Aristotelen runousoppi on vanhin tuntemamme teatteria (runoutta ja tragediaa) koskeva tutkielma. Siihen kyseisen kirjan arvostuksen pitäisi suunnilleen päättyäkin. Aristoteelinen draaman kaari on nimittäin itsestäänselvä. Tragedialla on alku, keskikohta ja loppu. Alkua ennen ei ole mitään, mutta sen jälkeen tapahtuu. Loppua taas määrittää se, että sitä ennen tapahtuu jotain, mutta ei enää sen jälkeen. Keskikohdassa tapahtuu jotain, mutta myös sitä ennen on tapahtunut jotain, että myöskin sen jälkeen. Täysin looginen, mutta toisaalta niin turha selvitys. Pitää ottaa kuitenkin huomioon, että Aristoteles ei pitänyt luentoja nojaten välttämättä mihinkään käsillä olevaan aineistoon, vaan harrasti filosofiaa oppilaidensa kanssa kävelemällä ja keskustelemalla. Aristoteleen runousopin uskotaankin olleen vain hänen omia muistiinpanoja.
Aristoteleen runousoppi sisältää myös monia kommentteja, joita voisi pitää vuoden 2007 minä tahansa aamuna ylimielisinä. Euripidekseen Aristoteles suhtautuu käännettynä nykykielellä seuraavasti: "hyvä näytelmäkirjailija, mutta ihan paska tuottaja." Pentti Saarikoski antaa yhdelle Aristoteleen kommentille vapautuksen. Orjista ja naisista puhuessaan, hän piti tiettyjä reaktioita kaikille yhteiskuntaluokille mahdollisina, mutta orjia hän piti arvottomampana ja naisia täysin arvottomina. Saarikoski lausuu puolustukseksi, että tämä kommentti ei edusta Aristoteleen omia arvotuksia vaan hän vain kertoo miten asiat ovat. Ateenan kansalaiset olivat vapaita, ja naiset ja orjat alempiarvoisia. Aristoteles ei itsekään ollut vapaa kansalainen.
Kolmanneksi Aristoteleen suhtautuminen hyvän ja huonon tragedian eroihin ovat varsin kummallisia. Puolustukseksi voidaan sanoa, että Aristoteleen aikana tragedia oli vielä varsin tuore juttu taiteessa. Esimerkkejä ei ollut paljon käytössä. Siitä huolimatta Aristoteles piti hyvänä tragediana sitä, että kerrotaan tietyistä suvuista kuten Oidipuksesta, Oristeteesta ja Meleagroksesta muutamia mainitakseni. Aristoteles kyllä myönsi, että runoilijat voivat kirjoittaa myöskin täysin keksittyjä tapahtumia, mutta halusi nähdä historioitsijan ja runoilijan välillä sellaisenkin eron, että jos historiaa kirjoitetaan tragedian muotoon, taiteellisesti sommitelluksi tarinaksi, niin se ei olisi taidetta, koska se kuvailee todellisia tapahtumia. Tuntematon sotilas olisi siis taiteellinen teos Aristoteleen mielestä, koska suurimman osan tai kaikkien nimet ovat tekaistuja. Oliver Stonen elokuva JFK taas olisi täysin ilman mitään taiteellista arvoa, koska se kuvaa todellisia tapahtumia, joilla on täysin todelliset esikuvat.
Tragediassa hän piti tärkeänä sitä, että pääosissa oli korkea-arvoisia ihmisiä, jotka siirtyisivät onnesta onnettomuuteen tai päinvastoin. Alempiarvoisia esittäessä yleisö ei pystyisi muka samaistumaan heidän kohtaloihinsa. Tässä mielessä monet nykyiset tragediat voivat kertoa moniarvoisemmasta maailmankuvasta, jossa orjakin (Spartacus) voi olla sankari.
Toisaalta jos ajatellaan Aristoteleen yritystä ymmärtää hyvää ja huonoa tragediaa, niin on minun aloitettava kuitenkin kunnioittavasti kertomalla, että hän lähti täysin ennakkoluulottomasti pohtimaan asioita, joissa hän ei voinut vedota muiden teatteritieteilijöiden auktoriteettiin. Hänellä oli lähteistönä ainoastaan ne esityt tragediat, jotka hän oli nähnyt, joista hän oli kuullut tai joita hän oli mahdollisesti lukenut. Toisin sanoen hän piti tehtyjä tragedioita ainoina auktoriteetteina taiteen olemusta pohtiessaan. Yhteiskunnalliset arvotukset jäivät pohdintojen ulkopuolelle.
Tänäänkin voidaan olettaa, että tiettyjen taiteilijoiden ylistäminen tai syrjiminen perustuu jonkinlaiseen epäviralliseen kollegionaaliseen toimintaan. Sanottiin, että kukaan itseään kunnioittava musiikkikriitikko ei saa antaa huonoa arvostelua U2:sta. Aleksis Kivikin on toisen taiteenlajin kanonisoitu pyhä taiteilija. Toisaalta Miina Äkkijyrkkä tai Teemu Mäki saattavat helposti mennä sellaiseen kategoriaan, että mitään heidän teoksiaan ei tule ottaa vakavasti, koska, no saatte itse lopettaa tämän virkkeen haluamallanne tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti