Minun kaupunkini

Minut on ensimmäistä kertaa haastettu ja vielä niinkin seksikkäästä aiheesta kuin kaupunkisuunnittelusta. Älkää silti peljätkö. Riku Eskelinen haastoi visioiman Helsingin tulevaisuutta. Tulen käyttämään tässä kirjoituksessa muutamaa otsikkoa, tämäkin ensimmäistä kertaa. Ingressi vain puuttuu.

VAPAA TILA

Julkinen, kaikille avoin tila on pienentynyt jatkuvasti. Julkinen tila ei ole pienentynyt kuitenkaan kuin yhteisenä julkilausumana, vaan pala kerrallaan ja sieltä täältä. Tämän näkeminen vaatii isompaa näkökulmaa kuin yksi vuosi. Toisinkin voisi olla. En nyt lähde kaupallisuutta suoraan kritisoimaan, vaan yritän olla vähän yleisempi.

Julkista tilaa on pienennetty vähän kerrallaan, ei kuitenkaan niin, että sanottaisiin, että tietyt tilat olisivat ei-julkisia.

Kuvitelkaapa kaikki niitä ostoskeskuksia, joita on laajennettu ja rakennettu pääkaupunkiseudulle tämän vuosituhannen alusta. Ne kutsuvat meitä kaupunkilaisia "yhteiseen olohuoneeseen", paikkaan missä voi vaan olla. Mutta ne eivät ole paikkoja, missä olla. Niissä voi olla tietyllä tapaa: hiljaa, häiritsemättä muita. Toisin kuin puistoissa, nuorisotiloissa ja ravintoloissa. Seurallisuus on kiellettyä. Väittäisin tätä harhaan johtavaksi markkinoinniksi, josta pitäisi asettaa liiketoimintakieltoon.

Silloin tällöin, kun olen julkisesti median (lehdet, netti) kautta puhunut näistä asioista, olen kaivannut yllätyksellisyyttä. Sitä, että ihmiset järjetävät yhteisöllistä toimintaa. Minulla on sanottu tai kirjoitettu, että "ei kai nyt missä tahansa voi pitää mielenosoituksia" tai "pitääks kaikki paikat hajoittaa, jotta nuoriso saisi vähän jännitystä." Ottamatta nyt varsinaisesti kantaa siihen, mitä nämä ihmiset ovat yleisesti ajatelleet, niin sanon sen, että pidän mielikuvituksen puutteena sitä, että nuo ovat ainoat asiat, jotka muodostavat joillekin ihmisille "yllätyksellisyyden".

Jos kaikki ihmiset ohjataan ostoskeskuksiin viettämään aikaa, niin kynnys kaikenlaiselle osallistumiselle ja osallistamiselle on laskettava samalla tasolle kuin Tokoinrannassa, Esplanadin puistossa tai Kaivopuistossa. Silloin nämä "yllätykset" ovat musiikki, teatteri tai istuskelu siellä, missä on tilaa. Tila on muutakin kuin kävelyreitti pisteen A ja B välillä.

Ostoskeskukset eivät ole kuitenkaan mitään trendien luojia, vaan ne alunperin julkiset tilat. Torit, joilla pystyi viettämään aikaa ja olla sosiaalinen, käyttämättä rahaa. 1990-luvun puolivälissä Helsingin metroasemilla otettiin käyttöön "asiaton oleskelu kielletty" -politiikka.

Jos olet, et voi asiattomasti oleskella. Jopa kunnalliset, julkiset palvelun tarjoajat ottivat tämäm ajatuksen käyttöön. HKL tulkitsi tämän filosofisen ajatuksen niihin aikoihin siten, että jos et tiedä minne olet menossa, mene miettimään sitä muualle. Ajatus kukoistaa edelleenkin. Sinun on näyteltävä, että tietäisit minne olet menossa, mutta odottelet vain lähtöä.

KATU ON ILMOITUSTAULU

Vuosia sitten, kun Helsingissä aloitettiin Stop töhryille -kampanja, lähdettiin lopettamaan pommaamista (en vieläkään suostu käyttämään bompaus-termiä), oltiin kuin oltais pesemässä kännisten ihmisten oksennuksia. Todellisuudessa silloin alkoi nollatoleranssi kaikelle "katukulttuurille". EU:n ansiosta (siitäkin on välillä hyötyä, Eu on kuitenkin työkalu, ei päämäärä) sallittiin katusoittaminen ilman lupaa. Mutta hyvä taide ei miellytä kaikkia. Hyvä taide mielestäni on sitä, että se jakaa ihmisten mielipiteitä tai ainakin herättää ajatuksia, joita muuten ei olisi syntynyt.

Puolitoistavuotta sitten otettiin kiinni henkilö, joka oli liimaillut "let me love" -tarroja ympäri kaupunkia. Silloin poliisi tutki motiivia. Jos ei ole selvinnyt vielä, niin lainaan erästä englanninkielistä kansanviisautta: "Always read the label".

Stop töhryt -kampanjan nykyiset 1,5 miljoonaa (muistinvarainen) euroa käytetään FPS:n palkkaamiseen syyllisten kiinnottamiseksi ja sellaisten paikkojen pesemiseen, joita suurin osa kaupunkilaisista ei tule näkemään.

Sähkökaappeja ja harmaita seiniä ei saa kaunistaa millään omaehtoisella. Graffitit, tarrat ja julisteet eivät ole estettisiä kaikkien mielestä. Kaikki eivät myöskään pidä modernista tanssista, beatnikista tai Dave Lindholmista. Nuo kolme mediaa kadulla ovat kuitenkin muutakin kuin pelkästään taidetta, ne ovat mielipiteitä ja ilmoituksia. Niitä pitää osata vain lukea. Sähkökaappien koristeet, jotka on osan mielestä rumia itsessään (julisteet ja tarrat siis) ovat myös ilmoitustaulu.

Niissä kerrotaan tapahtumista, joista ei muuten kerrota, ja niissä kerrotaan tapahtumista niille, jotka eivät lehtien menopalstoja lue. Katutaide on media, joka mainostaa ja kertoo mielipiteitä sekä on kosketus mystiikkaan. Joku haluaa minun kuuntelevan.


JOUKKOJEN PITÄÄ LIIKKUA JOUKOISSA

Tehokas joukkoliikenne ei ole tarkoitettu vain nopeaan ja vaivattomaan liikkumiseen. Joukkoliikenteen pitää olla myös ekologista. Per matkustaja -kaavalla laskettuna metro on energiankulutukseltaan kaikkein tehokkain. Yksityisautoiluun nähden ainoat enemmän energiaa henkilöä kohden kuluttavat on joukkoliikenneväline nimeltä lentokone.

Yksityisautoilu on tarpeellista, mutta se on luxus, mihin tulevaisuudessa ei ole varaa. Paitsi niillä, jotka ovat valmiita sotimaan sen takia. Yksityisten autojen tarvetta on mietittävä tulevaisuudessa. Autolla voi kuljettaa kaikenlaista tavaraa, mutta tarvitseeko jokaisen kuljettaa itsensä autolla. Jos ennen yksi auto toi maitopurkin sadalle ihmisille, nyt sata ihmistä käy autolla hakemassa yhden purkin. Lähikaupat ovat kalliimpia, mutta ekologisempia. Suuret ostoskeskukset ovat vain ulkoistaneet logistiikkapalvelut kunnille ja kuluttajille.

Maailman tulee tulevaisuudessa kulkea raiteilla, niin myös Helsingin. Harmillista, että seuraavat kunnallisvaalit on vasta 2,5 vuoden päästä. Nykyistä valtuustoa (myös ympäryskuntien) pidän linjattomana. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin. Tämmöiset asiat herättää keskustelua poliitikoissa. Puolesta ja vastaan löytyy argumentteja jatkuvasti. Näistä siis tapellaan, mutta argumentit on typeriä. "Jos liikennettä siirretään raiteille, pitääkö mun luopua autostani." "Mitä jos ne metrot/raitiovaunut slummiuttaa mun asuinalueen." Onko Punavuori tai Töölö jotenkin slummiutuneita? Molempiin pääsee raitiovaunulla tälläkin hetkellä.

HAASTEET

Nyt haastan sitten muita bloggaajia kirjoittamaan kelojaan kaupungin tulevaisuudesta. Muutaman henkilön jätän haastamatta sen takia, että he eivät pidä kokonaista blogia, eli heiltä puuttuu kommenttiosuudet kokonaan. Etsitäänpäs helsinkiläisiä ja ah, otan löytyihän näitäkin ja paljon. Pahoittelut, että tekstistä tuli näin pitkä, mutta kirjoitin tämän ravintolassa. Tämä siis niille, jotka jaksoivat lukea tänne asti.

Avataan Blogilista ja katsotaan suosikit. Haasteet lähtee Juhani Lohikoskelle, Tapio Laaksolle, Osku Pajamäelle, Steen1:lle, Eka binille, Pekka Buttlerille, Laura Tuomiselle, Timo Riitamaalle sekä Aija Typölle.

Vastauksia on tullut seuraavilta:
Eka Bini: Mun stadi
Tapio Laakso: Mun kaupunki
Laura Tuominen: Minun Helsinkini, part one
Hinkstoona: sohvalta käsin

technorati Helsinki, kaupunkisuunnittelu, Riku Eskelinen, vapaa tila, julkinen tila, esplanadi, punavuori, töölö, raitiovaunut, metro, Stop töhryille, fps, fäpsit, joukkoliikenne, rahattomuus, graffitti, pommaamimen, bompaus, julisteet, tarrat, sähkökaapit, harmaat seinät, koristeet, katutaide, kulttuuri, katukulttuuri, taide, yksityisautoilu, raideliikenne, Juhani Lohikoski, Tapio Laakso, Steen1, Eka bini, Osku Pajamäki, Pekka Buttler, Laura Tuominen, Timo Riitamaa, Aija Typpö.