Michael Mannin ohjaama ja viime vuonna julkaistu Miami Vice tekee sekä kunniaa vanhalle sarjalle että osuu snadisti ohi. Samaan aikaan siitä puuttuu se jokin, mikä Marylla on. Elokuvaa ei voi syyttää siitä, että oltaisiin vain tehty elokuva, jolle löytyy automaattisesti yleisö Miami Vicen faneista. Elokuva nimittäin on laadukas tekele.
Ensimmäisenä kiinnitin huomiota elokuvassa Sonny Crockettin (Colin Farrell) himonuuksijaviiksien lisäksi maisemakuvauksiin. Tähän tuli kiinnitettyä huomiota oikeastaan aika säpsähtäen. Yleensähän elokuvan taustat ovat vain kuvituksia. Kuvat ovat varmasti olleet todella kauniita elokuvateatterissa.
Huomiota tuli kiinnitettyä myös elokuvan hillittyyn väkivallan esittelyyn. Väkivaltaahan elokuvissa esitellään välillä niin itsetarkoituksellisesti, että sille tulee aivan turraksi. Miami Vicea katsoessa yhtäkkiä vain huomaa, että elokuvassa on jotain hienoa. Väkivaltaa ei liioitella ja jännitys syntyy muustakin kuin pelkästä verestä.
Loppu on Miami Vice sarjalle uskollinen surkeita loppuja myöten. Kuitenkin alkuperäisen sarjan viehätyksessä osa on "huonoissa näyttelijäsuorituksissa ja huonossa käsikirjoituksessa. Tällä Kertaa Sonny Crockettin ja Ricardo Tubbsin (Jamie Foxx) esittäjillä ei ole mitään överiä heissä, paitsi asenne, joka on Hollywoodin perussettiä aina 80-luvun one-liner-teollisuudesta lähtien.
Järkyttävää on kuitenkin Hammerin tekemän Miami Vice Themen puuttuminen. Sama vika, joka oli hiljattain nähdyssä Transformers-elokuvassa. Kuvitelkaapa nyt vaikkapa Mission Impossiblea (Vaarallinen tehtävä) ilman tulitikkuja ja sitä jazz-basso-riffiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti