Viikonloppu meni tiukassa työnteossa. Siihen kuului myös Rauhanpuolustajien järjestämän Pax 10 -festivaalien juontoa. Tänään kaiken kivan ja kaiken raskaan jälkeen jäin ajattelemaan rauhaa. Ensiksi tuli mieleen Gandhin puheet tiestä ja rauhasta: "Ei ole tietä rauhaan. Rauha on tie." Sodan syytkin saattavat vaihdella monilla tavoin. Jonathan Gloverin kirjoittama Ihmisyys tuli mieleen päivän aikana. Gloverin kirja pyrki esittelemään syitä, miksi ihmiset ovat brutaaleja toisiaan kohtaan. Ehkä kyseessä saattaa olla simpansseillekin tuttu sota toisia heimoja kohtaan. Kansallisvaltioiden sisälläkin ihmisten solidaarisuus toisiaan kohtaan saattaa olla huomattavasti matalampaa kuin esimerkiksi valtion johtajien välillä. Sotatieteilijät saattavat käyttää välillä termiä matalan intensiteetin konflikti puhuessaan väkivallasta ja levottomuuksista valtioiden sisällä tai välillä silloin kun konflikin luonnehdinnaksi ei sovellu sota tai sisällissota.
Vaikka ihmisten tappaminen, kiduttaminen olisi kategoorisen imperatiivin valossa väärin, niin jonkinlaisesta utilitaarisesta näkökulmasta se saattaisi olla jopa oikein. Tämä on sitten vain ajatusleikki.
Liikansoitus lienee ongelma jossain määrin maapallon kantokykyä ajatellen. Sodat ja väkivalta lienevät jonkin sortin ratkaisu asiaan. Vaikka asiaan liittynee jännitteitä resurssien puutteesta. Tämä voitaisiin nähdä eräänlaisena sosiaalidarwinistena resurssiteoriana. Teoria toimii näin: erilaiset kansalliset projektit yrittävät hankkia vallan pääsyyn maapallon resursseista kuten luonnonvaroista tai tilasta. Projektit toimivat itsekkään machiavellimaisesti yrittäen käyttää mitä tahansa keinoja. Projektit alistavat heikompia ja alistuvat vahvempien tahtoon pyrkien kuitenkin ruoka(resurssi)kunnan huipulle.Moni syväekologinen ajattelija saattaa jopa toivottaa sodat tervetulleeksi. Tästä näkökulmasta rauhan tavoittelu tai rauha tienä vaikuttaa väsähtäneeltä ajatukselta. Elämä on taistelua ja (geenien) selviytymistä. Resurssien huvetessa konfliktien välttäminen tulevaisuudessa tulee todennäköisesti vaatimaan degrowth-ajattelun monipuolista levittäytymistä hegemoniseen asemaan tai sitten (mahdollisesti tahdonvastaista) ryhtymistä henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan muita ihmisiä kohtaan oman selviytymisen vuoksi. Toivon ensimmäisen ratkaisun voittavan taistelun hegemoniasta, mutta tulevaisuus on edelleen tekemistä vailla.
Tekisi mieli upota välillä syvemmällekin sodan filosofisiin ulottuvuuksiin, mutta myöhäiset illat, levottomat sielut ja rauhoittuvat vartalot haluavat tehdä välillä muutakin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosiologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosiologia. Näytä kaikki tekstit
tiistaina, heinäkuuta 06, 2010
tiistaina, maaliskuuta 30, 2010
Kieli keskellä poskea
Kuinka vaikeaa on osallistua netissä käytävään keskusteluun. Varsinkin jos tulee tietyn teeman ympärille pyörivää keskustelua seurattua paljon, voisi puhua jo diskurssiin osallistumisesta. Tässä tarkoitan keskustelulla yksittäistä tässä käytävää pikaista vuoropuhelua. Diskurssilla tarkoitaan pitempiaikaista keskustelua, joka esiintyy useilla foorumeilla, eri medioissa, eri tiloissa ja eri paikoissa, mutta kaikki tilat ja ajat yhdistyvät yhdeksi jatkumoksi, eräänlaiseksi putkeksi, jossa kaikki keskustelijat ovat kiinni.
Anu Silfverberg kirjoittaa Helsingin sanomissa otsikolla Suojautujat seuraavaa: "Harva pystyy oikeasti lukemaan välinpitämättömästi henkilökohtaista viestiä, jonka ainoa tarkoitus on loukata. Ihminen kehittää suojamekanismeja. Niitä ovat esimerkiksi kyynisyys, tunteiden kieltäminen ja sulkeutuminen."
Koko jutun innoitus on lähtenyt kirjoittajan mukaan tutkija Veronika Honkasalon kommentista, jonka mukaan maahanmuutontutkijoita häiritään.
Se on ilmeisesti omasta nahasta kiinni, minkä verran kestää. Toisaalta en minä ole tutkijoista pitänyt, jotka vetäytyvät norsunluutorneihinsa kun pitäisi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vaikka tutkijoilta ei voi odottaa kuin asiantuntemusta omalta alaltaan, olisi kaikissa Yliopistoissa ja tutkimuskeskuksissa rohkaistava tutkijoita esittämään näkemyksiään myös henkilöinä. Varsinkin, jos he huomaavat, että julkisuudessa käydään keskustelua heidän alastaan. Varsinkin, jos keskustelun argumentit eivät tue omia näkemyksiä.
Kalle Isotalo on kirjoittanut maahanmuutosta, kiintiöpakolaisuudesta ja rasismista. Kirjoitusta on pakko kehua kiihkottomuudesta vaikkakin koko ajan lukiessa tuntuu, että nyt mennään jonkun rajan yli, mutta silti pysytään hienosti asiallisen keskustelun tuntumassa. Toisaalta, mikä olisikaan innoittanut paremmin ihmistä osallistumaan julkiseen keskusteluun kuin talvisodan sekoittaminen kiintiöpakolaisiin, tai lain noudattamisen käytöstapoihin.
Isotalon tekstin alta paistaa sosiologian ja/tai antropologian osaaminen vaikka ei briljeeraakaan teksteillä. Aivan oikein hän pyrkii heti alussa osoittamaan, että vierauden pelko ei ole rasismia vaan ennakkoluulo, joka katoaa vuorovaikutuksen myötä. Sosiaalisaatioprosessiin ja normien väljyydessä tai tiukkuudesta Isokallio esittää, että "(p)ienet maalaispitäjät ovat etnisten ennakkoluulojensa ohella(jotka nekin supistuvat sitä enemmän, mitä nopeammin kunnat muodostuvat keskuskaupunkiensa nukkumalähiöiksi) paikkoja, joissa pääsääntöisesti myöskään seksuaalivähemmistöt, poikkeavat uskontokunnat taikka muut vastaavat vähemmisöt varmasti kohtaavat enemmän ennakkoluuloja kuin isommissa kaupungeissa." Antropologiassa tutkitaan erilaisuuden sietämistä. Tälle on yritetty löytää jopa kaavoja, mutta mitään luonnontieteellisen tarkkaa kuvausta ilmiölle ei voida antaa.
Pointti on kuitenkin siinä, että erilaisissa yhteisöissä erilaisuutta siedetään (teki mieli käyttää sanaa suvaita, mutta en kehdannut) erilailla. Monikulttuurisuuspuhe on skeidaa, koska ei ole olemassa yksittäisiä kulttuureja, jotka elävät rinta rinnan, tai eristyksissä tai päällekkäin tai vierekkäin. Jos kulttuureja on monenlaisia tai eriteltävissä, niin ne vaikuttavat toistensa sisällä. Yhteisöjä voidaan kuitenkin rankata vaikkakin pitää tunnustaa rankkaukseen sisältyvä sokeus. Samoin kuin vertauskuvat ovat vain samantapaisia ei samanlaisia. Rankkaukseen vaikuttavat näkemykset ovat subjektiivisia vaikkakin joukolla ihmisiä saattaakin olla samantapaisia näkemyksiä.
Yhden normin (esim. ristin pitäminen kaulassa) yhteisöissä (esimerkkitapaus Laihiaa voi ajatella, mutta se ei ole tarpeellista) saatetaan suhtautua eri tavoilla ihmisiin, jotka eivät pidä ristiä kaulassa. Suhtautuminen saattaa olla välinpitämätöntä, jos ristin pitämistä ei edes huomata. Tällöin yhteisössä siedetään erilaisuutta jopa niin paljon, että kyse ei ole enää edes sietämisestä vaan mitättömästä yksityiskohdasta. Jos taas ihmisiin, jotka eivät pidä ristiä kaulassa, suhtaudutaan syrjivästä. Heidän kanssaan ei haluta olla tekemisissä, voidaan yhteisön normia pitää sulkevana.
Molemmilla kirjoittajilla on tietynlainen suhtautuminen siirtolaisuusdiskurssiin, mutta kuten minäkin, tartumme putkeen vain tietystä kohdasta. Emme tiedä kaikkea käytyä keskustelua, mutta haluamme osallistua siihen, joko tukemalla tiettyjä väittämiä uusilla argumenteilla tai hyökkäämällä toisia argumentteja vastaan. Näemme kuitenkin putkesta enemmän kuin mihin tartumme.
Molempien puheenvuorot ovat tärkeitä siirtolaisuuskeskustelussa eri syistä. Silfverberg tuo esille diskurssiiviin liittyvän häirinnän. Tutkijat vaiennetaan, koska he ovat väärää mieltä. He eivät ehkä uskalla ottaa osaa julkiseen keskusteluun vaikka kaikista tärkeintä olisi, että he osallistuisivat keskusteluun juuri silloin kun sitä käydään. Nyt käytävän siirtolaiskeskustelun poliittiset lopputulemat saattavat olla mitä tahansa suljetuista dystooppisista rajoista aina rajoista vapaisiin utopioihin.
Siirtolaisuutta voidaan myös tarkastella taloudellisin numeroin kansantalouden näkökulmasta, asennetutkimuksin, käräjäoikeuden tuomioiden tai minariteettien määrässä. Argumentit eivät vain ole toisiaan poissulkevia vaan osa samaa putkea, josta toivottavasti joskus päästään lähelle yksimielisyyttä. Ainakin voin toivottavasti sanoa, että putki olisi kaikkien mielestä olemassa. Minne se vie, mistä se tulee ja mitä siinä liikkuu jää nähtäväksi.
Anu Silfverberg kirjoittaa Helsingin sanomissa otsikolla Suojautujat seuraavaa: "Harva pystyy oikeasti lukemaan välinpitämättömästi henkilökohtaista viestiä, jonka ainoa tarkoitus on loukata. Ihminen kehittää suojamekanismeja. Niitä ovat esimerkiksi kyynisyys, tunteiden kieltäminen ja sulkeutuminen."
Koko jutun innoitus on lähtenyt kirjoittajan mukaan tutkija Veronika Honkasalon kommentista, jonka mukaan maahanmuutontutkijoita häiritään.
Se on ilmeisesti omasta nahasta kiinni, minkä verran kestää. Toisaalta en minä ole tutkijoista pitänyt, jotka vetäytyvät norsunluutorneihinsa kun pitäisi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vaikka tutkijoilta ei voi odottaa kuin asiantuntemusta omalta alaltaan, olisi kaikissa Yliopistoissa ja tutkimuskeskuksissa rohkaistava tutkijoita esittämään näkemyksiään myös henkilöinä. Varsinkin, jos he huomaavat, että julkisuudessa käydään keskustelua heidän alastaan. Varsinkin, jos keskustelun argumentit eivät tue omia näkemyksiä.
Kalle Isotalo on kirjoittanut maahanmuutosta, kiintiöpakolaisuudesta ja rasismista. Kirjoitusta on pakko kehua kiihkottomuudesta vaikkakin koko ajan lukiessa tuntuu, että nyt mennään jonkun rajan yli, mutta silti pysytään hienosti asiallisen keskustelun tuntumassa. Toisaalta, mikä olisikaan innoittanut paremmin ihmistä osallistumaan julkiseen keskusteluun kuin talvisodan sekoittaminen kiintiöpakolaisiin, tai lain noudattamisen käytöstapoihin.
Isotalon tekstin alta paistaa sosiologian ja/tai antropologian osaaminen vaikka ei briljeeraakaan teksteillä. Aivan oikein hän pyrkii heti alussa osoittamaan, että vierauden pelko ei ole rasismia vaan ennakkoluulo, joka katoaa vuorovaikutuksen myötä. Sosiaalisaatioprosessiin ja normien väljyydessä tai tiukkuudesta Isokallio esittää, että "(p)ienet maalaispitäjät ovat etnisten ennakkoluulojensa ohella(jotka nekin supistuvat sitä enemmän, mitä nopeammin kunnat muodostuvat keskuskaupunkiensa nukkumalähiöiksi) paikkoja, joissa pääsääntöisesti myöskään seksuaalivähemmistöt, poikkeavat uskontokunnat taikka muut vastaavat vähemmisöt varmasti kohtaavat enemmän ennakkoluuloja kuin isommissa kaupungeissa." Antropologiassa tutkitaan erilaisuuden sietämistä. Tälle on yritetty löytää jopa kaavoja, mutta mitään luonnontieteellisen tarkkaa kuvausta ilmiölle ei voida antaa.
Pointti on kuitenkin siinä, että erilaisissa yhteisöissä erilaisuutta siedetään (teki mieli käyttää sanaa suvaita, mutta en kehdannut) erilailla. Monikulttuurisuuspuhe on skeidaa, koska ei ole olemassa yksittäisiä kulttuureja, jotka elävät rinta rinnan, tai eristyksissä tai päällekkäin tai vierekkäin. Jos kulttuureja on monenlaisia tai eriteltävissä, niin ne vaikuttavat toistensa sisällä. Yhteisöjä voidaan kuitenkin rankata vaikkakin pitää tunnustaa rankkaukseen sisältyvä sokeus. Samoin kuin vertauskuvat ovat vain samantapaisia ei samanlaisia. Rankkaukseen vaikuttavat näkemykset ovat subjektiivisia vaikkakin joukolla ihmisiä saattaakin olla samantapaisia näkemyksiä.
Yhden normin (esim. ristin pitäminen kaulassa) yhteisöissä (esimerkkitapaus Laihiaa voi ajatella, mutta se ei ole tarpeellista) saatetaan suhtautua eri tavoilla ihmisiin, jotka eivät pidä ristiä kaulassa. Suhtautuminen saattaa olla välinpitämätöntä, jos ristin pitämistä ei edes huomata. Tällöin yhteisössä siedetään erilaisuutta jopa niin paljon, että kyse ei ole enää edes sietämisestä vaan mitättömästä yksityiskohdasta. Jos taas ihmisiin, jotka eivät pidä ristiä kaulassa, suhtaudutaan syrjivästä. Heidän kanssaan ei haluta olla tekemisissä, voidaan yhteisön normia pitää sulkevana.
Molemmilla kirjoittajilla on tietynlainen suhtautuminen siirtolaisuusdiskurssiin, mutta kuten minäkin, tartumme putkeen vain tietystä kohdasta. Emme tiedä kaikkea käytyä keskustelua, mutta haluamme osallistua siihen, joko tukemalla tiettyjä väittämiä uusilla argumenteilla tai hyökkäämällä toisia argumentteja vastaan. Näemme kuitenkin putkesta enemmän kuin mihin tartumme.
Molempien puheenvuorot ovat tärkeitä siirtolaisuuskeskustelussa eri syistä. Silfverberg tuo esille diskurssiiviin liittyvän häirinnän. Tutkijat vaiennetaan, koska he ovat väärää mieltä. He eivät ehkä uskalla ottaa osaa julkiseen keskusteluun vaikka kaikista tärkeintä olisi, että he osallistuisivat keskusteluun juuri silloin kun sitä käydään. Nyt käytävän siirtolaiskeskustelun poliittiset lopputulemat saattavat olla mitä tahansa suljetuista dystooppisista rajoista aina rajoista vapaisiin utopioihin.
Siirtolaisuutta voidaan myös tarkastella taloudellisin numeroin kansantalouden näkökulmasta, asennetutkimuksin, käräjäoikeuden tuomioiden tai minariteettien määrässä. Argumentit eivät vain ole toisiaan poissulkevia vaan osa samaa putkea, josta toivottavasti joskus päästään lähelle yksimielisyyttä. Ainakin voin toivottavasti sanoa, että putki olisi kaikkien mielestä olemassa. Minne se vie, mistä se tulee ja mitä siinä liikkuu jää nähtäväksi.
keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008
Pöytäliinapoliitikot
Eräs rauhanliikkeen työntekijä mainitsi kerran pöytäliinapoliitikot. Aluksi en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Lyhyen selityksen jälkeen tunnistin tämän universaalin ihmisyyden muodon levinneen jokaiseen tuntemani maailman kolkkaan.
Eräässä järjestössä toimiessa saatettiin hyväksyä tuhansien eurojen päätöksiä, mutta alettiin lopulta keskustelemaan järjestön työntekijän puhelin- tai matkalippukorvauksesta, jota on voitu pitää suhteessa järjestön liikevaihtoon jotain säälittävän ja naurettavan välillä. Kukaan ei kuitenkaan ole immuuni ilmiölle. Se on pieni ja selittämätön osa meitä. Näin minun on pakko uskoa, koska en muuten ymmärtäisi, miten muuten älykkäät ja sosiaalisesti kyvykkäät henkilöt menettävät yllättäen suhteellisuudentajunsa.
Pöytäliinapoliitikko on karkeasti sanoen henkilö, joka istuu jossain luottamustoimessa ja hyväksyy tai vastustaa päätöksiä, joita hän ei välttämättä ymmärrä. Kun sitten ryhdytään järjestämään tilaisuutta, jonka pöytäliinat ovat mauttomia tai ainakin vääränvärisiä, niin pöytäliinapoliitikko osallistuu keskusteluun hyvin tunteikkaasti. Hän tekee esityksen värin vaihtamisesta tai sitten uudesta kilpailutuskierroksesta. Tätä ei välttämättä pidä sekoittaa häiden järjestelijöistä tunnetuimpaan muotoon eli henkilöön, joka valitsee servetit vähintään kaksi vuotta ennen häitä. Heillä on vain pakkomielle häiden kulissien onnistumiseen. Sillä voi saada vapautuksen armeijasta, mutta se ei varsinaisesti ole mikään järjellinen heikkous, joka estäisi ihmistä toimimasta yhteisössä tasavertaisena.
On sitä itsekin osallistunut monesti tällaisiin turhiin väittelyihin. Ehkäpä kyllästymisen takia tai siksi, kun on olettanut, että itsellä on jotain tähdellistä informaatiota tai asiantuntemusta aiheeseen liittyen. Todellisuudessa jokaisessa järjestössä pitäisi olla suuret tavoitteet ja mahdollisimman vähän keskustelua pöytäliinoista. Iloisen poikkeuksen tästä ryhmästä tehkööt organisaatiot, jotka kauppaavat tai ostavat pöytäliinoja.
Eräässä järjestössä toimiessa saatettiin hyväksyä tuhansien eurojen päätöksiä, mutta alettiin lopulta keskustelemaan järjestön työntekijän puhelin- tai matkalippukorvauksesta, jota on voitu pitää suhteessa järjestön liikevaihtoon jotain säälittävän ja naurettavan välillä. Kukaan ei kuitenkaan ole immuuni ilmiölle. Se on pieni ja selittämätön osa meitä. Näin minun on pakko uskoa, koska en muuten ymmärtäisi, miten muuten älykkäät ja sosiaalisesti kyvykkäät henkilöt menettävät yllättäen suhteellisuudentajunsa.
Pöytäliinapoliitikko on karkeasti sanoen henkilö, joka istuu jossain luottamustoimessa ja hyväksyy tai vastustaa päätöksiä, joita hän ei välttämättä ymmärrä. Kun sitten ryhdytään järjestämään tilaisuutta, jonka pöytäliinat ovat mauttomia tai ainakin vääränvärisiä, niin pöytäliinapoliitikko osallistuu keskusteluun hyvin tunteikkaasti. Hän tekee esityksen värin vaihtamisesta tai sitten uudesta kilpailutuskierroksesta. Tätä ei välttämättä pidä sekoittaa häiden järjestelijöistä tunnetuimpaan muotoon eli henkilöön, joka valitsee servetit vähintään kaksi vuotta ennen häitä. Heillä on vain pakkomielle häiden kulissien onnistumiseen. Sillä voi saada vapautuksen armeijasta, mutta se ei varsinaisesti ole mikään järjellinen heikkous, joka estäisi ihmistä toimimasta yhteisössä tasavertaisena.
On sitä itsekin osallistunut monesti tällaisiin turhiin väittelyihin. Ehkäpä kyllästymisen takia tai siksi, kun on olettanut, että itsellä on jotain tähdellistä informaatiota tai asiantuntemusta aiheeseen liittyen. Todellisuudessa jokaisessa järjestössä pitäisi olla suuret tavoitteet ja mahdollisimman vähän keskustelua pöytäliinoista. Iloisen poikkeuksen tästä ryhmästä tehkööt organisaatiot, jotka kauppaavat tai ostavat pöytäliinoja.
maanantaina, marraskuuta 05, 2007
Alastoman apinan seksuaalikontrolli
Stellarin valvontaryhmän raportti Betelgeuzen tieteelliselle yhdistykselle:
Tarkkailtuani pitkään alastonta apinaa olen päätynyt tekemään seuraavia johtopäätöksiä lajin käyttäytymisestä. Vaikka lajia ei voida jakaa selkeästi mihinkään tiettyihin rotuihin, voidaan alueellisella käyttäytymisellä osoittaa olevan tiettyjä eroja. Seksuaalisuus näyttää olevan yksi kontrolloiduimmista osa-alueista. Pohjois-Amerikan ja Euroopan maantieteellisillä alueilla on yleistä, että alastoman apinan täytyy piilottaa vartalonsa. Havaintojeni perusteella voin todeta, että tilanteissa, joissa alaston apina paljasti vartalonsa, yksi tai useampi muista saman lajin yksilöistä toteuttivat rituaalin, jota voisimme kutsua vaikka vangitsemiseksi. Yleensä paljasyksilö lukitaan jonnekin tilaan. Uskoakseni tämä liittyy jollain tavalla pariutumisen kontrolliin. Pariutumisen kontrolli näyttää noudattavan vallankäytössään suoran lineaarista hierarkiaa, jossa yksi henkilö tai ryhmittymä, jota tässä kutsun eliitiksi, johtaa klaaneja. Pituus- ja leveyspiiri 64N26E:n seksuaalikontrollista näyttää vastaavan nelisilmäinen omenamehuun kiintynyt urosyksilö.
Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan maantieteellisillä alueilla seksuaalikontrolli ei ole yhtä tarkkaan rajattua, vaan vartalon paljastelua tapahtuu paljon enemmän eivätkä muutkaan yksilöt näytä loukkaantuvan tästä. Vaikka emme osaa ymmärtää heidän kommunikaatiotaan täydellisesti johtuen jatkuvista variaatioista pientenkin alueiden sisällä olemme kuitenkin pystyneet päättelemään lajin sisäisen kontrollin malleista, että he eivät ole vielä tulleet tietoiseksi tästä. Uskomme kuitenkin, että lisätutkimukset voisivat valottaa sitä näkymätöntä koodia, joka aiheuttaa alistumisen tähän kontrolliin. Laji kykenee käyttämään väkivaltaa myös lajitovereitaan kohtaan. Olemme arvelleet kommunikaatioanalyysin perusteella, että vaikkakaan he eivät ole tietoisia omasta seksuaalikontrollistaan, he pystyvät arvioimaan kaukaisempien lajiyksilöiden toimintaa samoin perustein kuin mekin. Esimerkiksi omenamehuklaani (olemme nimenneet klaaneja todennäköisten johtajien mukaan) on osallistunut muiden klaanien kanssa alkeellisten ohjusten ja tuliaseiden käyttöön Aasian alueella. Kommunikaatioanalyysin perusteella uskomme, että he ovat olleet närkästyneitä tavasta, jolla Aasian klaanit säätelevät vartalonsa paljastamista. Uskomme, että pystymme lähiaikoina selvittämään, mikä vartalon paljamisesta tekee lajista väkivaltaisen. Tältä erää emme pysty kuitenkaan sanomaan vielä mitään tarkkaa.
Tarkkailtuani pitkään alastonta apinaa olen päätynyt tekemään seuraavia johtopäätöksiä lajin käyttäytymisestä. Vaikka lajia ei voida jakaa selkeästi mihinkään tiettyihin rotuihin, voidaan alueellisella käyttäytymisellä osoittaa olevan tiettyjä eroja. Seksuaalisuus näyttää olevan yksi kontrolloiduimmista osa-alueista. Pohjois-Amerikan ja Euroopan maantieteellisillä alueilla on yleistä, että alastoman apinan täytyy piilottaa vartalonsa. Havaintojeni perusteella voin todeta, että tilanteissa, joissa alaston apina paljasti vartalonsa, yksi tai useampi muista saman lajin yksilöistä toteuttivat rituaalin, jota voisimme kutsua vaikka vangitsemiseksi. Yleensä paljasyksilö lukitaan jonnekin tilaan. Uskoakseni tämä liittyy jollain tavalla pariutumisen kontrolliin. Pariutumisen kontrolli näyttää noudattavan vallankäytössään suoran lineaarista hierarkiaa, jossa yksi henkilö tai ryhmittymä, jota tässä kutsun eliitiksi, johtaa klaaneja. Pituus- ja leveyspiiri 64N26E:n seksuaalikontrollista näyttää vastaavan nelisilmäinen omenamehuun kiintynyt urosyksilö.
Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan maantieteellisillä alueilla seksuaalikontrolli ei ole yhtä tarkkaan rajattua, vaan vartalon paljastelua tapahtuu paljon enemmän eivätkä muutkaan yksilöt näytä loukkaantuvan tästä. Vaikka emme osaa ymmärtää heidän kommunikaatiotaan täydellisesti johtuen jatkuvista variaatioista pientenkin alueiden sisällä olemme kuitenkin pystyneet päättelemään lajin sisäisen kontrollin malleista, että he eivät ole vielä tulleet tietoiseksi tästä. Uskomme kuitenkin, että lisätutkimukset voisivat valottaa sitä näkymätöntä koodia, joka aiheuttaa alistumisen tähän kontrolliin. Laji kykenee käyttämään väkivaltaa myös lajitovereitaan kohtaan. Olemme arvelleet kommunikaatioanalyysin perusteella, että vaikkakaan he eivät ole tietoisia omasta seksuaalikontrollistaan, he pystyvät arvioimaan kaukaisempien lajiyksilöiden toimintaa samoin perustein kuin mekin. Esimerkiksi omenamehuklaani (olemme nimenneet klaaneja todennäköisten johtajien mukaan) on osallistunut muiden klaanien kanssa alkeellisten ohjusten ja tuliaseiden käyttöön Aasian alueella. Kommunikaatioanalyysin perusteella uskomme, että he ovat olleet närkästyneitä tavasta, jolla Aasian klaanit säätelevät vartalonsa paljastamista. Uskomme, että pystymme lähiaikoina selvittämään, mikä vartalon paljamisesta tekee lajista väkivaltaisen. Tältä erää emme pysty kuitenkaan sanomaan vielä mitään tarkkaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)