Minne menet liberaali?

Poliittisten aatteiden kirjo on laaja ja edelleen laajentumaan päin. Tämä näyttäisi olevan selvää jo ihan siltä pohjalta, että puolueiden määrä on suhteessa ismien määrään huomattavasti pienempi. Lyhyellä aikaperspektiivillä eli yhden, tai ehkä kahden, sukupolven aikana puolueitten vierelle on tullut runsaasti kansalaisjärjestöjä, jotka kilpailevat puolueiden tavoin mediatilasta ja ihmisten ajasta.

Tunnusomaista kansalaisjärjestöille näyttäisi olevan se, että ne ilmoittavat (eivät toki kaikki) olevansa poliittisesti sitoutumattomia. Tämä ei tee kansalaisjärjestöistä epäpoliittisia vaan ainoastaan, että he eivät ole sitoutuneet minkään puolueen ohjelmaan eivätkä ole muodollisesti myöskään minkään puolueen yhdistysjäseniä.

Otetaan esimerkiksi Amnesty, joka oli ensimmäinen yhdistys, johon liityin. Amnestyn yksi periaate on, että se ei ota lahjoituksia valtioilta eikä yrityksiltä. Amnestyn kutsumista epäpoliittiseksi olisi kuitenkin hyvin suppean politiikkakäsityksen soveltamista. Suppealla poliittisuudella tarkoitan tässä tapauksessa kaiken sellaisen julkisen elämän poissulkemista poliitikan piiristä, joka ei suoraan liity vaaleihin, valtiollisten tai kunnallisten luottamustoimien täyttymiseen tai puolueisiin, jotka osallistuvat vaaleihin ja pyrkivät asettamaan omia ehdokkaita luottamustoimiin nimenomaan julkisella sektorilla.

Laajemmassa mielessä tarkoitan poliittisuutta kaikenkattavana julkisessa tilassa toimimisena, jossa pyritään määrittelemään yhteisölliset säännöt. Tässä mielessä Amnesty on superpoliittinen, jonka poliittisuutta voisi määritellä rajoittunut negatiivisten vapauksien puolustaminen. Amnestyn ytimen voisi määritellä sellaisten poliittisten oikeuksien ajamiseksi universaalisti kuin vapauden kidutukselta, mutta myöskin sellaisten positiivisten vapauksien puolustamisena kuin vapauden ilmaista itseään, vapauden liikkua ja vapauden osallistua poliittiseen toimintaan. Tämä on kuitenkin kärkevä tapa yrittää ilmaista Amnestyn julkilausuttua tehtävää. Amnesty ei ole sananvapausjärjestö, joka implisiittisesti ajaisi ehdotonta sananvapautta, mutta se on ihmisoikeusjärjestö, joka useasti vetoaa Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja YK:n ihmisoikeusjulistukseen toteuttaessaan tehtävää.

Suppean politiikan näkökulmasta Amnesty ei kuitenkaan ole poliittinen yhdistys, mutta tämä ei tarkoita etteikö Amnestyn agenda näkyisi politiikassa. Useat puolueet myös ajavat Amnestylle tuttuja teemoja. SDP:llä on selkeästi tunnistettava ihmisoikeussiipi, joka äänekkäästi kritisoi virkavaltaa kun virkavalta puuttuu tarpeettomasti ihmisten ilmaisuvapauteen tai kun aseita myydään esimerkiksi Saudi-Arabiaan. Viime vuosisadan loppupuolella (edit:olin alunperin kirjoittanut "vuosikymmenen" kun tarkoitin 90-lukua) perustetut Vasemmistoliitto ja Vihreät tuovat useasti näitä samoja näkökulmia esiin, joten voisi sanoa, että suppean poliitikan näkökulmasta kansalaisjärjestöjen ääni kuuluu parlamentissa sekä kansainvälisillä areenoilla.

Oikeastaan kaikista eduskuntapuolueiden julkilausutuista ohjelmista että käytännön toiminnasta löytyy yhtäläisyyksiä Amnestyn tavoitteisiin. Kristillisdemokraatit ajavat ohkaista uskonnonvapautta vaikkakin on syytä huomauttaa, että kristillisdemokraattien entinen puheenjohtaja Päivi Räsänen on avoimesti kannattanut syrjintää uskonnollisin perustein, tosin rehellisyyden nimissä on huomautettava, että hän sanatarkasti kannatti kristillisten pakolaisten ensisijaisuutta pakolaiskiintiötä täytettäessä.

Kuten näistä lyhyistä sekä kärjekkään tiivistetyistä esimerkeistä saa jo jonkinlaisen käsityksen siitä, että miten on tarpeellista poliittisuutta määriteltäessä, erottaa toisistaan suppea ja laaja poliitikkakäsitys. Molemmat ovat tarpeellisia, koska joskus voi olla järkevää puhua politiikasta suppean politiikkakäsityksen pohjalta, jolloin keskustelu voidaan rajata parlamentarismiin, mutta toisinaan on myös tarpeellista laajentaa käsitystä ja huomioida muodolliset kansalaisjärjestöt. Vieläkin laajempi käsitys on mahdollista sisällyttämällä politiikkaan myöskin aatehistoria, yksityishenkilöiden toiminta sekä yksityishenkilöiden omat näkemykset. Tästä hieman pitkähköstä aasinsillasta pääsemmekin Markku Koivusalon politiikasta.fi-sivustolla julkaistuun "TÄYTYYKÖ LIBERALISTIN, SOSIALISTIN JA NATIONALISTIN OLLA NYKYÄÄN LIBERTARISTEJA?"-artikkeliin, joka yrittää tehdä selkoa siitä, miksi libertarismi on niin vaikeasti tavoitettava.

Artikkelin ansioiksi on luettava pitkä aikaperspektiivi sekä aidon tutkimuksellinen ote kahteen mielenkiintoiseen libertaariin nimittäin ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiaiseen että maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaiseen. Ennen Koivusalon tekstin lukemista on syytä lukea kaksi toisiinsa nivoutuvaa artikkelia, joka myös Koivusalon tekstissä käsitellään ansiokkaasti. Ensinnäkin Heikki Pursiaisen Liberan blogissa julkaistu "Suomen oikeistolaisin mies tekee vaalikoneen" on rohkea kirjoitus siitä, miten vasemmisto-oikeisto jaottelu pitäisi palauttaa Ranskan vallankumouksellisiin aikoihin, jolloin vasemmisto muodostui kärjekkäästi ilmaistuna kuningasvallan vastustajista ja laajemmin ajateltuna porukasta, joka kannatti kansalaisvapauksien laajentamista ja demokratiaa. Oikeisto taas muodostuisi konservatiivisesta porukasta, jonka valta olisi perittyä. Myönnän, että jaotteluni on kärjekäs eikä tavoita sitä monipuolista valistusajan filosofien ajattelua, johon kaikkien olisi syytä perehtyä jossain määrin.

Toinen tärkeä artikkeli luettavaksi on mainitun Teivo Teivaisen "vastine," joka julkaistiin samalla poliitikasta.fi -alustalla kuin Koivusalonkin kirjoitus. Vastine on lainausmerkeissä, koska teksti ei ole vastine journalistisessa mielessä vaan enemmänkin siinä mielessä, mitä äidinkielen opetusmateriaalissa tarkoitetaan vastineella eli mielipidekirjoitusta, jolla vastataan toiseen mielipidekirjoitukseen. Teivaisen kirjoitus "Voiko sosialisti olla liberaali" jatkaa siitä mihin Pursiaisen teksti tahattomasti pysähtyy, mutta konteksti on samalla tavalla moderni. Teivainen ei suoraan sanota sitä, mutta pyrkii problematisoimaan liberalismiin liittyvää balanssointiongelmaa kun verrataan erilaisia vapauksia toisinaan. Teivainen ei sano, että äänioikeus on tärkeämpää kuin vapaa aseenkanto-oikeus, mutta vihjailee riittävän vahvasti siihen suuntaan, että vapaudet eivät ole yhteismitallisia.

Koivusalon teksti on eräänlainen synteesi näistä kahdesta kirjoituksesta, joissa laajennetaan ja syvennetään historiallista kontekstia, mutta pyritään myös aidosti löytämään näiden kahden ajattelusta merkkejä aidosta liberalismista. Kumpi onkaan voittaja?

Haluaisin itse julistaa molemmat voittajiksi, koska molemmat yrittävät perustella mahdollisimman johdonmukaisesti, mitä liberalismi on. Aseetkin ovat molemmilla samanlaisia. He molemmat vetoavat samoihin vapauksiin ja pitävät niitä itsestäänselvyyksinä. Omistusoikeus on kuitenkin ongelmallinen käsite. Kuka tahansa meistä voi sanoa, että tämä maa on minun, koska isäni jätti sen minulle. Omistusoikeus on johdettavissa siitä, että isällä on ollut omistusoikeus ja hän luovuttaa tämän omistusoikeuden jälkeläiselleen. Mistä isän omistusoikeus on syntynyt. Ehkä hän on saanut sen omilta vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan. Tätä ketjua voi jatkaa ad infinitum kunnes tullaan tilanteeseen, jossa kukaan ei vielä omistanut maata, joten vastaamatta jää, että mistä se omistusoikeus on alunperin syntynyt. Voi olla tietenkin mahdollista, että omistusoikeus on siirtynyt toiselle henkilölle väkivalloin. Pursiainen ei ihan suoraan vaadi valtiota takaamaan omistusoikeutta, mutta oletan, että hän pitää arvossaan joillekin valistuksen ajan filosofeille tyypillistä ajattelua sopimusyhteiskunnasta, jota muodostettaessa kaikki luopuvat tietyistä vapauksistaan, jotta vapaus omistaa voidaan taata yhteisellä sopimuksella. Myönnän, että tämmöisten oletusten tekeminen toisen ihmisen ajattelusta on epäreilua, mutta tarvitsen tätä oletusta, jotta voin hypätä kysymykseen, että eikö tämä sopimusyhteiskunta-entiteetti loppujen lopuksi omista kaiken, jos omistusoikeus johdetaan tästä yhteisestä sopimuksesta.

Oma kompetenssini ei riitä selittämään sitä miksi alkuperäisen vasemmiston johtavaksi talousfilosofiaksi nousi sosialismi ja miksi oikeistolle vastaavasti kapitalismi. Voisin olettaa, että Karl Marxin sinänsä liberaali ajatus siitä, että ihmisen pitäisi omistaa työnsä tulokset on vaikuttanut historiallisen vasemmiston ajattelussa enemmän kuin moderneilla poliittisilla areenoilla halutaan myöntää, ja samoin voisin olettaa, että tietynlaiseen omistuksen kasautumiseen jo ennestään rikkaille sopi ajatus siitä, että sopimusyhteiskunnassa ei ole mitään syytä rajoittaa sellaista kilpailua, joka mahdollistaa isompien markkinatoimijoiden syrjäyttää pienemmät pelkillä mittakaavaeduilla. Koivusalo syventää ajatusta perustelemalla, että Marxin ajattelu on itsenäisesti johdettu John Locken ajattelusta. Koska oma selitykseni on, että tämä kaikki oli sattumaa ja Koivusalo perustelee yleisesti, että Locke-Marx -ajattelu voisi olla vastaus, niin otan omaksi näkökulmaksi ehdottoman epävarmuuden. Pystyn kyllä huomaamaan ajatteluketjun, mutta en ole täysin vakuuttunut, että ihmisten järjestäytyminen ammattiyhdistysliikkeeksi voisi puhtaasti perustua siihen, että (käsi)työläiset vain hankkivat itselleen kirjoja ja ajattelivat, että tämäpä hyvä ajatus, ja let's toteutetaan tämä. Vastaavasti en ole vakuuttunut siitä, että oikeisto olisi vain ottanut helmitaulut käteen, laskenut 200 vuotta eteenpäin ja todennut, että me voitetaan tämä, jos yhteiskunta järjestetään silleen, että "ne" pienet yrittäjät eivät voi kasvaa yhtä nopeasti kuin "me."

Jokainen kirjoittajista tekee hyvää työtä ja nostavat tärkeitä asioita esille. Pursiainen on ehkä rohkein, koska hän pyrkii määrittelemään "tosi liberaalisuuden," josta poikkeaminen on kerettiläisyyttä. Tässä rohkeudessa on kuitenkin ansa, johon usein taloustieteilijät kaatuvat, eli he jättävät huomioimatta asiat, jotka eivät näkemykseen sovi. Teivaisen teksti onkin siis tervetullut jatkokirjoitus, jossa problematisoidaan kirjoittamatta jäänyttä; Yhden vapaus voi loukata toisen vapautta. Koivusalo tekee kuitenkin mestarillisen työn ottamalla satojen vuosien aikaperspektiivin, joka on huomattavasti mittavampi kuin oma tapani käsitellä modernia liberalismia.

Mutta, mitä on sitten oikea liberalismi? Tähän on minun vaikea vastata, koska näen liberalismin vaikuttavan useiden aatteiden läpi. Tarjolla on markkinaliberalismia, sosiaaliliberalismia, kansallisliberalismia, liberaalifeminismiä, libeeralidemokratiaa, jne. Itse sijoitun erilaisilla poliittisilla kompasseilla mielipiteineni vasemmistolibertaariseen kategoriaan, jossa kaikki vapaudet näyttävät muodostuvan valtioiden, kansallisuuden ja kansainvälisten sopimusten kautta, ja epäkiitollisena äpäränä suhtaudun kuitenkin epäluuloisesti valtioihin ja ylikansallisiin elimiin. Pelkoni on, että jos minun vapauteni perustuu (demokraattisesti valitun) valtiojohdon hyväntahtoisuuteen, voi (demokraattisestikin valittu) valtiojohto myös viedä vapauteni.

Ehkä asian ongelmallisuutta voisi kuvata hyvin katsomalla, miten vähän ja miten yksipuolista keskustelua Koivusalon teksti tuotti Liberaalimafiassa. Liberaalimafia on hyvin iso, suomalainen facebook-ryhmä, jossa on yli 2000 jäsentä ja hyvin aktiivinen keskustelijakunta, josta löytyy oman arvioni mukaan kaikkia noita edellä mainittuja liberalismin koulukuntia jossain muodossa. Ryhmän tehtäväksi voisi katsoa tosiliberalismin löytäminen, ja koska ryhmä on edelleen aktiivinen, voisi todeta, että tehtävää ei ole vielä suoritettu.

Demokratia vs. Standard & Poor's

Jos lähdetään siitä lähtökohdasta, että YK:n ylevästä olemuksesta huolimatta, osa YK:n ongelmista perustuu siihen, että osa maista nauttii suurempaa valtaa kuin toiset. Yleiskokouksessa toisaan jokaisella maalla on yksi edustaja, mutta sitten on organisaatioita, joissa valta on keskittynyt tietyille maille. YK:n turvallisuusneuvostossa on pysyviä ja vaihtuvia jäsenmaita. WTO:ssa ja IMF:ssa taas valtaa käyttää ne, joilla on eniten fyrkkaa.

Jos oletetaan nämä lähtökohdat ongelmallisiksi demokratian kannalta. Sanotaanko vaikka, että jonkun mielestä YK:ssa pitäisi tehdä tietynlaisia päätöksiä, mutta näiden epäkohdista johtuen, päätöksiä ei tehdä. Miltä silloin kuulostaisi jos EU:hun haluttaisiin tuoda vastaavanlaisia järjestelmiä? Jos kuuntelemme kahta suomalaista europoliitikkoa, niin se voisi toteutua EU:ssa.

Hyvästä kunnostaan tunnetut Alexander Stubb ja Sari Essayah ovat tällä viikolla päätyneet samoista premisseistä samanlaisiin johtopäätöksiin. Heidän ehdottamansa demokratia määriteltäisiin luottotietojen mukaan. Stubb väläytteli, että hyvän luottoluokituksen saaneet maat saisivat lisää valtaa EU:n päätöksenteossa. Essayah oli samaa mieltä osittain. Talouteen pitäisi saada lisää douppingia EU-tasolla ja parhaimmat päättäjät löytyisivät heidän mukaansa sieltä, missä luottotiedot ovat kunnossa.

Tässä tapauksessa he molemmat viittavat Suomen hyvään luottoluokitukseen. Euroopan unionissa on kuusi maata, jotka ovat saaneet AAA-luokituksen. Stubbin mukaan näillä mailla tulisi olla enemmän päätösvaltaa Euroopan unionissa. Talouskriisi tulisi mahdollisesti ratkaistua, jos asiantuntijat saisivat päättää ja EU:n päätöksentekoa virtaviivaistettaisiin.

Tietenkin voisi ajatella, että talousasioista päätettäessä sananvalta tulisi antaa niille, jotka hoitavat talousasioitaan oikein ja hyvin. Mutta yhden etu ei ole toisen etu, ja erityisesti yhteiskunnallisissa kysymyksissä talousasioita voi hoitaa monella tapaa omalta arvopohjalta. Molemmat kuitenkin omalta osaltaan näyttävät kunnioittavan asiantuntemusta poliittisessa päätöksenteossa.

Ylikansallisessa ja poliittisessa päätöksentekoinstituutiossa kuten EU:ssa ei tule arvioida päätösvaltaa sen mukaan kellä on parhaimmat luottotiedot, koska silloin EU olisi käytännössä yhtä demokraattinen kuin Nokia, Nordea tai Apple. Ne päättää, joilla on eniten fyrkkaa.

Mututuntumalla voisin kyllä sanoa, että vaikuttaisi ainakin vaalien alla, että poliitikot taistelevat harvemmin luottotiedottomien äänistä. Tästä voisi siis käytännössä tulla vallitseva oppi, jos se ei sitä jo ole. Suunta ainakin voisi näiden kahden poliitikon mielestä mennä siihen suuntaan.

Mitä, jos sen sijaan valta annettaisiin väkiluvun tai luottotietojen sijasta niille maille, joilla on eniten historiaa demokratian edistämisestä. Kreikka ja muut etelävaltiot eivät vältsiin pärjäisi kovin hyvin viime vuosisadan perusteella. Toisaalta mistäköhän päin demokratia edes sanana on peräisin?

Mitä ne vihreät taas tekee?

Otsikon perusteella voisi epäillä, että kirjoittaja haluaa jälleen kritisoida Vihreitä kun omasta puolueesta ei ole löytynyt vähään aikaan mitään vikaa. Tällä kertaa olen tehnyt kuitenkin kepeästi perusteltua analyysia suhtautumisessa vihreisiin. En analysoi nyt sitä, mitä vihreät oikeastioikeasti ovat, vaan miten vihreisiin saatetaan suhtautua heidän ulkopuolellaan. Tietyllä tavalla olen jäävi/esteellinen/poliittisesti väärämielinen/täysin väärä/liian lähellä/liian kaukana/sinisilmäinen/mustasukkainen arvioimaan vihreitä, mutta sallinette, että vähän yritän katsella asioita itselleni erilaisesti retorisesta vinkkkelistä.

Vihreiden ja Kokoomuksen kannattajia varmasti ärsyttää monella eri tavalla heidän rinnastamisensa keskenään. Oikeisto on virittänyt aseensa heti kun vihreät mainitsevatkin sanan yksityisautoilu, ydinvoima tai kasvissyönti. Vasemmistokin on valmis irtisanoutumaan punavihreistä Vihreistä heti kun yksikin palvelu ollaan yksityistämässä.

Samaan aikaan Vihreät joutuvat perustelemaan miksi lihansyöntiä pitää vähentää, yksityisautoilua vähentää, verotusta alentaa talouskasvun pönkittämiseen, piippuja vähentää ilmaston takia, palvelumaksuja korottaa budjetin takia, perustuloa kannattaa, yms.

Monet ovat varmasti kuulleet Vihreistä monia selkärangattomuuteen liittyviä kommentteja viimeisen ydinvoimakeskustelun myötä. Aikaisemminkin Vihreistä on käytetty omalla tavallaan halventavia Kokoomuksen puisto-osasto -tyyppisiä sivalluksia. Mutta pitäisikö miettiä välillä miltä Kokoomuksen kannattajista tuntuu. Viherstalinismi ei välttämättä ole mikään vieras kommentti Vihreille, mikä on menneiden puheenjohtajiensa mukaan 'ei vasemmalle eikä oikealle vaan eteenpäin'. En ole välttämättä ainoa, joka on Kokoomukselle sympaattinen kaiken fantastisuutensa keskellä. He joutuvat kuitenkin puolustamaan suomalaisten perusoikeutta valinnanvapauteen samaan aikaan kun ilkeät vihreät haluavat kieltää kaikilta suomalaisilta valinnanvapauden makkaraan, ydinvoimaan ja tiesmihinmuuhun norpan pyydystämiseen.

Vasemmiston ja oikeiston ääripäille Vihreät ovatkin vaikea puolue. Vasemmiston mielestä puolue on liian oikealla ja oikeiston mielestä enemmän kuin liikaa vasemmalla. Vaikka puolueen johto ja edustajat jakaantuvatkin useimmissa nelikentissä hieman enemmän keskustaoikeiston suuntaan, ei se tarkoita etteikö puolueessa olisi myös vasenta siipeä. Aivan kuten Kokoomuksella on oma Sirpa Pietikäisensä, Vasemmistolla oma Suvi-Anne Siimeksensä, on Vihreilläkin Otto Lehtipuunsa, Osmo Soininvaaransa lisäksi myös Jukka Relanderinsa ja Tapio Laaksonsa.

Vasemmisto näyttää taas mielellään vaativan Vihreiltä enemmän kuin he edes itse uskaltavat vaatia. Kun ydinvoimaa aiotaan rakentaa lisää, köyhien kunnallisten tai valtiollisten palvelujen maksuja lisätä tai muuta perusoikeistolaista, Vasemmiston kirves lekauttaa Kokoomuksen tai Keskustan sijasta Vihreisiin. Aivan kuin Vihreiden pitäisi olla vasemmiston kanssa samaa mieltä aina tai ovat osa oikeistoa. Samalla tavalla oikeistossa asia lienee nähty, näin yleisesti arvaillen. Vihreät ovat joko näkymättömissä, hyviä kumppaneita (joille ei varmasti anneta kiitosta yhdestäkään poliittisesta voitosta) tai viherstalinisteja.

Vihreät ovat tavallaan vieneet SDP:n edistyksellisten viitan ja ovat nyt kantamassa sen mukana tullutta vastuun säkkiä. Kun kumartaa yhteen suuntaan edes kompromissina, ollaan keskustan molemmilla puolilla mono valmiina antamaan potkua pyllistävälle pepulle.

Vielä on hankalampikin identiteettiongelma punavihreillä. Ketä äänestää missäkin vaaleissa lienee enemmän pakostakin tunnekysymys kuin kylmän viileään analyysiin nojaava valtapoliittinen laskelma-analyysi. Jos vihreät ovat puunhalaajia ja vasurit/demarit savupiipunhalaajia tai jos vihreät ovat paitojenpesijöitä ja vasurit/demarit tulonjakoporukkaa, niin kehen sitä samaistuisi.

Puut ovat tarpeellisia niilihieluja ja esteettisorgaanisia osia Gaiasta. Savupiiput ovat ikävä esteettinen haitta meidän stereolämmittimille ja puhelinsiirtolaitteille. Paitojen pesu ei ole yhtään kivaa, jos joku ei osallistu talkoisiin. Tulonjakoon liittyy niitä ihmeellisiä elämäntapataiteilijoita, jotka eivät edes halua tehdä duunia kuten muut sodan kokeneet ja sodanjälkeiset sukupolvet.

Tässä ei tarvitse varmaan enää kaivella Kokoomuksen tai Vasemmiston eri vuosikymmeninä ilmennneitä totalitarismi-ihanteita, mutta voisi varmaan ajatella, että Vihreät uutenakin puolueena on kolmannella vuosikymmenellään ja nyt jo joutuu kantamaan historiansa taakkaa siinä missä Espookin. Samoin on löydettävä vihollinen, jonka kanssa tulla toimeen samassa pöydässä. Vasemmistolla ja Kokoomuksella on ollut pitkään toisensa. Jos ei tiedä mitä mieltä pitää olla jostain, voi aina katsoa vastapuolen argumentteja ja olla vain eri mieltä. Vihreät ovatkin löytäneet itselleen vihollisen ja ystävän joka suunnasta. Keskusta kannattaa vääränlaista maanviljelyä, mutta kivoja pyöräteitä. Kokoomus kannattaa inhottavaa ydinvoimaa, mutta kannustaa yksityiseen yritteliäisyyteen kivasti. Vasemmisto puolustaa ilkeitä paperitehtaita, mutta kannattavat viihdyttäviä päästöjenvähennysohjelmia. Demarit halveksuu ulkomaista työvoimaa, mutta heillä on Erkki Tuomioja. RKP ovat oikeasti liberaaleja, mutta ei olla kadeja. Kristillisdemokraatit ja Persut ovat ehkä liian pieniä Vihreiden haastamiselle ja ehkä Vihreät eivät sittenkään halua kiusata pienempiään.

Kristillisdemokraatit ovat huolissaan museoiden uskonnollisuudesta

Espoon suomenkielinen opetuslautakunta päätti edellisessä kokouksessaan Helsingin sanomien mukaan, että oppilaat saavat mennä Helina Rautavaaran museoon ainoastaan vanhempiensa luvalla. Kokouksen pöytäkirja ei ole vielä saatavilla. Lupaa ehdotti kuitenkin Kristillisdemokraattien Leena Metsämäki, joka on huolissaan museon työpajoista, joissa tehdään alttareita ja uhreja. Katsomusaineita konsultoiva opettaja Marita Uittamo antoi lautakunnalle lausunnon, jossa hän kertoi, että "esineet ovat pyhiä kyseisiin uskontoihin kuuluville ihmisille."

Lautakunta äänesti asiassa tasan, joten puheenjohtaja Sanna Lauslahden (Kok.) ääni ratkaisi. Lauslahti perusteli Helsingin sanomien mukaan päätöstään sillä, että Suomessa asuu maahanmuuttajaperheitä, joissa saattaa olla uskonnolliset käsitykset tiukkoja. Näemmä myöskin lautakunnassa on ihmisiä, joiden uskonnolliset käsitykset ovat selvästi tiukkoja.

Pidän erittäin luontevana sitä, että ollaan kohteliaita ihmisille jopa erimielisyyksien vallitessa, mutta en nyt näe, että museossa käynti olisi sen enempää uskonnollista toimintaa kuin elokuvissa käyntikään. Paitsi, jos näkee uskonnon nimenomaan kulttimaisena toimintana. Kulttuurista voi irrottaa osia tarkasteltavaksi, mutta varmastikin uskonto tulee nähdä jonkinlaisena osana kulttuuria. Eikä espoolaisilla vanhemmilla ole mitään syytä pelätä, että heidän lapsensa luopuvat hyväksi havaitusta vakaumuksestaan nähdessään alttarin.

Pappi siunasi naisparin

Yle: Pappi siunasi naisparin.

Hah hah, kirkkohäät on sittenkin mahdollisia lain sallimissa puitteissa, tai ainakin melkein. Nyt asiasta on kuitenkin kanneltu. Mitäköhän tästä seuraa? Itselleni tämä oli päivän hymiö.

Kristillisdemokraattien piirissä ollaan varmaan kauhuissaan. Ennustan välikysymystä, jolle löytyy allekirjoittajia Kokoomuksen, Demareiden ja Perussuomalaisten edustajista. Yksinäänhän kristillisdemokraatit eivät voi välikysymystä tehdä. Ensi viikon torstaina Eduskunnan kyselytunnilla asiaa varmasti puidaan lävitse.

technorati naisparit, eduskunta, kirkko, Kokoomus, sdp, perussuomalaiset, välikysymys.

Tekijänoikeuksista: taiteilijoiden riistolle loppu – faneille matskuu

Viime vuoden yksi kuumimmista perunoista oli tekijänoikeuslaki, josta ei tullut niinkään taitelijoiden suoja vaan isojen, monikansallisten yritysten sanelema paperi, johon kansanedustajien oli ”pakko” hypätä mukaan. Ainoa puolue, joka yksimielisesti vastusti lakia, oli Kristillisdemokraatit. Vasemmistoliittokaan ei ollut täysin yksimielinen vaikka äänestikin vain toiseksi vähiten väärin.

Mitä tekijänoikeudet on ja mitä niiden pitäisi olla? Tekijänoikeudet on oikeiston (kaverit, jotka haluaa lyödä hintalapun kaikelle) mielestä kauppatavaraa, jolla tehdään rahaa. Laki suojaa myös tekijää, ainakin jollain tasolla. Alkuperäisellä tekijällä on oikeus korvaukseen, jonka hän voi itse määritellä, jos ja kun hänen teostaan esitetään jollain tavalla.

Tekijänoikeuksien tulisi kuitenkin olla luovuttamattomat. Niiden käyttöön voidaan antaa oikeus toiselle, mutta tekijän ehdoilla. Minun mielestäni tekijänoikeuksia ei voi luopua edes väliaikaisesti. Jos laki tunnustaisi tämän, niin muusikot voisivat irti sanoa levytyssopimuksensa levy-yhtiöidensä kanssa milloin heitä vain huvittaisi. Tämmöinen tilanne toteutuisi tilanteessa, jossa taiteilija kokee tulevansa hyväksikäytetyksi. Jos tekijänoikeudet olisivat luovuttamattomat ja taiteilijoiden ”omaisuutta” kuolemaansa asti, mitä tapahtuisi?

Isot levy-yhtiöt kastelevat housunsa jo tällaisista ehdotuksista. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että tekijät saavat heille kuuluvan korvauksen varsinaisesta työstään. Tämä tukisi osuuskuntatoimintaa eli toimintaa, jossa taiteilijat tekevät yhdessä taidetta ja edistävät taiteen asemaa yhdessä ilman turhia vastakkainasetteluja.

Nykyinen tekijänoikeuslaki on muutettava heikompien turvaksi. Kulttuurin tulee kuulua kaikille, ei pelkästään niille, joilla on varaa.

technorati tekijänoikeuslaki, Vasemmistoliitto, kristillisdemokraatit, tekijänoikeudet, taide, politiikka

tagit: politiikka