Minkälainen feministi olen?

Mirka Muukkonen pohti blogissaan, minkälainen feministi hän on. Otan haasteen vastaan, koska käsite näyttää merkitsevän monia asioita eri ihmisille. Asiaan liittyvät stereotypiatkin ovat niin vahvoja, että asiaa on syytä avata.

Minulle on opetettu, että feminismin kolmea pääsuuntausta kutsutaan liberaaliksi, post-moderniksi ja radikaaliksi feminismiksi. Itse lukeudun jonnekin kahden jälkimmäisen välimaastoon. Klassinen feminismi sisältyy molempiin jälkimmäisistä. Sillä tarkoitetaan sitä, että naisella tulisi olla oikeus näkyä ja kuulua julkisessa elämässä. Tässä mielessä näkisin feminismin vastustajat jonkinlaisena vähemmistönä. Olisi vaikea kuvitella, että tästä maasta löytyisi henkilöitä, jotka oikeasti vastustaisivat naisten näkymistä julkisessa elämässä. Tätä koulukuntaa kutsutaan myös ensimmäisen aallon feministeiksi. Tähän kuuluu oikeastaan naisasialiikkeen toiminta, joka tähtäsi molempien sukupuolten samanlaisiin oikeuksiin.

Palkkatasa-arvo on minun mielestäni tavoiteltava asia. Tässä mielessä saatan olla jopa hieman marxilaisfeminististä koulukuntaa. Ajatteluni voisi tiivistää virkkeeseen "jokainen kykyjensä mukaan, kullekin tarpeidensa mukaan". Vaikka jokainen tuntee kykynsä yksilöllisesti varmasti paremmin kuin ulkopuoliset henkilöt, sekä tuntee omat tarpeensa paremmin. Ajatus on kuitenkin perustavanlaatuinen. Sen ajatuksen tulisi hallita kaikenlaista poliittista keskustelua - valitettavasti näin ei ole. Hyväksyn toiseksi parhaimpana ajatuksena, että jokaiselle pitäisi maksaa samasta työstä paras palkka. Kolmantena kannatan ajatusta siitä, että ihmisille tulee maksaa erilainen palkka erilaisista töistä. Jälkimmäisin näistä lienee tällä hetkellä poliittisen keskustelun suosituin ajatus.

Minua näyttää kiinnostavan, miksi nainen on usein väkivallan kohteena ja tekijä on mies. Tämä tilastollinen vääryys on korjattava. Ei tietenkään sillä tavalla, että naisten pitäisi hakata tasa-arvoisesti miehiä, vaan lähestymiskulmani on pasifistinen, väkivallasta kieltäytyminen. Tämä ei ole nähdäkseni mitenkään pois miesten tai naisten mieheen kohdistamasta väkivallasta. Molemmista pitäisi päästä eroon. Näyttää kuitenkin siltä, että nainen on fyysisesti heikommassa asemassa silloin kun käytetään väkivaltaa.

Vertailevassa kulttuuritutkimuksessa, ts. antropologiassa, naisten ja miesten sosiaaliset roolit ovat vaihtelevia. Sellaiset roolit joiden oletetaan olevan sukupuoleen sidottuja, näyttävätkin globaalissa mittakaavassa valheelliselta havainnolta. Suomessa miesten oletetaan automaattisesti suorittavan armeijan sekä päätyvän jollekin tekniselle alalle. Naisten taas oletetaan haluavan lapsia, että käyvän töissä hoiva-alalla (jos mukuloiden hoitamiselta ehtii). Tosiasiassa monet naiset kokevat ajatuksen epämiellyttäväksi, itselleen epäsopivaksi. Osalla miehistäkin vaikuttaa olevan halua tehdä muitakin töitä kuin teknisen alan töitä. Joillekin miehillä saattaa jopa tuntua hassulta pyrkiä töihin alalle, jossa vaaditaan abstraktia ajattelua. Sosiaalisesta sukupuolesta on tultava tietoiseksi. Sellaisista käytännöistä on luovuttava, jotka näyttävät rajoittavan ihmisen elämää sukupuolen takia. Samoin on pyrittävä sellaiseen järjestykseen, jossa toista sukupuolta ei suosita toisen kustannuksella pelkän tradition takia.

Viimeisin mainittu ajatus liittyy läheisesti käsitteeseen lasikatosta. Sillä tarkoitetaan sellaista näkymätöntä estettä, joka estää (yleensä naista) etenemästä urallaan tietyn pisteen ohitse. Tilastollisesti tätä näkemystä voidaan tukea. Suurin osa pörssiyhtiöiden johtajista on miehiä. Toisaalta joillekin aloille miehillä on vaikeampi päästä opiskelemaan. Esimerkiksi kasvatustieteellisessä on jouduttu siirtymään tukemaan myös miesten mahdollisuuksia päästä opiskelemaan luokanopettajiksi. Tämmöinen ajattelu liittyy läheisesti postmoderniin feminismiin sekä positiivisen diskriminaation käsitteeseen. Jälkimmäinen on sellaista ajattelua, jossa tuetaan sellaista ihmisten etenemistä, jotka kuuluvat jotenkin vähemmistöön. Tässä tapauksessa sukupuolen mukaan ajateltuna vähemmistö luokanopettajista on miehiä, joten heidän pääsyä alalle on tuettava.

Vaikka se onkin erittäin kannatettavaa, että "heikoimpien" mahdollisuuksia edetä haluamalleen alalla ja haluamallaan alallaan, ajatukseen sisältyy riskejä, joita on hyvä tiedostaa. Positiivisen diskriminaation kriitikot käyttävät kärjistettyjä esimerkkejä, joihin yleensä liittyy jokin ala, jossa vaaditaan ehdottomasti jotain tiettyä ominaisuutta, kuten näkökykyä. "Pitäisikö sokeillekin jakaa ajokortteja" kriitikko kysyisi. Hän olisi oikeassa. Eihän siinä ole mitään järkeä ja se on kyseisen kärjistyksen ideakin.

Positiivinen diskriminaatio on oiva työkalu auttaa sellaisia ihmisiä, jotka ovat ihan rajalla päästäkseen toteuttamaan itseään, mutta se on myös vaarallinen työkalu. Järjestelmän korruptoituessa kriitikoiden pelot käyvät toteen. Sokeat pääsevät auton rattiin. Toisaalta tekniikka voi joskus tarjota ratkaisun tähänkin ongelmaan. Joten ei kumminkaan kirjata ajokorttien jakamisen perusteita ihan perustuslakiin saakka.

Vastatakseni vielä alkuperäiseen kysymykseen, niin paremman puutteessa vastaan, että olen jonkin sortin feministi.