Huono kasvatus

Pedro Almodóvarin vuonna 2004 julkaistu Huono kasvatus (Mala education) on puhdas yllätys vaikka hienoa art housea odottaakin.

Juonena on kahden kouluaikaisen rakkaan uudelleen tapaaminen. Ignacio tulee tapaamaan vanhaa kouluaikaista rakkauttaan Enrique saadakseen töitä näyttelijänä. Hän tuo mukanaan käsikirjoituksen, jonka alku perustuu tositapahtumiin heidän nuoruudestaan ja loppuosa fiktioon, koska ei ole enää yhteistä tarinaa.

Tarinassa on rikottu aikajärjestys, jossa kuvataan myös käsikirjoituksen henkiin laittamista. Hieman samaan tyyliin kuin Rakastunut Shakespeare elokuvassa kuvataan käsikirjoituksen syntyä että harjoituksia. Nyt kyseessä onkin elokuva, joka jäljittelee todellisuutta. Huonossa kasvatuksessa on mukana hieman enemmän film noir -vaikutteita eli perusdekkarin aineksia. Siinä vaiheessa kun katsoja ymmärtää katsovansa jonkinlaista mysteeriä elokuvia alkaa näyttää ihan toisenlaiselta kuin katsoessaan miten kaksi niin kauan toisistaan erossa ollutta rakastavaiset pärjäävät nykypäivänä. Kohtaus, missä selvitetään itse mysteeri eli kuka Ignacio oli ja on, miten hän kuoli ja miten hän elää, on kuin etsisi kananmunia jääkaapista huomatakseen että ne on pöydällä. Samassa kohtauksessa yksi pari menee katsomaan film noir -viikkoja elokuvateatteriin tappaakseen aikaa kun "rikos on tapahtunut".

Pahoittelen tiettyä epämääräisyyttä kuvauksissa, mutta en halua tappaa elokuvan iloa kenenkään puolesta. Elokuvasta kertominen on kuin opettaisi oikotietä Zeniin.

Tapahtumat sijoittuvat karkeasti kolmeen eri maailmaan. Nykyaikaan (1980), joka on elokuvan lopulta todellisin taso. Lapsuuteen, jolle ei annneta tiettyä vuosilukua sekä käsikirjoituksen elävöittämiseen (1977). Elokuva ei vaadi suuria lihaksia tai kokemusta elokuvista samalla tavalla kuin jotkin tietyt genret. Hyvänä puolena olen aina pitänyt art house -elokuvissa siitä, että niissä ei selitetä tapahtumia vaan kaikki tapahtuu aina katsojan päässä, johdonmukaisesti ja mystisesti. Samalla tavalla kuin ratkotaan matemaattisia ongelmia. Etsimällä kokemuksia, joilla voisi päästä haluttuun lopputulokseen.

Huono kasvatus on hyvä vastine valmiiksi pureskellulle maailmalle aina kun kaikki tuntuu niin vaihtoehdottomalta. Se, miten itse elokuvan näin, täysin johdonmukaisena tarinana, avautuu toiselle ihmiselle eri tavalla, mutta varmasti yhtä johdonmukaisena. Lopulta Huono kasvatus on kuin peili, johon katsomme, projisoimme oman toivomme, epätoivomme, uskomme, maallisuutemme, seksuaalisuutemme, kaiken, minkä uskallamme.

Jos katsomme riittävän syvälle pimeyteen, sieltä katsoo peto takaisin.