Menneet ja tulevat puoluetuet

Valtion antamia tukia on aina hyvä tarkastella säännöllisin väliajoin. Hyvät tavat on nostaa mikroskoopin alle yksittäinen asia, jotta julkisesta keskustelusta tulee monipuolista. Kokoomusnuoret pääsi nyt jännästi esille säätiöimällä ylijäämää. Poliittiset nuorisojärjestöt ovatkin olleet jo esillä kun hallitus antoi nuorisolain perusteella säälittävän vähän toisille järjestöille ja runsaasti toisille järjestöille. Keskustelu ehti vähän laantua kun huomattiin, että suurilta järjestöiltä leikattiin tukea, ja pienille järjestöille tukea lisättiin tai ainakin oltiin leikkaamatta.

Sitten Mikko Sauli kävi päräyttämässä, että yhden järjestön jäsenrekisterit eivät ole aivan hyvän tavan mukaisia. Vaikka ei tämäkään ollut ensimmäinen kerta Suomen historiassa eikä Suomen lähihistoriassakaan. Aikaisemmin kävi ilmi, että Keskustalla on huomattava määrä jäseniä, jotka eivät tiedä jäsenyydestään. Vuosikymmeniä sitten sitten ei edes ollut este olla nuorisojärjestön jäsen vaikka olisi kuusikymmentä. Ajat ovat muuttuneet, mutta eivät merkittävästi. Se, minkä verran jäsenmäärät vaikuttavat haettuihin tukiin, jää itsellekin arvailun varaan. Laki on hieman epäselvä.

Jäsenmäärän tulisi olla yli tuhat jäsentä, mutta huomioon voidaan ottaa monia muitakin seikkoja, joiden merkittävyyttä voi arvioida vain vanhojen käytäntöjen pohjalta. Mitäpä jos poliittisille nuorisojärjestöille annettaisiin tukea pelkän edustuksellisuuden varjolla? Puolueille nuorisotyötä tekevät järjestöt voisivat saada tukea esimerkiksi pelkästään omien edustajien perusteella. Esimerkiksi Kokoomusnuoret saisivat tukea jokaisesta alle 30-vuotiaasta kansanedustajasta. Ilmeinen ongelma tässä lienee, että tukea on totuttu antamaan monille järjestöille perusteilla, jotka eivät liity mitenkään poliittisiin voimasuhteisiin eduskunnassa.

Esimerkiksi partiolaisten nuorisolain perusteella saama tuki perustuisi järjestön edustavuuteen eduskunnassa. Tämä voitaisiin ehkä ohittaa sillä, että tuen perusteeksi riittäisi myös jos kansanedustaja on joskus ollut partiolainen. Tässä vaiheessa ajatusketjua tulisi jo ehkä miettiä, että pitääkö tuen perustua pelkkään edustukselliseen demokratiaan? Ehkä muut perusteet voisivat olla olennaisempia. Enkä ole vielä ehtinyt edes ajatella, tulisiko tukia jakaa ylipäätänsäkään. Kun tästä kohusta tehdään aikanaan joitain mahdollisesti järkeviä johtopäätöksiä, voin ennustaa jo seuraavia kohteita, joista on syytäkin ehkä keskustella.

Sivistysjärjestöt
Tiesittekö, että monet yhdistykset järjestävät sivistystoimintaa. Kansanopistot, joissa voi opiskella tietokoneenkäyttöä, taiteita, kirjanpitoa ja vähän kaikkea muutakin? Osa näistä järjestöistä on lähellä puolueita. Kokoomuksella on omansa, Vihreällä liitolla on omansa, SDP:llä on omansa ja Vasemmistoliitolla on omansa. Vaikka järjestöt ovat muodollisesti itsenäisiä, järjestävät ne opetustoimintaa läheisessä yhteistyössä puolueiden kanssa.

Näissä järjestöissä ei ole mikään este vaikka ei olisikaan puolueen jäsen tai kuuluisi toiseen puolueeseen, mutta yhdistykset järjestävät toimintaa hyvin lähellä puolueita. Esimerkiksi vaalien alla saatetaan järjestää kotisivujen tekokursseja, joihin puolueitten ehdokkaat ja tukiryhmät mielellään osallistuvat, jos tietotaitoa ei ole ennestään. Keskustelussa todennäköisesti tullaan huutamaan piilopuoluetukea ja väite pitää paikkaansa.

Onko se sitten paha, että yhdistykset järjestävät koulutustoimintaa, joissa ihmiset voivat kehittää omia taitojaan sellaiseen suuntaan, mistä saattaisi olla hyötyä vaaleista? Mielestäni ei, mutta tällä ei välttämättä ole mitään merkitystä siinä vaiheessa kun keskustelu alkaa. Toivottavasti johtopäätökset ovat kuitenkin sen suuntaisia lopuksi, että ihmisten omatoimisuus, kouluttautuminen ja yhteisöllisyys ovat tärkeämpiä asioita kuin se, minkä puolueen jäseniä mahdollisesti istuu sivistysyhdistysten hallituksissa.  

Thinktankit
Sitten tuleekin ehkä pienoisena yllätyksenä, että useammalla puolueella on oma ajatushautomo. Nämä, yleensä 1-3 hengen pyörittämät, tutkimuslaitokset tekevät yhteistyötä puolueiden ja akateemisen maailman välillä tuottaen tieteellistä materiaalia puolueiden käyttöön. Kaiken lisäksi nämä laitokset saavat puoluetuesta irrallista erillistä tukea perusteilla, joita voi kaikki ihan yksin omissa pikku pääkkösissään arvailla.

Tässä keskustelussa tullaan ehkä jopa julistamaan tutkimusten uskottavuus, koska tiedetään laitosten olevan lähellä tiettyjä puolueita. Siitä ei pidä huolestua. Se on osa pelin henkeä. Aika nuoresta pitäen olen antanut itseni opetettavan, että tieteellisessä maailmankatsomuksessa on se hieno puoli, että saa olla vaikka kuinka varma datasta ja johtopäätöksistä kunhan on valmis huomioimaan, että premissit ja johtopäätökset saattavat olla väärin. Tämän mahdollisen tulevan puoluetukikeskustelun suuntia on vaikea arvailla. Ehkä se on jo käytykin eikä siihen palata seuraavaan viiteen tai viiteenkymmeneen vuoteen. Ehkä ajatushautomot pyörivät niin pienillä budjeteilla ja ovat liian vaikeasti hahmotettavia yhdistyksiä, että on parempi vain, että kukaan ei lähde sorkkimaan näitä. Ei kait niitä olisi, jos ei niistä olisi hyötyä.

Lasten järjestöt
Jotta koko kenttä voitaisiin käydä oikeasti lävitse, niin valtio tukee myös sellaisia pikkulaisia järjestöjä kuin partiolaisia. Tämän lisäksi on olemassa esimerkiksi pioneerit, jotka ovat hyvin lähellä Vasemmistoliittoa. Ainakin toimisto sijaitsee samassa talossa Vasemmistoliiton kanssa. Uskontovapaa partiolaistoiminta voi sinänsä kuulostaa ihan viattomalta, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä aivopesulaitoksia ne sellaiset ovat. Keskustelussa tulee olemaan esillä, kuinka pioneerileireillä aivopestään pieniä ja viattomia lapsia ajattelemaan vasemmistolaisittain. Siinä vaiheessa toivon, että kukaan Vasemmistoa vastustava ei paljastaisi olleensa joskus pikku pioneeri, koska se todistaisi oikeistolle, että pioneerien tukeminen on hyvä asia.

Lehdistötuki
Tätä keskustelua käytiin jo viime vaalien jälkeen, joten turha alkaa nyt nipottamaan. Paitsi olisihan se kiva, jos Suomessa olisi useita päivälehtiä, joissa olisi monipuolisesti maailmaa kommentoivia pääkirjoituksia.

Vuoden Kiila 2008 on Katariina Lillqvist

Tänään taiteilijayhdistys Kiila palkitsi Katariina Lillqvistin uran Kiila-palkinnolla, joka myönnetään merkittävästä urasta tai aikaansaannoksesta kulttuurin, taiteen ja yhteiskunnan saralla. Hauskoja otsikoita antoivat sekä Uusi Suomi (Homo-marski-animaation-Lillqvistille tunnustusta) että Iltalehti (Homo-Marskin tekijä palkittiin) .

Vuoden Kiila palkinto myönnetään vuosittain tunnustuksena merkittävästä urasta tai aikaansaannoksesta taiteen, kulttuurin ja yhteiskuntaelämän alalla. Palkinto on vuodesta 1980 lähtien jaettu 27 kertaa. Palkittujen joukossa on muun muassa sellaisia merkittäviä suomalaisia taiteilijoita kuin kirjailija Rosa Liksom, teatteriohjaaja Kristian Smeds ja säveltäjä Kalevi Aho. Kiila-palkinto annetaan nyt vasta toista kertaa elokuvantekijälle. Vuonna 2003 Kiila-palkinnon saivat dokumenttielokuvantekijät Kanerva Cederström ja Kiti Luostarinen.

Vuoden 2008-Kiila-palkinto myönnetään Katariina Lillqvistille hänen merkittävästä työstään elokuvan ja radioteosten parissa. Lillqvistin keskittyminen nukkeanimaatioon on ollut rohkeata, ja hänen työnsä ovat Suomessa nostaneet alan arvostusta. Laajempikin yleisö on alkanut ymmärtää, ettei nukkeanimaatio ole vain lasten elokuvien ilmaisukeino, vaan sen avulla voidaan käsitellä mitä tahansa.

Lillqvistin työ elokuvien parissa on ollut monimuotoista. Hän on usein käsitellyt erilaisia kulttuureja ja ollut näin osaltaan lisännyt suvaitsevaisuutta. Esimerkiksi animaatiosarja "Mire Bala Kale Hin – tarinoita matkan takaa" vuosilta 2001-2003 käsitteli romanien elämää. Tänä päivänä, kun oikeistopopulismi nousee Euroopassa, Suomessakin, ja puhutaan yhä enemmän "linnake-Euroopasta", on tärkeää, että löytyy taiteilijoita, joiden töissä näkyvät suvaitsevaiset ja monikulttuuriset teemat.

Lillqvistin työt ovat usein olleet rohkean yhteiskunnallisia ja herättäneet särmikästä keskustelua. Lillqvist on tehnyt kaikkiaan 15 nukkeanimaatiota, dokumenttielokuvaa ja radiodokumenttia. Hänet on palkittu jo useasti kotimaisilla ja kansainvälisillä palkinnoilla, mm. kolmesti Tampereen elokuvajuhlilla, Berliinin elokuvajuhlien Hopeisella karhulla, Montrealin Film Festivalin erikoispalkinnolla, Telviksellä. Lillqvist on saanut myös Suomen valtion taidepalkinnon.

Tänä vuonna Lillqvistin nukkeanimaatio Uralin perhonen herätti kiivaan keskustelun marsalkka Mannerheimin seksuaalisesta suuntautumisesta ja sananvapauden rajoista Suomessa. Elokuvan viittaukset Mannerheimin homoseksuaalisuuteen ja marsalkan esiintyminen muun muassa korsetissa olivat liikaa piireille, jotka vaalivat Mannerheimista pronssiin valettua pysäytyskuvaa. Elokuvassa käsiteltiin vaikuttavasti myös valkoisten toimeenpanemaa joukkomurhaa Tampereen taistelun jälkeen vuonna 1918. Uralin perhonen avasi mahdollisuuksia keskustella suvaitsevaisuudesta ja kansallisesta historiankirjoituksesta uudella tavalla. Elokuvan esteettiset ansiot ovat myös moninaiset.

Lisätiedot
Jaakko Vasankari
Kiilan sihteeri
044-9664659
jage.vasankari@gmail.com

Katariina Lillqvist
katariina.lillqvist@gmail.com

Historia kirjoitetaan kerran kuussa

Löysin vähän aikaa sitten mielenkiintoisen aikakauslehden nimeltään Historia. 11 kertaa vuodessa ilmestyvä lehti popularisoi historiaa jopa niin että välillä tuntuu kuin lukisi Tieteen kuvalehteä tai Seiskaa.

Huhtikuun numerosta löytyy mm. Leonardo Da Vincin perimä (joka pääteltiin kokoamalla hänen sormenjälkensä!), Narvikin meritaistelu (toisen maailmansodan juttuja - Norja, Britannia ja Saksa otti vähän yhteen Norjan rannikolla 1940), Evita Perónista ja Otto Von Bismarckin kevytluettavat historiikit ja Kolumbuksen synkkä menneisyys ("Kolumbus oli tyranni" huutaa otsikko ja kuvailee Gomorran 100 yötä).

Lehti on kuitenkin viihdyttävää että syventävää luettavaa painottaen molempien adjektiivien monimerkityksellisyyttä. Viihdyttävällä tarkoitan lähteettömiä paljastuksia. Syventävällä tarkoitan triviatiedolla mässäilyä.