Lisää Mobile horroria

Katsoin juuri Mikko Kuparisen ohjaaman Mobile horrorin, joka on Juha Jokelan noin vuosikymmen sitten käsikirjoittama Teatteri Jurkan kantaesitys. Näytelmä oli menestys, joka levisi ympäri Suomea. Ensimmäinen oma kosketukseni näytelmään oli Sakari Hokkasen Loistoteatterille ohjaama versio. Tv-versio todisti tekstin elinvoimaisuuden. Maria Hukkamäen etsiessä ohjauskurssilleen tekstiä, ehdotin aika nopeasti Jokelan Mobile horroria sekä Fundamentalistia. Jokelan teksteissä on nimittäin hienosti rakennettuja, monipuolisia konflikteja, että en ihmettelisi, jos tekstejä esitettäisiin vielä kymmenien vuosien päästä. Tämä tosin vaatii teatterintekijöitä löytämään Jokelan näytelmät uudestaan ja uudestaan. Tosin Heikki Viljan Loistoteatterissa esittämä Seppo oli maanisuudessaan lyömätön. Itselle muistutus: älä vertaa tv- ja elokuvanäyttelemistä keskenään

Kesäteatteria taas tarjolla

Jokakesäinen ylistys taiteelle ja kulttuurille, eli suomalainen kesäteatteri, on aloittanut toimikautensa. Tarjolla on ollut jo tähän mennessä Teatteri Poleemin Tee tilaa. Helsingin esityskausi on jo päättynyt, mutta teos on mahdollisesti mahdollista bongata Faces-festivaaleilla Karjaalla (2.-4.8).

Tulevana viikonloppuna Ilvesteatterin alaisuudessa toimiva Kumpulan metsäteatteri esittää suomalaisen laman uusintana (ensi-ilta 18.7.). Great Depressions Raisa Marjamäen, Viivi Kaakkisen ja Henriikka Himman käsikirjoittamana ja viimeksi mainitun ohjaamana. Marjamäki on jo toista kertaa kirjoittanut Kumpulaan esityksen. Aikaisemmin hänen kynästään on irronnut kehuttu Raamattu.

Perjantain jälkeen Loistoteatterin Vartiosaaren Robin Hood palaa uudelleen sinne minne se kuuluukin. Esitystä on ilmeisesti päivitetty ainakin näyttelijöiden osalta jonkin verran. Heikki Vilja ja Juho Itkonen nähdään edelleen Sakari Hokkasen ohjauksessa. Uutuuksia lienee Ninni Parviainen ja Matias Hasu.

Teatteri Beowulf taas tulee tarjoamaan poikkeuksellisesti kauhua kivinokan teatterillaan. Shakespearisti Joel Elstelän ohjaama Noita palaa elämään saa ensi-iltansa 25.7. Lavalla nähdään ainakin ohjaajan luottonäyttelijä Laura Karpasuo.

Paatosta ethoksen päälle

Normaalisti en pidä farssista teatterin lajina mitenkään kestävän ajatusten herättäjänä, niin joskus sitä vain kusella käydessä osuu sähköpaimeneen. Enkä siitä huolimatta ole koskaan uskonut, että farssi voisi päätyä paatokseen tekemättä itseään naurettavaksi. Viime perjantaina päädyin omaa vaalislogania mukaillakseni johtopäätelmään, että jos on oikeasti, aikuisten oikeasti, pakko katsoa vuodessa yksi farssi, niin minä pistäisin pitkävedon ekaksi osumaksi Heikki Viljan ohjaaman, Dario Fon käsikirjoittaman Ei makseta! Ei makseta! -näytelmän.

Minulla on ollut joskus ansaitsematon kunnia työskennellä Heikki Viljan (ohjaaja), Sakari Hokkasen (tuottaja), Ninni Parviaisen (näyttelijä) ja Milka Timosaaren (valosuunnittelu) kanssa. Ehkäpä jopa voisin sanoa eräästä rivinäyttelijästä nimeltä Marko Lindholm (jota näyttelee muuten samalla nimellä varustettu tavallinen rivinäyttelijä), että eipä ole koskaan muuten käsikirjoittaja ja ohjaaja löytänyt yhtä hyvää yhteistyökumppania, etteikö farssin tyylilajin jännite kestäisi sitä.

Näytelmähän sijoittuu jonnekin tonne etelään, missä nobelkirjailijat kirjoittavat farsseja siitä, miten mulkut (työväenluokka) hieman alkavat epäilemään, että heidän edustajansa (työväenluokka) tuolla jossain, saattavat olla hieman liian työväenluokkaisia (mulkkuja). Siellä jossain myös jollain tehtaalla onnistutaan miettimään sitä, että kenenköhän hyväksi sitä töitä oikeasti tehdään. Siellä kaukana jossain mietiskellään myös naisen paikkaa, poliisin paikkaa ja teknologisen kehityksen paikkaal. Kaiken tämän yhdistämisestä syntyy ilakoivalla tavalla elämän myönteinen itselle naureskelu. Fo hallitsee tekstissään juuri sen, millä me haluaisimme nauraa. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole riittävästi työväenluokkaa, riittävän feministi tai riittävän anarkisti ollakseen oikeasti puhdas ja vapaa. Heikki Viljan ohjauksessa, ja itsessään uskovassa näyttelijäntyössä, tulee oikeasti eteen maailma, jossa joutuu vittu nauramaan itselleen.

Hauskintahan tietenkin koko asiassa on se, että näytelmä on farssi, esitystä katsoessa pitääkin nauraa. Uskomattominta kaikessa ennalta-arvattuudessaan koko näytelmässä on se, että lopun pateettiset julistukset on oikeasti vetoavia. En oikeasti ole ikinä missään maailmassa kuvitellut, että näytelmä, jonka lopussa hahmot puhuvat siitä, että pitäisi kuvitella "maailma, jossa voi nähdä puhtaan taivaan", "missä sillä ei ole väliä oletko mies vai nainen", "jokainen voi olla turvassa, terve ja vapaa" voisi toimia ilman, että yleisö kokee myötähäpeää. Oikeasti minä halusin liittyä seuraan heitetyn paperimassan ja tyhmien kylttien kanssa rintamaan vaatimaan näitä asioita yhdessä.

Huolimatta siitä, että minulla on ollut ansaitsematon kunnia tehdä yhteistyötä Viljan kanssa, ja olen ollut siis lavalla hänen kanssaan, että olen saanut ansaitsemattoman kunnian olla katsomassa häntä lavalla katumatta pätkääkään, niin minä haluan saada hänen tuotantoaan tulevaisuudessakin lavalle.

Parhaiten teatterissa nimittäin toimii vilpittömyys, ja Vilja hallitsee sen.

technorati Heikki Vilja, stadia, ohjaus, teatteri, Darion fo, farssi, kritiikki, taide, Sakari Hokkanen, arvio, näytelmä, Marko Lindholm, Ninni Parviainen, Milka Timosaari.