Minne menet liberaali?

Poliittisten aatteiden kirjo on laaja ja edelleen laajentumaan päin. Tämä näyttäisi olevan selvää jo ihan siltä pohjalta, että puolueiden määrä on suhteessa ismien määrään huomattavasti pienempi. Lyhyellä aikaperspektiivillä eli yhden, tai ehkä kahden, sukupolven aikana puolueitten vierelle on tullut runsaasti kansalaisjärjestöjä, jotka kilpailevat puolueiden tavoin mediatilasta ja ihmisten ajasta.

Tunnusomaista kansalaisjärjestöille näyttäisi olevan se, että ne ilmoittavat (eivät toki kaikki) olevansa poliittisesti sitoutumattomia. Tämä ei tee kansalaisjärjestöistä epäpoliittisia vaan ainoastaan, että he eivät ole sitoutuneet minkään puolueen ohjelmaan eivätkä ole muodollisesti myöskään minkään puolueen yhdistysjäseniä.

Otetaan esimerkiksi Amnesty, joka oli ensimmäinen yhdistys, johon liityin. Amnestyn yksi periaate on, että se ei ota lahjoituksia valtioilta eikä yrityksiltä. Amnestyn kutsumista epäpoliittiseksi olisi kuitenkin hyvin suppean politiikkakäsityksen soveltamista. Suppealla poliittisuudella tarkoitan tässä tapauksessa kaiken sellaisen julkisen elämän poissulkemista poliitikan piiristä, joka ei suoraan liity vaaleihin, valtiollisten tai kunnallisten luottamustoimien täyttymiseen tai puolueisiin, jotka osallistuvat vaaleihin ja pyrkivät asettamaan omia ehdokkaita luottamustoimiin nimenomaan julkisella sektorilla.

Laajemmassa mielessä tarkoitan poliittisuutta kaikenkattavana julkisessa tilassa toimimisena, jossa pyritään määrittelemään yhteisölliset säännöt. Tässä mielessä Amnesty on superpoliittinen, jonka poliittisuutta voisi määritellä rajoittunut negatiivisten vapauksien puolustaminen. Amnestyn ytimen voisi määritellä sellaisten poliittisten oikeuksien ajamiseksi universaalisti kuin vapauden kidutukselta, mutta myöskin sellaisten positiivisten vapauksien puolustamisena kuin vapauden ilmaista itseään, vapauden liikkua ja vapauden osallistua poliittiseen toimintaan. Tämä on kuitenkin kärkevä tapa yrittää ilmaista Amnestyn julkilausuttua tehtävää. Amnesty ei ole sananvapausjärjestö, joka implisiittisesti ajaisi ehdotonta sananvapautta, mutta se on ihmisoikeusjärjestö, joka useasti vetoaa Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja YK:n ihmisoikeusjulistukseen toteuttaessaan tehtävää.

Suppean politiikan näkökulmasta Amnesty ei kuitenkaan ole poliittinen yhdistys, mutta tämä ei tarkoita etteikö Amnestyn agenda näkyisi politiikassa. Useat puolueet myös ajavat Amnestylle tuttuja teemoja. SDP:llä on selkeästi tunnistettava ihmisoikeussiipi, joka äänekkäästi kritisoi virkavaltaa kun virkavalta puuttuu tarpeettomasti ihmisten ilmaisuvapauteen tai kun aseita myydään esimerkiksi Saudi-Arabiaan. Viime vuosisadan loppupuolella (edit:olin alunperin kirjoittanut "vuosikymmenen" kun tarkoitin 90-lukua) perustetut Vasemmistoliitto ja Vihreät tuovat useasti näitä samoja näkökulmia esiin, joten voisi sanoa, että suppean poliitikan näkökulmasta kansalaisjärjestöjen ääni kuuluu parlamentissa sekä kansainvälisillä areenoilla.

Oikeastaan kaikista eduskuntapuolueiden julkilausutuista ohjelmista että käytännön toiminnasta löytyy yhtäläisyyksiä Amnestyn tavoitteisiin. Kristillisdemokraatit ajavat ohkaista uskonnonvapautta vaikkakin on syytä huomauttaa, että kristillisdemokraattien entinen puheenjohtaja Päivi Räsänen on avoimesti kannattanut syrjintää uskonnollisin perustein, tosin rehellisyyden nimissä on huomautettava, että hän sanatarkasti kannatti kristillisten pakolaisten ensisijaisuutta pakolaiskiintiötä täytettäessä.

Kuten näistä lyhyistä sekä kärjekkään tiivistetyistä esimerkeistä saa jo jonkinlaisen käsityksen siitä, että miten on tarpeellista poliittisuutta määriteltäessä, erottaa toisistaan suppea ja laaja poliitikkakäsitys. Molemmat ovat tarpeellisia, koska joskus voi olla järkevää puhua politiikasta suppean politiikkakäsityksen pohjalta, jolloin keskustelu voidaan rajata parlamentarismiin, mutta toisinaan on myös tarpeellista laajentaa käsitystä ja huomioida muodolliset kansalaisjärjestöt. Vieläkin laajempi käsitys on mahdollista sisällyttämällä politiikkaan myöskin aatehistoria, yksityishenkilöiden toiminta sekä yksityishenkilöiden omat näkemykset. Tästä hieman pitkähköstä aasinsillasta pääsemmekin Markku Koivusalon politiikasta.fi-sivustolla julkaistuun "TÄYTYYKÖ LIBERALISTIN, SOSIALISTIN JA NATIONALISTIN OLLA NYKYÄÄN LIBERTARISTEJA?"-artikkeliin, joka yrittää tehdä selkoa siitä, miksi libertarismi on niin vaikeasti tavoitettava.

Artikkelin ansioiksi on luettava pitkä aikaperspektiivi sekä aidon tutkimuksellinen ote kahteen mielenkiintoiseen libertaariin nimittäin ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiaiseen että maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaiseen. Ennen Koivusalon tekstin lukemista on syytä lukea kaksi toisiinsa nivoutuvaa artikkelia, joka myös Koivusalon tekstissä käsitellään ansiokkaasti. Ensinnäkin Heikki Pursiaisen Liberan blogissa julkaistu "Suomen oikeistolaisin mies tekee vaalikoneen" on rohkea kirjoitus siitä, miten vasemmisto-oikeisto jaottelu pitäisi palauttaa Ranskan vallankumouksellisiin aikoihin, jolloin vasemmisto muodostui kärjekkäästi ilmaistuna kuningasvallan vastustajista ja laajemmin ajateltuna porukasta, joka kannatti kansalaisvapauksien laajentamista ja demokratiaa. Oikeisto taas muodostuisi konservatiivisesta porukasta, jonka valta olisi perittyä. Myönnän, että jaotteluni on kärjekäs eikä tavoita sitä monipuolista valistusajan filosofien ajattelua, johon kaikkien olisi syytä perehtyä jossain määrin.

Toinen tärkeä artikkeli luettavaksi on mainitun Teivo Teivaisen "vastine," joka julkaistiin samalla poliitikasta.fi -alustalla kuin Koivusalonkin kirjoitus. Vastine on lainausmerkeissä, koska teksti ei ole vastine journalistisessa mielessä vaan enemmänkin siinä mielessä, mitä äidinkielen opetusmateriaalissa tarkoitetaan vastineella eli mielipidekirjoitusta, jolla vastataan toiseen mielipidekirjoitukseen. Teivaisen kirjoitus "Voiko sosialisti olla liberaali" jatkaa siitä mihin Pursiaisen teksti tahattomasti pysähtyy, mutta konteksti on samalla tavalla moderni. Teivainen ei suoraan sanota sitä, mutta pyrkii problematisoimaan liberalismiin liittyvää balanssointiongelmaa kun verrataan erilaisia vapauksia toisinaan. Teivainen ei sano, että äänioikeus on tärkeämpää kuin vapaa aseenkanto-oikeus, mutta vihjailee riittävän vahvasti siihen suuntaan, että vapaudet eivät ole yhteismitallisia.

Koivusalon teksti on eräänlainen synteesi näistä kahdesta kirjoituksesta, joissa laajennetaan ja syvennetään historiallista kontekstia, mutta pyritään myös aidosti löytämään näiden kahden ajattelusta merkkejä aidosta liberalismista. Kumpi onkaan voittaja?

Haluaisin itse julistaa molemmat voittajiksi, koska molemmat yrittävät perustella mahdollisimman johdonmukaisesti, mitä liberalismi on. Aseetkin ovat molemmilla samanlaisia. He molemmat vetoavat samoihin vapauksiin ja pitävät niitä itsestäänselvyyksinä. Omistusoikeus on kuitenkin ongelmallinen käsite. Kuka tahansa meistä voi sanoa, että tämä maa on minun, koska isäni jätti sen minulle. Omistusoikeus on johdettavissa siitä, että isällä on ollut omistusoikeus ja hän luovuttaa tämän omistusoikeuden jälkeläiselleen. Mistä isän omistusoikeus on syntynyt. Ehkä hän on saanut sen omilta vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan. Tätä ketjua voi jatkaa ad infinitum kunnes tullaan tilanteeseen, jossa kukaan ei vielä omistanut maata, joten vastaamatta jää, että mistä se omistusoikeus on alunperin syntynyt. Voi olla tietenkin mahdollista, että omistusoikeus on siirtynyt toiselle henkilölle väkivalloin. Pursiainen ei ihan suoraan vaadi valtiota takaamaan omistusoikeutta, mutta oletan, että hän pitää arvossaan joillekin valistuksen ajan filosofeille tyypillistä ajattelua sopimusyhteiskunnasta, jota muodostettaessa kaikki luopuvat tietyistä vapauksistaan, jotta vapaus omistaa voidaan taata yhteisellä sopimuksella. Myönnän, että tämmöisten oletusten tekeminen toisen ihmisen ajattelusta on epäreilua, mutta tarvitsen tätä oletusta, jotta voin hypätä kysymykseen, että eikö tämä sopimusyhteiskunta-entiteetti loppujen lopuksi omista kaiken, jos omistusoikeus johdetaan tästä yhteisestä sopimuksesta.

Oma kompetenssini ei riitä selittämään sitä miksi alkuperäisen vasemmiston johtavaksi talousfilosofiaksi nousi sosialismi ja miksi oikeistolle vastaavasti kapitalismi. Voisin olettaa, että Karl Marxin sinänsä liberaali ajatus siitä, että ihmisen pitäisi omistaa työnsä tulokset on vaikuttanut historiallisen vasemmiston ajattelussa enemmän kuin moderneilla poliittisilla areenoilla halutaan myöntää, ja samoin voisin olettaa, että tietynlaiseen omistuksen kasautumiseen jo ennestään rikkaille sopi ajatus siitä, että sopimusyhteiskunnassa ei ole mitään syytä rajoittaa sellaista kilpailua, joka mahdollistaa isompien markkinatoimijoiden syrjäyttää pienemmät pelkillä mittakaavaeduilla. Koivusalo syventää ajatusta perustelemalla, että Marxin ajattelu on itsenäisesti johdettu John Locken ajattelusta. Koska oma selitykseni on, että tämä kaikki oli sattumaa ja Koivusalo perustelee yleisesti, että Locke-Marx -ajattelu voisi olla vastaus, niin otan omaksi näkökulmaksi ehdottoman epävarmuuden. Pystyn kyllä huomaamaan ajatteluketjun, mutta en ole täysin vakuuttunut, että ihmisten järjestäytyminen ammattiyhdistysliikkeeksi voisi puhtaasti perustua siihen, että (käsi)työläiset vain hankkivat itselleen kirjoja ja ajattelivat, että tämäpä hyvä ajatus, ja let's toteutetaan tämä. Vastaavasti en ole vakuuttunut siitä, että oikeisto olisi vain ottanut helmitaulut käteen, laskenut 200 vuotta eteenpäin ja todennut, että me voitetaan tämä, jos yhteiskunta järjestetään silleen, että "ne" pienet yrittäjät eivät voi kasvaa yhtä nopeasti kuin "me."

Jokainen kirjoittajista tekee hyvää työtä ja nostavat tärkeitä asioita esille. Pursiainen on ehkä rohkein, koska hän pyrkii määrittelemään "tosi liberaalisuuden," josta poikkeaminen on kerettiläisyyttä. Tässä rohkeudessa on kuitenkin ansa, johon usein taloustieteilijät kaatuvat, eli he jättävät huomioimatta asiat, jotka eivät näkemykseen sovi. Teivaisen teksti onkin siis tervetullut jatkokirjoitus, jossa problematisoidaan kirjoittamatta jäänyttä; Yhden vapaus voi loukata toisen vapautta. Koivusalo tekee kuitenkin mestarillisen työn ottamalla satojen vuosien aikaperspektiivin, joka on huomattavasti mittavampi kuin oma tapani käsitellä modernia liberalismia.

Mutta, mitä on sitten oikea liberalismi? Tähän on minun vaikea vastata, koska näen liberalismin vaikuttavan useiden aatteiden läpi. Tarjolla on markkinaliberalismia, sosiaaliliberalismia, kansallisliberalismia, liberaalifeminismiä, libeeralidemokratiaa, jne. Itse sijoitun erilaisilla poliittisilla kompasseilla mielipiteineni vasemmistolibertaariseen kategoriaan, jossa kaikki vapaudet näyttävät muodostuvan valtioiden, kansallisuuden ja kansainvälisten sopimusten kautta, ja epäkiitollisena äpäränä suhtaudun kuitenkin epäluuloisesti valtioihin ja ylikansallisiin elimiin. Pelkoni on, että jos minun vapauteni perustuu (demokraattisesti valitun) valtiojohdon hyväntahtoisuuteen, voi (demokraattisestikin valittu) valtiojohto myös viedä vapauteni.

Ehkä asian ongelmallisuutta voisi kuvata hyvin katsomalla, miten vähän ja miten yksipuolista keskustelua Koivusalon teksti tuotti Liberaalimafiassa. Liberaalimafia on hyvin iso, suomalainen facebook-ryhmä, jossa on yli 2000 jäsentä ja hyvin aktiivinen keskustelijakunta, josta löytyy oman arvioni mukaan kaikkia noita edellä mainittuja liberalismin koulukuntia jossain muodossa. Ryhmän tehtäväksi voisi katsoa tosiliberalismin löytäminen, ja koska ryhmä on edelleen aktiivinen, voisi todeta, että tehtävää ei ole vielä suoritettu.

Juha Hakola vs. romanit

Sainpa taas ikävän muistutuksen kun eilen huomasin verkkohesarista tietyllä tavalla positiivisen uutisen, joka samaan aikaan muistutti, että syyt uutiselle eivät olekaan niin miellyttäviä. Eilinen uutinen koski Amnestyn kritiikkiä romanikerjäläisten kohtelua kohtaan. Positiivista uutisessa oli, että muutkin kuin Vapaa liikkuvuus -verkosto näkevät ongelmia tavassa jolla romaneja kohdellaan Euroopassa. Kohtelu ei välttämättä eroa edes kovin paljon täällä siitä kohtelusta, mitä romanit saattavat kokea muualla.

Uutinen liittyi kuitenkin ikävään asiaan, jota Eduskunnassakin käsitellään lähiaikoina. Kokoomuksen kansanedustaja Juha Hakola on tehnyt lakialoitteen kerjäämisen kieltämiseksi. Sen sijaan, että yritettäisiin parlamentaarisin keinoin taata universaalisti ihmisille mahdollisuus toimeentuloon, koulutukseen ja/tai terveydenhuoltoon, suuntana näyttäisikin olevan viimeisimmän laillisen keinon kriminalisointi. Kerjääminen ei ehkä ole miellyttävä näky, mutta ei köyhyys maailmasta poistu kieltämällä kerjäämistä. Valitettavasti tarvitaan pitempikestoisia poliittisia toimia köyhyyden poistamiseksi. Keinoista ei ole pulaa, resursseista ainoastaan.

Mielenosoitus Venäjällä tammikuussa murhattujen toimittajien muistoksi

Mielenosoitus Venäjällä tammikuussa murhattujen toimittajien muistoksi

järjestetään Helsingissä keskiviikkona 28.1.2009 klo 17

Moskovassa on kahden viime viikon aikana tapettu kolme Venäjän kansalaisyhteiskunnan toimijaa: ihmisoikeusasianajaja Stanislav Markelov ja toimittaja Anastasija Baburova sekä oppositioaktivisti Anton Stradymov. Helsingissä järjestetään mielenosoitus veritekojen aaltoa vastaan ja syyllisten saattamiseksi edesvastuuseen keskiviikkona 28. tammikuuta 2009 klo 17.00 Venäjän suurlähetystön edustalla, osoite Tehtaankatu 1. Mielenosoituksen järjestävät Amnesty Internationalin Suomen osasto, Suomalais-venäläinen kansalaisfoorumi, Suomen PEN, Suomen Rauhanpuolustajat sekä Kiila ry.

Vuosi 2009 on alkanut Venäjällä poliittisten ja ihmisoikeuksien kannalta synkkääkin synkemmin. Moskovan keskustassa ammuttiin 19. tammikuuta keskellä kirkasta päivää kadulle tunnettu ihmisoikeustapauksiin erikoistunut asianajaja Stanislav Markelov ja häntä Novaja gazeta -lehteen haastatellut toimittaja Anastasija Baburova. Markelov oli tulossa pitämästään tiedotustilaisuudesta Baburovan seurassa, kun heitä seurannut mies ampui molempia päähän. Veriteon häikäilemättömyys viittaa murhaajan olleen hyvin valmistautunut ammattilainen.

Toimittajien, asianajajien ja ihmisoikeuspuolustajien murhista on tullut yhä tavallisempia Venäjällä, eikä syyllisiä ole saatu oikeuteen. Tämä on omiaan synnyttämään rankaisemattomuuden ilmapiirin, jonka lopettamiseksi Helsingin mielenosoituksessa vaaditaan Venäjän viranomaisia tutkimaan murhat nopeasti ja perusteellisesti ja saattamaan syylliset oikeuden eteen. Enteet eivät lupaa hyvää: Kreml ei ole esittänyt edes surunvalitteluja murhien johdosta.

Stanislav Markelov oli Venäjän tunnetuimpia ihmisoikeuksiin erikoistuneita juristeja ja Kremlin politiikan näkyvä arvostelija. Hän ajoi lukuisia vallanpitäjien kannalta hankalia juttuja. Hän oli vuosien varrella edustanut mm. ihmisoikeusloukkauksista kärsineitä taetaeenejä (tai heidän eloonjääneitä sukulaisiaan), äärinationalistisen väkivallan uhreja sekä riippumattomia tiedotusvälineitä. Stanislav Markelov johti myös Laillisuusinstituuttia (Institut verhovenstva prava), jonka puitteissa joukko venäläisiä juristeja ajaa yhteiskunnallisesti merkittäviä oikeusjuttuja.

Juuri ennen kuolemaansa Markelov oli pitänyt tiedotustilaisuuden, jossa hän kritisoi murhasta tuomitun entisen everstin Juri Budanovin päästämistä ennenaikaisesti ehdonalaiseen vapauteen 15.1.2009 ja ilmoitti suunnittelevansa uuden oikeusjutun aloittamista tätä vastaan. Budanov tuomittiin vuonna 2003 kymmeneksi vuodeksi vankeuteen 18-vuotiaan taetaeenitytön Elza Kungajevan sieppaamisesta ja murhaamisesta maaliskuussa 2000. Raiskauksesta tuomiota ei sen sijaan tullut, vaikka ruumiinavauksessa löydettiin selviä merkkejä siitä. Markelov toimi kohutussa oikeusjutussa yhtenä Kungajevan omaisten asianajajista.

Yhdessä Markelovin kanssa ammuttu Anastasija Baburova oli 25-vuotias journalistiikan opiskelija ja vapaa toimittaja, joka oli kirjoittanut lokakuusta lähtien Novaja gazeta -lehteen. Baburova toimi aktiivisesti myös opposition Toinen Venäjä -liikkeessä. Hän oli viime aikoina kirjoittanut artikkeleita erityisesti fasististen liikkeiden uhkaavasta noususta Venäjällä. Baburovasta tuli neljäs tällä vuosikymmenellä tapettu Novaja gazetan toimittaja - tunnetuin heistä oli syksyllä 2006 ammuttu Anna Politkovskaja, jonka murhaoikeudenkäynti on käynnissä.

Samaan aikaan kuin suru-uutinen Markelovin ja Baburovan ampumisesta levisi Moskovassa tieto oppositioaktivisti Anton Stradymovin kuolemasta. 20-vuotias Stradymov kuului ääriliikkeenä kiellettyyn, Putinin-Medvedevin hallintoa kritisoivaan Kansallisbolaevistiseen puolueeseen. Hänet pahoinpideltiin raa’asti hengiltä Moskovassa aamuyöllä 14.1.2009, erityisesti pää oli hakattu lähes tunnistamattomaksi. Viranomaisilta kesti yli neljä päivää ilmoittaa kuolemasta uhrin omaisille ja tovereille, vaikka surmatulla oli henkilöpaperit tallella. Omaisuutta Stradymovilta ei tiettävästi anastettu, tappajasta tai tappajista ei ole tietoa.

Chewbacca-puolustusta Elinkeinoelämän keskusliitolta

Luin äsken Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) asiakirjan nimeltä ”Kannustavasta verotuksesta kilpailuvaltti” (21.3.2006). Asiakirjan viesti on selvä: verotus alas, tuloerot ylös tai vielä ilkeämmin sanoen: verot alas, palvelut alas.

Olin viime syksynä Soveltavan kasvatustieteen laitoksella järjestetyllä järjestötorilla. Siellä järjestettiin väittely oikeiston ja vasemmiston välillä. Siellä esitin kysymyksen Kokoomuksen Johannes Toepferille, että eikös verojen laskemisella rahoiteta julkisia palveluita ja jos näin, eikö silloin verojen laskeminen vähennä palveluihin käytettäviä varoja? Toepfer vastasi, että ’tuo henkilö kuuluu Vasemmistonuoriin. Tämä on vasemmiston esittämä myytti, että jos lasketaan veroja, ajetaan alas julkisia palveluita. Tämä ei pidä paikkaansa. Seuraava.’ (Mukailin vapaasti, joten Toepfer voi ja saa sanoa, että laitan sanoja hänen suuhunsa, jos siteerasin väärin.)

Samalta näyttää EK:n asiakirjakin. Kaikenlaiset kuviot, jotka asiakirja esittelee on valikoitu niin, että se tukee kaikkia EK:n väitteitä. Huolestuttava linja, minkä asiakirjasta näkee, on sen röyhkeä virheellisten päätelmien esittäminen. Virheellisillä päätelmillä tarkoitan niin sanotun Chewbacca-puolustuksen käyttöä. Savuverho näyttää toimivan, koska omakin huomio kiinnittyi kummallisiin perusteluihin, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä väittämien kanssa.


Asiakirjan puolivälissä (s. 9) on kaavio, jonka nimi on ”Suomessa työn ja yritystoiminnan tuloja verotetaan ankarasti.” Kuviosta tietenkin korostui, että suurin osa verotuotoista tulee tulo- ja varallisuusverosta. Siihen kun lisätään vielä (lähes samalla värillä) sosiaalivakuutusmaksut, niin kaaviosta saa mielikuvan, että tuloista jäisi käteen vajaa kolmasosa. Kuvio kuitenkin näyttää vain sen, että mistä valtio saa suurimman osansa verotuloista eikä sitä, että kuinka paljon ihmiset maksavat veroa.

Asiakirjan edeltävällä sivulla (s. 8) esitetään kaavio, jonka nimi on ”Suomessa verotus on kireää”. Kaavio näyttää mikä on Suomen kokonaisveroaste BKT:sta vuodelta 2004. En siis halua väittää, että kaaviot eivät esittäisi sitä, mitä mittaavat. Näin ei tule ymmärtää. Haluan vain kiinnittää huomiota, että minkä nimisiä kaavioita käytetään ja miten. Minua kun ei minun veroaste häiritse. Minulle verojen maksaminen on ideologinen kysymys, se on siis osa politiikkaa.

Elinkeinoelämän keskusliitto taas väittää, ettei ole poliittinen järjestö. Se on sama kuin väittäisi, että Amnesty tai SAK ei olisi poliittisia. Tämä kävi ilmi kun olin viime keskiviikkona Elinkeinoelämän järjestämässä seminaarissa, missä Elinkeinoelämän keskusliitto esitteli kyseistä asiakirjaa. Tilaisuudessa järjestön edustaja sanoi, että Suomen hyvinvointi on heidänkin tavoitteenaan. Mitä tällä hyvinvoinnilla tarkoitetaan? Ei ainakaan ihmisten tasa-arvoa, muuten he esittelisivät myös ketkä maksaa veroja, minkä verran ja minkä verran ihmisille jää rahaa käteen. Eikä he olisi tämän ajatuksen esittämiseen käyttänyt bruttokansantuotetta, koska se ei millään tavalla kuvaa miten vauraus ja hyvinvointi jakaantuu. Se näyttää ainoastaan sen, minkä verran vauraus jakaantuisi, jos se jaettaisiin oikeudenmukaisesti.

tagit: politiikka

Joku raja, Rajamäki! - B-luokan kansalaisia?

Kun joku on huolissaan pakolaisista, niistä ihmisistä, jotka pakenevat sotia, vainoja, kidutusta ja/tai luonnonkatastrofeja, niin Suomen sisäministeri Kari Rajamäki alkaa puhua "elintasopakolaisista", "ankkurilapsista" ja "laittomasta maahanmuutosta". Tuntuu, että Rajamäki on symboli kaikelle epäoikeudenmukaisuudelle tässä maailmassa.

Tänään Rajamäki sitten sai ansaitsemaansa huomiota kun Helsingissä järjestettiin rasismin vastainen mielenosoitus Rautatientorilta Gloriaan. Mielenosoitusta oli järjestämässä Amnesty, Ihmisoikeusliitto, Vasemmistonuoret ja Vihreät nuoret ja opiskelijat. Ymmärrettävää, että jossain vaiheessa se pohja tulee yhden jos toisenkin säkissä vastaan. Rajamäen pakolaisia leimaava kielenkäyttö loukkaa monia suomalaisia sekä maahanmuuttajia. Lisäksi Kari Rajamäen julkinen toiminta turhauttaa monia. On vain ajan kysymys, kun täälläkin palaa autoja ja silloin Rajamäkeä tullaan viimeistään vaatimaan tilille. Jopa Demarinuorten entinen puheenjohtaja Petteri Oksa näkee punaista kun Rajamäki esittää pakolaispoliittisia kantojaan. Jotain kannatusta Rajamäki silti nauttii demarien piirissä. Tuskin hän muuten istuisi hallituksessa suunnittelemassa ulkomaalaisten muilutuksia ja keskitysleirejä - anteeksi, säilöönottokeskuksia - Suomeen tuleville ihmisille.

Gloriassa olimme tänään Kirsi Pihlajan ja Antti Rummukaisen kanssa. Viisi tuntia meni mukavasti. Muutama uusi jäsen liittyi Vasemmistonuoriin. Saatiin myös muutama kontakti maahanmuuttajiin, juuri näihin Rajamäen mainitsemiin "elintasopakolaisiin", jotka ovat tulleet tänne Somaliasta leveämmän leivän perässä, vaikka Somaliakin on niin rauhallinen maa, että -- En viitsi lopettaa tuota lausetta. Sarkasmi on löydettävissä joka tapauksessa.

Keskustanuoria ja Vihreitä varmaan harmitti jonkin verran, että ainoat ihmiset, jotka liittyivät johonkin järjestöön, liittyi meihin.

tagit: politiikka, järjestötoiminta