olisi siis taiteellinen teos Aristoteleen mielestä, koska suurimman osan tai kaikkien nimet ovat tekaistuja. Oliver Stonen elokuva JFK taas olisi täysin ilman mitään taiteellista arvoa, koska se kuvaa todellisia tapahtumia, joilla on täysin todelliset esikuvat.

Tragediassa hän piti tärkeänä sitä, että pääosissa oli korkea-arvoisia ihmisiä, jotka siirtyisivät onnesta onnettomuuteen tai päinvastoin. Alempiarvoisia esittäessä yleisö ei pystyisi muka samaistumaan heidän kohtaloihinsa. Tässä mielessä monet nykyiset tragediat voivat kertoa moniarvoisemmasta maailmankuvasta, jossa orjakin (Spartacus) voi olla sankari.

Toisaalta jos ajatellaan Aristoteleen yritystä ymmärtää hyvää ja huonoa tragediaa, niin on minun aloitettava kuitenkin kunnioittavasti kertomalla, että hän lähti täysin ennakkoluulottomasti pohtimaan asioita, joissa hän ei voinut vedota muiden teatteritieteilijöiden auktoriteettiin. Hänellä oli lähteistönä ainoastaan ne esityt tragediat, jotka hän oli nähnyt, joista hän oli kuullut tai joita hän oli mahdollisesti lukenut. Toisin sanoen hän piti tehtyjä tragedioita ainoina auktoriteetteina taiteen olemusta pohtiessaan. Yhteiskunnalliset arvotukset jäivät pohdintojen ulkopuolelle.

Tänäänkin voidaan olettaa, että tiettyjen taiteilijoiden ylistäminen tai syrjiminen perustuu jonkinlaiseen epäviralliseen kollegionaaliseen toimintaan. Sanottiin, että kukaan itseään kunnioittava musiikkikriitikko ei saa antaa huonoa arvostelua U2:sta. Aleksis Kivikin on toisen taiteenlajin kanonisoitu pyhä taiteilija. Toisaalta Miina Äkkijyrkkä tai Teemu Mäki saattavat helposti mennä sellaiseen kategoriaan, että mitään heidän teoksiaan ei tule ottaa vakavasti, koska, no saatte itse lopettaa tämän virkkeen haluamallanne tavalla.

Informantit ja ilmiantajat

DDR:n eli Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin asiakirjoista käydään tälläkin hetkellä kovaa keskustelua. Tärkeässä asemassa keskustelussa on ollut Suojelupoliisi eli Supo, sekä tietenkin maineensa menettänyt Alpo Rusi ja pari vuosikymmentä sitten nimetty Tiitisen lista.

Alpo Rusia on epäilty vakoojaksi sekä ilmiantajaksi. Ilmiantaja termi esiintyi tänään Helsingin sanomien Sunnuntai-liitteen artikkelissa. Ilmiantaja on siis henkilö, joka on luovuttanut tietoja jollekin toiselle. Antropologian termistössä esiintyy taas termi informantti. Informantti on henkilö, joka antaa tietoja antropologille. Termien merkitys näyttää olevan siis samankaltainen. Niitä käytetään kuitenkin eri kontekstissa. Jos termit vaihdettaisiin keskenään, niin Alpo Rusi olisi informantti ja taas antropologi tekisi tutkimusta mm. haastattelemalla ilmiantajia.

Ovatko nämä termit sitten jollain tavalla arvolatautuneita? Sisältääkö kyseiset sanat joitain kulttuurillisia viitteitä, jonka perusteella voitaisiin ratkaista se käytetäänkö termejä myönteisessä, kielteisessä vai neutraalissa merkityksessä?

Informantti tarkoittaa antropologian termistössä ketä tahansa henkilöä, joka antaa tutkijalle materiaalia. Materiaalin laadulla tai määrällä ei ole mitään väliä. Tiedoksi saatetaan laskea mikä tahansa. Ilmiantaja taas kuulostaa ajatuksena jopa vastenmielisenä. Se on se kaveri, joka käy ilmiantamassa sinut opettajalle luvattomista teoistasi. Ilmiantaja on sekin mökkinaapuri, joka kertoo sinun kaavoituksen vastaisista rakennushankkeista. Joskus ilmiantajaksi kerrotaan myös se henkilö, joka paljastaa sinusta mairittelevia asioita. "Sä oot kuulemma Mensan jäsen? Ilpo ilmiantoi."

Verinen sunnuntai saa Smash asemin näyttämään lasten sadulta

Vuonna 2002 julkaistu Verinen sunnuntai (Bloody sunday) on tositapahtumiin perustuva tarina 1972 vuoden tapahtumista Irlannissa. Irlantilainen kansalaisoikeusliike marssii Vapaaseen Derryyn (Free Derry) kaupungintalolle, mutta osan mielenosoittajista siirtyy reitiltä pois heittelemään kiviä ja näyttämään keskisormea brittijoukoille. Joukot reagoivat tähän käyttämällä vesitykkiä, kyynelkaasua ja kumiluoteja. Pian tämän jälkeen armeija saa vihiä alueella mahdollisesta liikkuvasta IRA:n tarkka-ampujasta, jonka jälkeen annetaan lupa käyttää kovia ammuksia. Ensimmäinen uhri on Jackie Duddy, 17-vuotias nuori mies.

Brittijoukot ampuivat kovilla varmistamatta uhkaa. Silminnäkijöiden mukaan jopa pakenevia ihmisiä ammuttiin selkään. Jopa sen jälkeen kun käskettiin lopettamaan tulitus, Ted Lodenin johtamat joukot ampuivat sata ammusta pakenevan väkijoukon sekaan.

Elokuvan tarina alkaa marssin suunnittelusta ja päätyy lehdistötilaisuuteen, jossa kansanedustaja Ivan Cooper (James Nesbitt) kertoo, että tämä päivä on ollut suuri voitto IRA:lle. Useita ihmisiä tulee liittymään IRA:han tämän päivän takia. Cooper ajoi itse väkivallatonta vastarintaa. Toimittaja kysyykin lopuksi, että "minkä viestin haluat lähettää niille nuorille, jotka liittyvät IRA:han." "Tämän päivän tapahtumien jälkeen minä en pysty enää moralisoimaan heitä."

Elokuvan jälkeen Smash asemin kaltaiset voimatoimien liioittelut tuntuu aika kevyeltä tavaralta. Poliisi ei kuitenkaan ampunut yleisöä kovilla luodeilla. Kaikki on suhteellista.

Englanninkielinen wikipedia: Bloody sunday

Suomenkielisestä Wikipediasta puuttuu tuo artikkeli. Pitääkin yrittää ja jaksaa kääntää tuo jossain vaiheessa.

edit:
Jussi Saramokin kirjoitti aiheesta.

Kirjameemi

Kirjameemi (via Korpihippifeministi).

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita se blogiisi.

"Aluksi kristityt joutuivat kilpailemaan monien muiden uusien "mysteeriuskontojen" kanssa Välimeren kaupungeissa, ja kirkot pysyivät harvalukuisina, pieninä ja vähäpätöisinä."

J.R. Mcneill & William H. McNeill: "Verkottunut ihmiskunta - yleiskatsaus maailmanhistoriaan."

Historia kirjoitetaan kerran kuussa

Löysin vähän aikaa sitten mielenkiintoisen aikakauslehden nimeltään Historia. 11 kertaa vuodessa ilmestyvä lehti popularisoi historiaa jopa niin että välillä tuntuu kuin lukisi Tieteen kuvalehteä tai Seiskaa.

Huhtikuun numerosta löytyy mm. Leonardo Da Vincin perimä (joka pääteltiin kokoamalla hänen sormenjälkensä!), Narvikin meritaistelu (toisen maailmansodan juttuja - Norja, Britannia ja Saksa otti vähän yhteen Norjan rannikolla 1940), Evita Perónista ja Otto Von Bismarckin kevytluettavat historiikit ja Kolumbuksen synkkä menneisyys ("Kolumbus oli tyranni" huutaa otsikko ja kuvailee Gomorran 100 yötä).

Lehti on kuitenkin viihdyttävää että syventävää luettavaa painottaen molempien adjektiivien monimerkityksellisyyttä. Viihdyttävällä tarkoitan lähteettömiä paljastuksia. Syventävällä tarkoitan triviatiedolla mässäilyä.

Munich

Vuokrasinpa tuossa Munichin. Piti aikaisemminkin vuokrata se, mutta ajattelin, että se on liian ajankohtainen tällä hetkellä ja sydän ei välttämättä kestäisi. Katoin silloin Syrianan. Eipä sekään ollut niin kaukaa haettu.

Vuoden 1972 olympialaisissa palestiinalainen(?) ryhmä nimeltä Musta syyskuu ottaa panttivangiksi Israelin maajoukkueen jäseniä. Yrityksessä vapauttaa panttivangit käy niin kuin aina käy - kaikki kuolee.

Israelin sen aikainen pääministeri Golda Meir päättää tehdä esimerkin tuleville ihmisille mietittäväksi: Israelin kansalaisilla ei ole hintaa. Avner (Eric Bana), joka on Mossadin tulokas, ja jonka isä on tunnettu sotasankari, palkataan ottamaan tehtävä vastaan. Hän tulee johtamaan viiden ihmisen ryhmää, jonka tehtävänä on tappaa 11 epäiltyä. Ainoa ehto on, että arabimaihin ei mennä. He saavat toimia vain Euroopassa ja heidän pitää välttää sivullisia. Teloitustapana suositaan räjähteitä pyssyjen sijaan, jotta saataisiin otsikoita.

Avner lähtee hyvillä mielillä etsimään uhrejaan. Ensimmäisen, hieman kömpelön surman jälkeen, he ryhtyvät käyttämään räjähteitä. Ajan kuluessa uhri toisensa jälkeen kuolee erilaisin pommein. Sivullisten uhrien määrän kasvaessa, ryhmä huomaa pian ampuneensa myös CIA:n ja KGB:n väkeä. Avnerin johtama ryhmäkin alkaa pienentyä yksi kerrallaan. Eikä ryhmä pienen luonnollisten syiden takia; Yksi toisensa jälkeen heistä tulee kuten heidän uhreistaankin, varoittavia esimerkkejä.

Ryhmälle annettiin 250000 dollaria alkupääomaa, jota tultaisiin täydentämään varojen loppuessa - kuitteja vastaan. Tässä tietona, että ensimmäisen uhrin hinnaksi tuli kolmisensataatuhatta dollaria, mutta lopulta hinta kasvoi huomattavasti. Muutaman miljoonan jälkeen yhdeksän yhdestätoista (9/11) saatiin murhattua.

Elokuvassa ryhmän ulkopuolinen tehtävänantaja pohdiskelee, että tuleepa tämä kalliiksi, niin osataan huomauttaa, ettei niiden palestiinalaistenkaan tappaminen ole halpaa hupia. Mikä sitten saa Israelia ympäröivät vallat ottamaan Palestiinan tilanteen niin vakavasti? "He vihaavat palestiinalaisia, mutta he vihaavat juutalaisia enemmän."

PLO:n jäsenet tarjosivat luovemman lähtökohdan toiminnalleen: "koti on kaikki kaikessa." Ja koti on siellä, missä se punainen pumppu on. Ja mitä lopulta Mustan syyskuun johtajien tappamisesta seuraa? Heidät korvaa toiset ihmiset, jotka vaativat vieläkin äärimmäisempiä tekoja. Oletan, että joka tapauksessa johtoon astuu aina hieman maltillisempia kavereita, kuin ympäröivät ääripäät. Kun maltilliset lähtee, se on tervetuloa kavereille, jotka ovat hieman kallelaan suurempaan uhrautuvaisuuteen. Uskonnosta tulee politiikkaa ja irronneita päitä lasketaan vieläkin.

Tulipa mieleen dialogin pätkä Israelin valtion olemassaoloa tukevasta mielenosoituksesta. Siellä minulta kysyttiin, että minkä arvoinen on Israelin siviili? Vastasin, että samanarvoinen kuin Libanonin siviili. Vastauksena vastaukseeni sain kuulla: "te ootte niin lapsia. Kasvakaa nyt." Kun ihmiset valitsee sodan puolet, niin rauhan puolustajille jää aika vähän tilaa. Kun kumartaa yhteen suuntaan (rauha) pyllistää toiseen (sota, puolista välittämättä). Siinä mielenosoituksessa kuultiin myös, että joko olette meidän puolella tai meitä vastaan.

Minä olen vastaan. Sotaa.

technorati Munich, avner, Musta syyskuu, PLO, sota, rauha, Israel, Golda Meir,terrorismi, mielenosoitus, CIA, KGB, mossad, olympialaiset, 1972, Eurooppa, Elokuvat.