Onko kokoomus perussuomalaisten puisto-osasto

Osmo Soininvaaran ajoista lähtien vihreitä on pilkallisesti usein kutsuttu Kokoomus rp:n puisto-osastoksi ja sitä ikävä kyllä toistellaan vieläkin. Yleensä nämä huudot tulevat vasemmalta laidalta ja on sille olemassa myöskin pohjaa. Demareiden, kokkareiden ja vihreiden johtamassa Helsingissä demarit, kokkarit ja vihreät neuvottelevat keskenään kaupungin poliittisista ohjelmista ja osa päätöksistä tuodaan valtuustoihin hieman siinä muodossa. Tätä ei voi kuitenkaan verrata valtakunnanpolitiikkaan ja siitä pilkkanimitys on ilmeisesti saanut alkunsa.

Kuva liittyy ainoastaan kirjoituksen villiyteen. 

Helsingissä vihreät ja kokoomus tekevät usein näkyvää yhteistyötä ja sulkevat demarit ulkopuolelle. Demarit myös tekevät samaa ja sulkevat vihreät ulkopuolelle. Kokoomus tekee samaa ja sulkevat välillä vihreät tai demarit ulkopuolelle. Ulkopuolelle tämä saattaa näyttää siltä, että vihreät äänestävät kuten kokoomus ja tästä löytyy runsaasti todistusaineistoa. Ilman vertailevaa tutkimusta on kuitenkin vähintään epäilyttävää antaa tämmöisen kielikuvan antaa jatkaa elämistään. Koska vastaavasti löytyy myös todistusaineistoa siitä, että demarit ja kokoomus äänestävät samalla tendenssillä tai vihreät ja vasemmistoliitto äänestävät trendinomaisesti samalla tavalla. Näissä tapauksissa asiat voidaan ilmaista, että "asioista oli neuvoteltu" tai yrittää keksiä jokin uusi termi, jolla halutaan tuoda poliittiseen keskusteluun jokin uusi ilmaisumuoto.

Haluaisin esittää yhden: Onko kokoomus perussuomalaisten puisto-osasto.

Kokoomuksen ilmasto-ohjelma ei ole samalla tavalla kunnianhimoinen ja tiukka kuten vihreillä ja vasemmistoliitolla ja se jopa jää asiantuntijasuosituksista demarien alle. Siitä huolimatta kokoomuksella on hyvin tärkeä asema ja mittava määrä edustajia eduskunnassa. Vaikka puolue on pienempi kuin perussuomalaiset, niin kyseessä on lähinnä optinen harha. Mikään eduskuntapuolueista ei pysty muodostamaan enemmistöhallitusta, ja vähemmistöhallituksia ei ole tapahtunut tähän mennessä kertaakaan viimeisimmän perustuslain aikana.

Mahdollisuuksiin kuuluu - vaikkakin hyvin kaukaa haettuna - demareiden, kokoomuksen ja perussuomalaisten muodostama yhteishallitus. Silloin ilmasto-ohjelma todennäköisesti tulisi muodostumaan demareiden ilmasto-ohjelmalla, jossa kokoomus lisää talkoisiin valinnanvapauden ja perussuomalaiset sulkevat rajoja tiukemmalle ihmisille, mutta eivät tavaroille.

Tämmöinenkin hallitus saattaisi olla toimiva. Kokoomus pystyisi irtisanoutumaan muutamista edellisen hallituksen huonoista päätöksistä saaden sen vaikuttamaan keskustan syyltä.

Historiallisesti kokoomuksella oli IKL:n kanssa, joka oli kokoomuksen fasistisempi versio, vähän hankala suhde. Keskustalla oli hankala suhde perussuomalaisten kanssa (ennen kuin heistä tuli fasistien muodostama puolue). Demareilla ei koskaan ole ollut hankalaa suhdetta muihin kuin mm. kaikkiin puolueisiin.

Jos tämä jälkimmäinen epätodennäköinen hallitus muodostuu, niin korvaisiko kokoomus vihreät ja perussuomalaiset kokoomuksen siinä yhteistyökykyisenä pienempänä puolueena?

Minne menet liberaali?

Poliittisten aatteiden kirjo on laaja ja edelleen laajentumaan päin. Tämä näyttäisi olevan selvää jo ihan siltä pohjalta, että puolueiden määrä on suhteessa ismien määrään huomattavasti pienempi. Lyhyellä aikaperspektiivillä eli yhden, tai ehkä kahden, sukupolven aikana puolueitten vierelle on tullut runsaasti kansalaisjärjestöjä, jotka kilpailevat puolueiden tavoin mediatilasta ja ihmisten ajasta.

Tunnusomaista kansalaisjärjestöille näyttäisi olevan se, että ne ilmoittavat (eivät toki kaikki) olevansa poliittisesti sitoutumattomia. Tämä ei tee kansalaisjärjestöistä epäpoliittisia vaan ainoastaan, että he eivät ole sitoutuneet minkään puolueen ohjelmaan eivätkä ole muodollisesti myöskään minkään puolueen yhdistysjäseniä.

Otetaan esimerkiksi Amnesty, joka oli ensimmäinen yhdistys, johon liityin. Amnestyn yksi periaate on, että se ei ota lahjoituksia valtioilta eikä yrityksiltä. Amnestyn kutsumista epäpoliittiseksi olisi kuitenkin hyvin suppean politiikkakäsityksen soveltamista. Suppealla poliittisuudella tarkoitan tässä tapauksessa kaiken sellaisen julkisen elämän poissulkemista poliitikan piiristä, joka ei suoraan liity vaaleihin, valtiollisten tai kunnallisten luottamustoimien täyttymiseen tai puolueisiin, jotka osallistuvat vaaleihin ja pyrkivät asettamaan omia ehdokkaita luottamustoimiin nimenomaan julkisella sektorilla.

Laajemmassa mielessä tarkoitan poliittisuutta kaikenkattavana julkisessa tilassa toimimisena, jossa pyritään määrittelemään yhteisölliset säännöt. Tässä mielessä Amnesty on superpoliittinen, jonka poliittisuutta voisi määritellä rajoittunut negatiivisten vapauksien puolustaminen. Amnestyn ytimen voisi määritellä sellaisten poliittisten oikeuksien ajamiseksi universaalisti kuin vapauden kidutukselta, mutta myöskin sellaisten positiivisten vapauksien puolustamisena kuin vapauden ilmaista itseään, vapauden liikkua ja vapauden osallistua poliittiseen toimintaan. Tämä on kuitenkin kärkevä tapa yrittää ilmaista Amnestyn julkilausuttua tehtävää. Amnesty ei ole sananvapausjärjestö, joka implisiittisesti ajaisi ehdotonta sananvapautta, mutta se on ihmisoikeusjärjestö, joka useasti vetoaa Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja YK:n ihmisoikeusjulistukseen toteuttaessaan tehtävää.

Suppean politiikan näkökulmasta Amnesty ei kuitenkaan ole poliittinen yhdistys, mutta tämä ei tarkoita etteikö Amnestyn agenda näkyisi politiikassa. Useat puolueet myös ajavat Amnestylle tuttuja teemoja. SDP:llä on selkeästi tunnistettava ihmisoikeussiipi, joka äänekkäästi kritisoi virkavaltaa kun virkavalta puuttuu tarpeettomasti ihmisten ilmaisuvapauteen tai kun aseita myydään esimerkiksi Saudi-Arabiaan. Viime vuosisadan loppupuolella (edit:olin alunperin kirjoittanut "vuosikymmenen" kun tarkoitin 90-lukua) perustetut Vasemmistoliitto ja Vihreät tuovat useasti näitä samoja näkökulmia esiin, joten voisi sanoa, että suppean poliitikan näkökulmasta kansalaisjärjestöjen ääni kuuluu parlamentissa sekä kansainvälisillä areenoilla.

Oikeastaan kaikista eduskuntapuolueiden julkilausutuista ohjelmista että käytännön toiminnasta löytyy yhtäläisyyksiä Amnestyn tavoitteisiin. Kristillisdemokraatit ajavat ohkaista uskonnonvapautta vaikkakin on syytä huomauttaa, että kristillisdemokraattien entinen puheenjohtaja Päivi Räsänen on avoimesti kannattanut syrjintää uskonnollisin perustein, tosin rehellisyyden nimissä on huomautettava, että hän sanatarkasti kannatti kristillisten pakolaisten ensisijaisuutta pakolaiskiintiötä täytettäessä.

Kuten näistä lyhyistä sekä kärjekkään tiivistetyistä esimerkeistä saa jo jonkinlaisen käsityksen siitä, että miten on tarpeellista poliittisuutta määriteltäessä, erottaa toisistaan suppea ja laaja poliitikkakäsitys. Molemmat ovat tarpeellisia, koska joskus voi olla järkevää puhua politiikasta suppean politiikkakäsityksen pohjalta, jolloin keskustelu voidaan rajata parlamentarismiin, mutta toisinaan on myös tarpeellista laajentaa käsitystä ja huomioida muodolliset kansalaisjärjestöt. Vieläkin laajempi käsitys on mahdollista sisällyttämällä politiikkaan myöskin aatehistoria, yksityishenkilöiden toiminta sekä yksityishenkilöiden omat näkemykset. Tästä hieman pitkähköstä aasinsillasta pääsemmekin Markku Koivusalon politiikasta.fi-sivustolla julkaistuun "TÄYTYYKÖ LIBERALISTIN, SOSIALISTIN JA NATIONALISTIN OLLA NYKYÄÄN LIBERTARISTEJA?"-artikkeliin, joka yrittää tehdä selkoa siitä, miksi libertarismi on niin vaikeasti tavoitettava.

Artikkelin ansioiksi on luettava pitkä aikaperspektiivi sekä aidon tutkimuksellinen ote kahteen mielenkiintoiseen libertaariin nimittäin ajatuspaja Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiaiseen että maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaiseen. Ennen Koivusalon tekstin lukemista on syytä lukea kaksi toisiinsa nivoutuvaa artikkelia, joka myös Koivusalon tekstissä käsitellään ansiokkaasti. Ensinnäkin Heikki Pursiaisen Liberan blogissa julkaistu "Suomen oikeistolaisin mies tekee vaalikoneen" on rohkea kirjoitus siitä, miten vasemmisto-oikeisto jaottelu pitäisi palauttaa Ranskan vallankumouksellisiin aikoihin, jolloin vasemmisto muodostui kärjekkäästi ilmaistuna kuningasvallan vastustajista ja laajemmin ajateltuna porukasta, joka kannatti kansalaisvapauksien laajentamista ja demokratiaa. Oikeisto taas muodostuisi konservatiivisesta porukasta, jonka valta olisi perittyä. Myönnän, että jaotteluni on kärjekäs eikä tavoita sitä monipuolista valistusajan filosofien ajattelua, johon kaikkien olisi syytä perehtyä jossain määrin.

Toinen tärkeä artikkeli luettavaksi on mainitun Teivo Teivaisen "vastine," joka julkaistiin samalla poliitikasta.fi -alustalla kuin Koivusalonkin kirjoitus. Vastine on lainausmerkeissä, koska teksti ei ole vastine journalistisessa mielessä vaan enemmänkin siinä mielessä, mitä äidinkielen opetusmateriaalissa tarkoitetaan vastineella eli mielipidekirjoitusta, jolla vastataan toiseen mielipidekirjoitukseen. Teivaisen kirjoitus "Voiko sosialisti olla liberaali" jatkaa siitä mihin Pursiaisen teksti tahattomasti pysähtyy, mutta konteksti on samalla tavalla moderni. Teivainen ei suoraan sanota sitä, mutta pyrkii problematisoimaan liberalismiin liittyvää balanssointiongelmaa kun verrataan erilaisia vapauksia toisinaan. Teivainen ei sano, että äänioikeus on tärkeämpää kuin vapaa aseenkanto-oikeus, mutta vihjailee riittävän vahvasti siihen suuntaan, että vapaudet eivät ole yhteismitallisia.

Koivusalon teksti on eräänlainen synteesi näistä kahdesta kirjoituksesta, joissa laajennetaan ja syvennetään historiallista kontekstia, mutta pyritään myös aidosti löytämään näiden kahden ajattelusta merkkejä aidosta liberalismista. Kumpi onkaan voittaja?

Haluaisin itse julistaa molemmat voittajiksi, koska molemmat yrittävät perustella mahdollisimman johdonmukaisesti, mitä liberalismi on. Aseetkin ovat molemmilla samanlaisia. He molemmat vetoavat samoihin vapauksiin ja pitävät niitä itsestäänselvyyksinä. Omistusoikeus on kuitenkin ongelmallinen käsite. Kuka tahansa meistä voi sanoa, että tämä maa on minun, koska isäni jätti sen minulle. Omistusoikeus on johdettavissa siitä, että isällä on ollut omistusoikeus ja hän luovuttaa tämän omistusoikeuden jälkeläiselleen. Mistä isän omistusoikeus on syntynyt. Ehkä hän on saanut sen omilta vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan. Tätä ketjua voi jatkaa ad infinitum kunnes tullaan tilanteeseen, jossa kukaan ei vielä omistanut maata, joten vastaamatta jää, että mistä se omistusoikeus on alunperin syntynyt. Voi olla tietenkin mahdollista, että omistusoikeus on siirtynyt toiselle henkilölle väkivalloin. Pursiainen ei ihan suoraan vaadi valtiota takaamaan omistusoikeutta, mutta oletan, että hän pitää arvossaan joillekin valistuksen ajan filosofeille tyypillistä ajattelua sopimusyhteiskunnasta, jota muodostettaessa kaikki luopuvat tietyistä vapauksistaan, jotta vapaus omistaa voidaan taata yhteisellä sopimuksella. Myönnän, että tämmöisten oletusten tekeminen toisen ihmisen ajattelusta on epäreilua, mutta tarvitsen tätä oletusta, jotta voin hypätä kysymykseen, että eikö tämä sopimusyhteiskunta-entiteetti loppujen lopuksi omista kaiken, jos omistusoikeus johdetaan tästä yhteisestä sopimuksesta.

Oma kompetenssini ei riitä selittämään sitä miksi alkuperäisen vasemmiston johtavaksi talousfilosofiaksi nousi sosialismi ja miksi oikeistolle vastaavasti kapitalismi. Voisin olettaa, että Karl Marxin sinänsä liberaali ajatus siitä, että ihmisen pitäisi omistaa työnsä tulokset on vaikuttanut historiallisen vasemmiston ajattelussa enemmän kuin moderneilla poliittisilla areenoilla halutaan myöntää, ja samoin voisin olettaa, että tietynlaiseen omistuksen kasautumiseen jo ennestään rikkaille sopi ajatus siitä, että sopimusyhteiskunnassa ei ole mitään syytä rajoittaa sellaista kilpailua, joka mahdollistaa isompien markkinatoimijoiden syrjäyttää pienemmät pelkillä mittakaavaeduilla. Koivusalo syventää ajatusta perustelemalla, että Marxin ajattelu on itsenäisesti johdettu John Locken ajattelusta. Koska oma selitykseni on, että tämä kaikki oli sattumaa ja Koivusalo perustelee yleisesti, että Locke-Marx -ajattelu voisi olla vastaus, niin otan omaksi näkökulmaksi ehdottoman epävarmuuden. Pystyn kyllä huomaamaan ajatteluketjun, mutta en ole täysin vakuuttunut, että ihmisten järjestäytyminen ammattiyhdistysliikkeeksi voisi puhtaasti perustua siihen, että (käsi)työläiset vain hankkivat itselleen kirjoja ja ajattelivat, että tämäpä hyvä ajatus, ja let's toteutetaan tämä. Vastaavasti en ole vakuuttunut siitä, että oikeisto olisi vain ottanut helmitaulut käteen, laskenut 200 vuotta eteenpäin ja todennut, että me voitetaan tämä, jos yhteiskunta järjestetään silleen, että "ne" pienet yrittäjät eivät voi kasvaa yhtä nopeasti kuin "me."

Jokainen kirjoittajista tekee hyvää työtä ja nostavat tärkeitä asioita esille. Pursiainen on ehkä rohkein, koska hän pyrkii määrittelemään "tosi liberaalisuuden," josta poikkeaminen on kerettiläisyyttä. Tässä rohkeudessa on kuitenkin ansa, johon usein taloustieteilijät kaatuvat, eli he jättävät huomioimatta asiat, jotka eivät näkemykseen sovi. Teivaisen teksti onkin siis tervetullut jatkokirjoitus, jossa problematisoidaan kirjoittamatta jäänyttä; Yhden vapaus voi loukata toisen vapautta. Koivusalo tekee kuitenkin mestarillisen työn ottamalla satojen vuosien aikaperspektiivin, joka on huomattavasti mittavampi kuin oma tapani käsitellä modernia liberalismia.

Mutta, mitä on sitten oikea liberalismi? Tähän on minun vaikea vastata, koska näen liberalismin vaikuttavan useiden aatteiden läpi. Tarjolla on markkinaliberalismia, sosiaaliliberalismia, kansallisliberalismia, liberaalifeminismiä, libeeralidemokratiaa, jne. Itse sijoitun erilaisilla poliittisilla kompasseilla mielipiteineni vasemmistolibertaariseen kategoriaan, jossa kaikki vapaudet näyttävät muodostuvan valtioiden, kansallisuuden ja kansainvälisten sopimusten kautta, ja epäkiitollisena äpäränä suhtaudun kuitenkin epäluuloisesti valtioihin ja ylikansallisiin elimiin. Pelkoni on, että jos minun vapauteni perustuu (demokraattisesti valitun) valtiojohdon hyväntahtoisuuteen, voi (demokraattisestikin valittu) valtiojohto myös viedä vapauteni.

Ehkä asian ongelmallisuutta voisi kuvata hyvin katsomalla, miten vähän ja miten yksipuolista keskustelua Koivusalon teksti tuotti Liberaalimafiassa. Liberaalimafia on hyvin iso, suomalainen facebook-ryhmä, jossa on yli 2000 jäsentä ja hyvin aktiivinen keskustelijakunta, josta löytyy oman arvioni mukaan kaikkia noita edellä mainittuja liberalismin koulukuntia jossain muodossa. Ryhmän tehtäväksi voisi katsoa tosiliberalismin löytäminen, ja koska ryhmä on edelleen aktiivinen, voisi todeta, että tehtävää ei ole vielä suoritettu.

Mitä ne vihreät taas tekee?

Otsikon perusteella voisi epäillä, että kirjoittaja haluaa jälleen kritisoida Vihreitä kun omasta puolueesta ei ole löytynyt vähään aikaan mitään vikaa. Tällä kertaa olen tehnyt kuitenkin kepeästi perusteltua analyysia suhtautumisessa vihreisiin. En analysoi nyt sitä, mitä vihreät oikeastioikeasti ovat, vaan miten vihreisiin saatetaan suhtautua heidän ulkopuolellaan. Tietyllä tavalla olen jäävi/esteellinen/poliittisesti väärämielinen/täysin väärä/liian lähellä/liian kaukana/sinisilmäinen/mustasukkainen arvioimaan vihreitä, mutta sallinette, että vähän yritän katsella asioita itselleni erilaisesti retorisesta vinkkkelistä.

Vihreiden ja Kokoomuksen kannattajia varmasti ärsyttää monella eri tavalla heidän rinnastamisensa keskenään. Oikeisto on virittänyt aseensa heti kun vihreät mainitsevatkin sanan yksityisautoilu, ydinvoima tai kasvissyönti. Vasemmistokin on valmis irtisanoutumaan punavihreistä Vihreistä heti kun yksikin palvelu ollaan yksityistämässä.

Samaan aikaan Vihreät joutuvat perustelemaan miksi lihansyöntiä pitää vähentää, yksityisautoilua vähentää, verotusta alentaa talouskasvun pönkittämiseen, piippuja vähentää ilmaston takia, palvelumaksuja korottaa budjetin takia, perustuloa kannattaa, yms.

Monet ovat varmasti kuulleet Vihreistä monia selkärangattomuuteen liittyviä kommentteja viimeisen ydinvoimakeskustelun myötä. Aikaisemminkin Vihreistä on käytetty omalla tavallaan halventavia Kokoomuksen puisto-osasto -tyyppisiä sivalluksia. Mutta pitäisikö miettiä välillä miltä Kokoomuksen kannattajista tuntuu. Viherstalinismi ei välttämättä ole mikään vieras kommentti Vihreille, mikä on menneiden puheenjohtajiensa mukaan 'ei vasemmalle eikä oikealle vaan eteenpäin'. En ole välttämättä ainoa, joka on Kokoomukselle sympaattinen kaiken fantastisuutensa keskellä. He joutuvat kuitenkin puolustamaan suomalaisten perusoikeutta valinnanvapauteen samaan aikaan kun ilkeät vihreät haluavat kieltää kaikilta suomalaisilta valinnanvapauden makkaraan, ydinvoimaan ja tiesmihinmuuhun norpan pyydystämiseen.

Vasemmiston ja oikeiston ääripäille Vihreät ovatkin vaikea puolue. Vasemmiston mielestä puolue on liian oikealla ja oikeiston mielestä enemmän kuin liikaa vasemmalla. Vaikka puolueen johto ja edustajat jakaantuvatkin useimmissa nelikentissä hieman enemmän keskustaoikeiston suuntaan, ei se tarkoita etteikö puolueessa olisi myös vasenta siipeä. Aivan kuten Kokoomuksella on oma Sirpa Pietikäisensä, Vasemmistolla oma Suvi-Anne Siimeksensä, on Vihreilläkin Otto Lehtipuunsa, Osmo Soininvaaransa lisäksi myös Jukka Relanderinsa ja Tapio Laaksonsa.

Vasemmisto näyttää taas mielellään vaativan Vihreiltä enemmän kuin he edes itse uskaltavat vaatia. Kun ydinvoimaa aiotaan rakentaa lisää, köyhien kunnallisten tai valtiollisten palvelujen maksuja lisätä tai muuta perusoikeistolaista, Vasemmiston kirves lekauttaa Kokoomuksen tai Keskustan sijasta Vihreisiin. Aivan kuin Vihreiden pitäisi olla vasemmiston kanssa samaa mieltä aina tai ovat osa oikeistoa. Samalla tavalla oikeistossa asia lienee nähty, näin yleisesti arvaillen. Vihreät ovat joko näkymättömissä, hyviä kumppaneita (joille ei varmasti anneta kiitosta yhdestäkään poliittisesta voitosta) tai viherstalinisteja.

Vihreät ovat tavallaan vieneet SDP:n edistyksellisten viitan ja ovat nyt kantamassa sen mukana tullutta vastuun säkkiä. Kun kumartaa yhteen suuntaan edes kompromissina, ollaan keskustan molemmilla puolilla mono valmiina antamaan potkua pyllistävälle pepulle.

Vielä on hankalampikin identiteettiongelma punavihreillä. Ketä äänestää missäkin vaaleissa lienee enemmän pakostakin tunnekysymys kuin kylmän viileään analyysiin nojaava valtapoliittinen laskelma-analyysi. Jos vihreät ovat puunhalaajia ja vasurit/demarit savupiipunhalaajia tai jos vihreät ovat paitojenpesijöitä ja vasurit/demarit tulonjakoporukkaa, niin kehen sitä samaistuisi.

Puut ovat tarpeellisia niilihieluja ja esteettisorgaanisia osia Gaiasta. Savupiiput ovat ikävä esteettinen haitta meidän stereolämmittimille ja puhelinsiirtolaitteille. Paitojen pesu ei ole yhtään kivaa, jos joku ei osallistu talkoisiin. Tulonjakoon liittyy niitä ihmeellisiä elämäntapataiteilijoita, jotka eivät edes halua tehdä duunia kuten muut sodan kokeneet ja sodanjälkeiset sukupolvet.

Tässä ei tarvitse varmaan enää kaivella Kokoomuksen tai Vasemmiston eri vuosikymmeninä ilmennneitä totalitarismi-ihanteita, mutta voisi varmaan ajatella, että Vihreät uutenakin puolueena on kolmannella vuosikymmenellään ja nyt jo joutuu kantamaan historiansa taakkaa siinä missä Espookin. Samoin on löydettävä vihollinen, jonka kanssa tulla toimeen samassa pöydässä. Vasemmistolla ja Kokoomuksella on ollut pitkään toisensa. Jos ei tiedä mitä mieltä pitää olla jostain, voi aina katsoa vastapuolen argumentteja ja olla vain eri mieltä. Vihreät ovatkin löytäneet itselleen vihollisen ja ystävän joka suunnasta. Keskusta kannattaa vääränlaista maanviljelyä, mutta kivoja pyöräteitä. Kokoomus kannattaa inhottavaa ydinvoimaa, mutta kannustaa yksityiseen yritteliäisyyteen kivasti. Vasemmisto puolustaa ilkeitä paperitehtaita, mutta kannattavat viihdyttäviä päästöjenvähennysohjelmia. Demarit halveksuu ulkomaista työvoimaa, mutta heillä on Erkki Tuomioja. RKP ovat oikeasti liberaaleja, mutta ei olla kadeja. Kristillisdemokraatit ja Persut ovat ehkä liian pieniä Vihreiden haastamiselle ja ehkä Vihreät eivät sittenkään halua kiusata pienempiään.

Hesarin vaalikone

Helsingin sanomien oma vaalikone on avattu jokin aika sitten. Hankalia kysymyksiä oli jonkin verran. Luulen, että jos olisin poliittisesti vähemmän valveutunut, olisin tiettyihin kysymyksiin vastannut huomattavasti populistisemmin. Edellisissä EU-vaaleissa taisin saada vaalikoneista aika usein ykköseksi Juhani Saarta ja Pekka Buttleria. Äänestin kuitenkin Jussi Saramoa. Nyt hän näyttää olevan Hesarin vaalikoneen ykkönen. Vielä on kuitenkin aikaa punnita omaa päätöstä.

Ennen vaalikoneen täyttöä, olin ottanut jo harkintaan Jussi Saramon lisäksi Anna Mikkolan ja Aino-Kaisa Pekosen. Jostain kumman syystä olen leikitellyt ajatuksella äänestää Johanna Korhosta, mutta äänen antaminen Keskustalle tuntuu hieman nihkeältä. Anna Mikkolalle olin jo harkinnut tekeväni jotain vaalityötäkin. Pari viikkoa ennen vaaleja pitäisi jalkautuakin tuonne kadulle ja silloin olisi mielekästä, jos olisi oma ehdokas mielessä, jonka puolesta voisi lobata Suomessa asuvia EU:n kansalaisia.

10 sopivinta ehdokasta

1. 116 Saramo Jussi VAS 253
2. 103 Ismail Atik VAS 237
3. 69 Leander Esther SKP 231
4. 112 Puhakka Sirpa VAS 217
5. 109 Mikkola Anna VAS 209
6. 156 Reinikka Sami KESK 207
7. 145 Isoaho Juha KESK 203
8. 169 Kiljunen Kimmo SD 199
9. 140 Torvalds Nils R 199
10.107 Lapintie Annika VAS 183

10 epäsopivinta ehdokasta

165. 53 Pöntinen Kai KOK -148
166. 242 Sulkakoski Liisa SULKAKOSKI -155
167. 162 al Chibib Ahmed SD -155
168. 225 Bergh Flemming VIHR -158
169. 14 Parkkinen Tiina KÖYH -159
170. 106 Kärkkäinen Jukka VAS -170
171. 9 Mether Christer KÖYH -177
172. 13 Palonen Leena KÖYH -181
173. 55 Sarvamaa Petri KOK -204
174. 160 Tornberg Helena KESK -216

Vaalikone tarjosi myös puolueiden toplistan. Laitavasemmistossa näytetään menevän. Odotin kyllä SDP:n saavan korkeamman sijan kuin Keskusta. Ehdokkaitten ohjelmia tulee kylläkin hieman analysoida ennen vaaleja. Varsinkin tulisi etsiä syitä sille, miksi Keskustan ehdokkaat näyttävät olevan vaalikoneen perusteella lähempänä minun poliittisia mielipiteitäni.

1 VAS 105 17
2 SKP 105 18
3 STP 99 7
4 VIHR 41 17
5 IPU 34 16
6 KESK 31 13
7 SD 10 16
8 PS 7 10
9 SEN -8 1
10 R -9 19
11 KD -12 6
12 KÖYH -30 15
13 KOK -55 18
14 SULKAKOSKI -155

1

Bongattu uusi (vaikkakaan ei kovin hauska) lautakuntablogi

Tämä byrokratia on niin ihanaa. Löysin äsken (jälleen) uuden blogin, joka käytännössä keskittyy joukkoliikennelautakunnan toimintaan. Demareiden Mirva Haltia-Holmberg kirjoittaa hyvin pitkiä sepostuksia kokouksista.

Eikä oikein säästele muitakaan jäseniä. Viimeisin postaus käsittelee eilen järjestettyä joukkoliikennelautakunnan kokousta. Sisältää pientä haistattelua muita lautakunnan jäseniä kohtaan ja omien kokoustekniikkataitojen epäsuoraa ylistämistä, mutta luulen, että tämäkin blogi auttaa kuntalaisia seuraamaan päätöksentekoa kulissien takaa.

Sinänsä joukkoliikennelautakunnan päätökset käsittelevät useimmiten linjojen muutoksia (reittimuutokset, aloittamiset, lopettamiset) kuin laiteistohankintoja. Ei sinänsä maailman järkyttävintä materiaalia, mutta joukkoliikenne on (kirjoittajan oma näkemys) yksi tärkeimmistä kaupungin järjestämistä palveluista. Monia linjoja osaa vasta kaivata kun ne menettää.

Pitäisikin yrittää nyt itse yrittää skoutata lisää tämmöisiä blogeja tilattaviksi.

Korkeasaaressa jatketaan

Uusi valtuusto on päättänyt johto- ja lautakuntapaikoistaan. Oma paikkani tulee olemaan seuraavat neljä vuotta jälleen Korkeasaaren johtokunnan varajäsen. Vaalien jälkeen paikkajako on mennyt hieman uusiksi. Ensimmäiset paperit tulivat. Kummallista kyllä, johtokunnan paikkajaosta kertovassa paperissa on punaisella sivun oikeassa yläkulmassa "ei julkisuuteen". Oletan, että tämä tarkoittaa johtokunnan jäsenten yhteystietoja eikä varsinaisesti jäsenyyttä johtokunnassa. Luulisi, että se nyt kuuluisi ihan julkisuuden piiriin.

Vasemmistoliiton uudeksi varsinaiseksi jäseneksi tulee Tiina Lintunen Linda Savosen tilalle. Puolue säilyttää edelleen varapuheenjohtajan paikan. Puheenjohtajuus siirtyi Demareilta Vihreille. Sanna Hellström tulee johtamaan puhetta johtokunnassa. En tunne henkilöä ennestään, mutta jonkinlainen mututuntuma hänestä on kuulopuheiden perusteella. Tuntuma väittää, että hänestä tulee hyvä puheenjohtaja. Semmoista johtokunnassa tarvitaan, koska epäilen, että edellisellä puheenjohtajalla meinasi kärsivällisyys käydä kovilla punavihreän blokin kanssa. Usein varmastikin syystä.

Keskustan Vesa Koskela jatkaa edelleen johtokunnassa, mikä on miellyttävä asia. Hän on kuitenkin ollut hyvin keskusteleva kaveri yllätyksekseni. RKP:ltä lähti paikka ja tilalle tulee Perussuomalaisilta yksi varsinainen ja yksi varajäsen. Varsinainen jäsen on legendaarinen Jussi Halla-Aho. Tästä kuulemma oli väännetty Nyt-liitteessä hieman vitsiä kertomalla, että Halla-Aho tulee vaatimaan mustien karhujen poistamista Korkeasaaresta. Jan D. Oker-Blom (Rkp/Sfp) korvautuu kauppunginhallituksen edustajana Sirpa Asko-Seljavaaraan (Kok). Kaupunginhallituksen päätös pitää edustajiensa sukunimet kaksiosaisena jatkunee.

Puolueiden demokratisoinnista

Useat puolueet, joiden koneistot on rakennettu reilu vuosisata sitten, ovat olleet julkisessa keskustelussa uudistamispuheilla. Ainakin Keskustan, SDP:n ja Vasemmistoliiton piirissä on esitetty suoraa postilla toimitettavaa jäsenäänestystä puheenjohtajasta. Mahdollisesti Vihreissäkin tästä on keskusteltu, mutta en nyt löytänyt sille mitään lähdettä, joten pidetään tämän tiedon merkitys mutuna.

Puheenjohtajan valitseminen suoralla vaalilla olisi tervetullut uudistus kaikille puolueille, vaikka yhdistyslaki ei tunnista tällaista postiäänestystä. Tätä olisi mahdollista ryhtyä kiertämään käyttämällä neuvoa-antavaa äänestystä. Tietenkin voisi miettiä, että mikä se lisäarvo on, jota tämmöinen demokraattinen uudistus voisi tuoda puolueille. Puheenjohtajasta äänestäminen koko jäsenistön kesken toisi kaikkien äänen kuuluviin ja antaisi monille rivijäsenille lisää vaikutusmahdollisuuksia, mutta riittääkö se?

Puheenjohtaja olisi edelleen vain yksi virallinen luottamustoimi puolueissa, mutta puolueet kaipaisivat radikaalimpia otteita. Tietääkseni kuitenkin muut puolue-elimet työntekijöistä hallituksiin valitaan valtakunnallisella tasolla neuvottelemalla eri ryhmittymien välillä. Ryhmittymä voi olla siis ammattillisesti järjestäytyneitä tai alueellisin perustein muodostuneita ryhmittymiä. Jälkimmäisellä tarkoitan siis piirijärjestöjä kuten vaikkapa Helsingin Kokoomus tai Karkkilan Vasemmistoliitto. Vaikka tämä sinänsä saattaa vaikuttaa täysin merkityksettömältä, koska julkisuudessa näistä prosesseista ei käydä keskusteluja, olisi silti syytä huomata, että miten neuvottelijoiden käyttäminen on myös vallan ulkoistamista.

Puoluekokouksissa nimittäin neuvottelijat tekevät pohjaesityksen hallituksen ja mahdollisesti muidenkin työryhmien kokoonpanoista ja puoluekokouksen jäsenet sitten joko hyväksyvät paperin tai tekevät siihen muutoksia. Vaatii kuitenkin suurta rohkeutta aloittaa valmisteluiden papereiden avaamisen tilanteessa, jossa ei välttämättä ole tietoa, että miten itse esityksen sisältöön haluaisi vaikuttaa. Neuvottelijoiden roolilla on kyllä yksi etu. Se nopeuttaa päätöksentekoa.

Vasemmistonuorten edellisessä liittokokouksessa kävi hieman hassusti neuvottelijoiden osalta. 2007 pidetyssä liittokokouksessa neuvoteltiin valmiiksi liittokokouksen hallitus, mutta yllättäen muutosesityksiä ei tullut vain yksi vaan muistaakseni kahdeksan, joista kaikista äänestettiin. Tämä saattoi olla spontaani reaktio, mutta se kertoo myös siitä, että neuvottelijoidenkin asema voidaan kyseenalaistaa. Vasemmistonuorissa neuvottelijat yleensä ohjeistetaan huomioimaan, että hallituksen kokoonpano on sukupuolellisesti ja alueellisesti mahdollisimman edustava. Neuvottelijoiden tekemä esitys herätti kuitenkin kaikilta osin epäilyjä liittokokousedustajien keskuudessa.

Ensi keväänä järjestetään jälleen Vasemmistonuorten liittokokous ja olisi syytä harkita, että voitaisiinko hallitus muodostaa muutenkin kuin neuvottelemalla etukäteen. Tästä voisi saada kokemuksia, jotka joko rohkaisisivat tai lannistaisivat Vasemmistoliiton puoluekokoukselle tehtäviä aloitteita. Jos esimerkiksi Vasemmistonuorissa keksittäisiin vaalimalli, jolla voitaisiin valita mahdollisimman demokraattisesti hallitus, tämä malli olisi todennäköisesti siirrettävissä myös puolueen käyttöön.

Muita uudistuksia, joita puolueisiin pitäisi ehdottomasti saada, olisivat jäsenäänestysten käyttöönotto myös asiakysymyksissä (ydinvoima, Nato, turkistarhaus, tekijänoikeudet, yms.), avoin raportointi kokouksista, suorat henkilövaalit (tai edes listavaalit) ja avoimet työryhmät.

Jakopolitiikkaa

Valtakunnan korkeimmat (tai toiseksi korkeimmat) päätökset tehdään eduskunnassa. Päätökset voidaan jakaa kahteen kysymykseen. Päätökset ovat joko vastauksia siihen, kuka saa tehdä ja mitä, tai sitten kuka saa ja mitä.

Eduskunta on päättänyt nyt, että lapsilisiä korotetaan kolmannesta lapsesta lähtien kymmenellä eurolla kuukaudessa. Tämä on varmasti iloinen uutinen kaikille niille perheille, joissa on kolme lasta tai enemmän. Vasemmistoliitto on tietenkin lähtenyt jakopoliitikan huutokauppaan mukaan ja vaatinut lapsilisien korottamista ensimmäisestä lapsesta lähtien sekä lisien sitomista indeksiin. Miksipä ei lähtisi? Turha taistelu siinä mielessä, että Vasemmistoliitto on kuitenkin pienellä kaksinumeroisella kansanedustajamäärällä varsin pieni puolue eikä asia ole kiinnostanut sitä suurta oppositiopuoluettakaan.

Jakopolitiikka on sinänsä tylsää, koska se yleensä näyttäytyy lukujen muodossa: tähän asiaan pitäisi laittaa x määrä rahaa, jotta asia korjaantuisi. Itseltäni osa näistä luvuista menee rehellisesti sanoen ohi hilseen. Tällä kertaa Vasemmistoliitolla on kuitenkin syynsä osallistua tähän kysymykseen. Ei siksi, että kaikille pitää saada lisää rahaa, jotta kaikilla olisi kivempaa, vaan siksi, että lapsilisät koskettaa kaikkia perheitä. Vasemmistoliiton laskelmien mukaan Suomessa on 50 000 lapsiperhettä toimeentulon varassa. Tämä pieni korjausliike maksaisi noin 35 miljoonaa euroa. Se ei ole kovin paljon vajaan 40 miljardin budjetista tai reilun miljardin verojen kevennyksestä.

Verstas: Vasta kolmas lapsi antaa korotuksen

Yrjö Hakanen ruoskii vasemmistopuolueita

Helsingissä toisen kauden valtuustopaikkansa varmistanut Yrjö Hakanen kritisoi asiallisesti SDP:tä ja Vasemmistoliittoa tuoreessa blogimerkinnässään. Siitä huolimatta, että SDP:n ja Vasemmistoliiton valtuutetut sekä ehdokkaat ovat valittaneet sosiaalipalveluiden alibudjetoinnista jo vuosia, niin me mokomat punaiset menimme hyväksymään kaupungille budjetin, joka jatkaa samaa linjaa.

SDP ja Vasemmistoliitto voi perustella tätä sopuratkaisua sillä, että hyväksyessään joitain heikkoina pitämiään kohtiaan, niin vastineeksi saatiin jotain, mitä muutoin ei oltaisi saatu. Mutta onko se järkevää politiikkaa? Rakennetaanko sillä uskottavuutta ihmisille, jotka kokevat itsensä pääsääntöisesti vasemmistolaisiksi ja äänestävät sen mukaan puoluetta eivätkä henkilöä? Väittäisin, että ei ole. Perusteluja voin esittää muutamia.

Ensinnäkin oman puolueeni Vasemmistoliiton näkökulmasta olemme usein räksyttämässä Kokoomukselle ja Vihreille, mutta myös SDP:lle siitä, että he tekevät oikeistolaista politiikkaa. On tekopyhää olla yhteen aikaan esittämässä kovaakin kritiikkiä, jos jälkeenpäin (ja tässä tapauksessa ironisesti heti vaalien jälkeen) kuitenkin hyväksymme ilmiön, jota politiikan hc-aktiivit kutsuvat budjettikuriksi. Hakasen kritiikki osuu tässä oikeaan kohteeseen. Vasemmistoliitto ei kuitenkaan yksin voi vaikuttaa budjettiin ja Helsingissä pohja tehdään kuitenkin kolmen suuren (Helsingissä Kokoomus, Vihreät ja SDP) kesken. Tämän jälkeen muut puolueet kutsutaan sitten viilaamaan pilkkuja. Vasemmistoliitto voisi ihan hyvin olla hyväksymättä budjettia ja se menisi kuitenkin lävitse kolmen suuren äänimäärällä. Uskottavuuden lisäämiseksi olisi jopa kannattavaa, että Vasemmistoliitto ei osallistuisi tälläiseen showhun vaikka meidän äänemme jäisi hiljaiseksi protestiksi ja mahdollisesti budjetti olisi vieläkin laaduttomampi. Etua tästä olisi kuitenkin sen verran, että Vasemmistoliitto voisi esittää ulospäin ainakin hieman kirkasotsaisempaa idealistia.

Hakasen kritiikki kohdistuu erityisesti hoitoalan palkkauksen laiminlyöntiin. Vasemmistoliitto ja SDP esittivät molemmat edellisen (eli toistaiseksi nykyisen) valtuustokauden aikana 20 miljoonan lisäystä hoitoalan henkilöstön hyväksi. Aluksi niin, että SDP äänesti Vasemmistoliiton esityksen nurin ja sitten Vasemmistoliitto äänesti SDP:n vastaavan esityksen puolesta. Lopputuloksena molemmat hyväksyivät siis vieläkin laimeamman version hyväksyessään varsinaisen budjetin.

Tämä on olennainen huomio tulevaa valtuustokautta ajatellen. Vasemmistoliiton nykyiset ja tulevat valtuutetut ovat kritisoineet Vihreitä ja SDP:tä siitä, että he molemmat pelaavat Kokoomuksen pussiin. Kokoomus lyö Vihreitä SDP:llä ympäristökysymyksissä ja SDP:tä Vihreillä työelämään, kilpailutukseen ja sosiaaliturvaan liittyvissä poliittisissa taisteluissa. Tämä on siinä mielessä naurettavaa, että valtuustossa olisi edelleenkin mahdollista muodostaa punavihreä enemmistö (VIHR+SDP+VAS+SKP) siitä huolimatta, että Kokoomus on suurin puolue Helsingissä. Mutta ketä tässä syyttää siitä, että valtapoliittisista syistä punavihreä yhteistyö ei ota onnistuakseen? Vastaisin, että kaikkia. Jos SDP, Vihreät ja Vasemmistoliitto voisi oikeasti tehdä yhteistyötä yhdistämällä ideologisesti vihreän ja punaisen poliittiset värit, niin mikseivät he tee sitä. Keskustatunneli onnistuttiin torppaamaan, mutta olisiko mahdollista kuvitella, että tuleva valtuusto oikeasti alentaisi joukkoliikenteen lippujen hintoja, valmistelisi kattavan ruuhkamaksujärjestelmän yksityisautoilun vähentämiseksi, lisäisi sosiaali- ja terveyspalvelujen resursseja, lopettaisi turhan kilpailuttamisen, yksityistämisen ja ulkoistamisen?

Väittäisin, että ei. Vihreät jatkaa Kokoomuksen kanssa yksityistämisen ja kilpailuttamisen linjalla ja SDP palaa mahdollisesti vähemmän vihreälle tielle kaavoittamalla lisää tiloja autoille. Vasemmistoliitto jatkaa räksyttämistä, mutta loppupeleissä hyväksyy kaiken tämän pienten poliittisten voittojen takia.

Bertolt Brechtiä lainatakseni: "tällainen on maailma, vaikka tällainen sen ei pitäisi olla."

Helsingin valtuustotyöskentelyyn liittyviä ajankohtaisia bloggauksia:
Tiia Aarnipuu: Tilitystä vaalien alla (Vasemmistoliiton vaaleista vetäytynyt ehdokas)

Puolueen ikävä ihmisen luo

Jos on tässä joskus vähän tultu hattuiltua Demareiden ja Kokoomuksen kampanjoille sekä kyseisten puolueiden sloganeille, niin tasapuolisuuden nimissä pitää ottaa tuo omakin hattu sieltä pois ja ihmetellä, mitä hemmettiä oikein tarkoittaa "sydämesi puolella"?

Sydän on itsestä katsottuna vasemmalla ja ulkopuolisesta edestäpäin katsoen oikealla. Onko tämä jokin aatteellinen kannanotto? Johto väittää olevansa vasemmalla, mutta perusjäsenestä he ovat aina oikealla?

Siimeksen aikaan Vasemmistoliitolla oli vaalikampanjan iskulauseena "Me. Yhdessä." Mikä sinänsä toimi jossain yhteydessä. Esittelen tämän yhteyden seuraavaksi. Respektioikeus teoksesta kuuluu allekirjoittaneelle:

Unelmoidaan paremmasta maailmasta
Kaikki maailman proletaarit yhtyvät
jotkut intiimisti
toiset platonisesti
me
yhdessä

Oikeasti vasemmalla oli oikeasti hyvin iskevä. Vaikka joku voisi ihmetellä, että mitä uutta tuossa on Vasemmistoliitolta. Puolue, joka nimeää itsensä Vasemmiston liitoksi, ei voi olettaa olevan mitään muuta. Vai miltä olisi kuulostanut Perussuomalaisten, oikeasti perussuomalaisia. Mitäpä sanoisitte Kokoomuksen vastaavasta: "Oikeasti keskustaoikealla!" Tutiskaa maailma, täältä tulee poliittiset puolueet. (Tuossakin taisi olla yksi turha määritelmä. Mikä voisi olla ei-poliittinen puolue?)

Jos vasurit haluaisi räjäyttää pankin, niin avaukset pitäisi osua uudelle tavalla. Tässä muutamia ideoita.

"Vasemmistoliitto - Isänmaan asialla!"
Ohjelmassa voitaisiin selittää, miten Suomen kalevalaisia metsiä tulee suojella.

"Vasemmistoliitto - Vaara tulee idästä!"
Tällä en tietenkään stadilaisena (lue hesalaisena) tarkoita Itä-Suomen klaaneja vaan naapurin karhua. Putin *krmh* anteeksi *krhm* Medjedev ja Nato *krmh* anteeksi *krmh* Saakasvili ovat jatkuvasti tukkanuottasilla. Nyt on Suomen hetki iskeä! Aseet pöydälle ja esitellään maailmalle rauhan suurvalta - Suomi.

"Huimat veronalennukset lupaa Vasemmistoliitto"
Eikä edes osuisi hirveästi pieleen. Vasemmistoliiton ohjelmassa on verovapauden myöntäminen kaikille alle 10000 euroa vuodessa tienaaville. Onhan sekin veronalennus. Tämän alla sitten voi selittää sitä, miten tulisi kohdella kaikkkia ansiotuloja samalla tavalla, yms., blaah, blaah.

"Ryhdy yrittäjäksi, se kannattaa, kun vallassa on Vasemmistoliitto"
Tämäkin pitkähkö otsikko voisi iskeä johonkin suoneen. Lukijoille kerrottakoon, että tämä ei edes ole mikään uusi avaus Vasemmistoliitolta. Siitä asti kun olen astunut puolueen palkkasoturin liiveihin, on yksityisesti keskusteltu sekä julkisesti esitetty yrittäjien sosiaaliturvan parantamista. Onhan se kieltämättä naurettavaa, että menettää oikeuden sosiaaliturvaan, jos omistaa yrityksen edes paperilla. Ei mediaa tämmöiset kiinnosta. Eikä ilmeisesti puolueen johtoakaan. "Sydämesi puolella" on kuulemma isossa joukossa pohdittu ja päätehetty.

"Kansa ei kaipaa poliitikkoja, joilla on korvat, vaan poliitikkoja joissa on munaa"
Tarvitseeko tämän sloganin kohdetta edes selittää?

Orjatyövoima työhallinnon avuksi

Tempputyöllistäminen on sana, joka on vilahtanut jo kaksien eduskuntavaalien alla. Sekä myös niiden jälkeen. Sitä käytti Kokoomus huudellessaan oppositiosta vaikutusvaltaa ennen viime vaaleja. Sitä käytti SDP joutuessaan oppositioon.

Viikonlopun Kansan uutisten viikkolehdessä oli ikäviä uutisia orjatyövoimasta Suomessa. Edellisen hallituksen aikana tehdyt muutokset työlainsäädäntöön (työvoimapalvelulaki). Sen perusteella Suomessa on jo 15000 ihmistä joutunut karenssiin eli heidät on pudotettu työttömyyskorvauksen piiristä pois. Karenssia tulee siitä hyvästä, että on kieltäytynyt "tempputyöllistämisestä". Tähän kuuluu esimerkiksi työharjoittelusta kieltäytyminen. Työharjoittelu on siis oikean työn tekemistä (8 euron päiväkorvauksella) tai muu työvoimahallinnon esittämä keino keksiä päivittäin tekemistä (8 euron päiväkorvauksella). Ongelma on siinä, että yritykset ovat käyttäneet tätä hyväksi ottamalla harjoittelijoita jatkuvalla syötöllä tekemään hommia säästäen näin työvoimakustannuksista. Toisaalta tämän rinnalle on syntynyt orjatyömarkkinat eli yrityksiä, joilta työvoimahallinto tilaa koulutusta.

Eräs tilattu koulutus oli Kai Hirvasnoron kirjoittaman artikkelin mukaan sitä, että kurssin varsinainen vetäjä kävi pari kertaa viikossa haukkumassa osallistujat siitä, että eivät olleet hankkineet töitä ympärillä sijaitsevista yrityksistä.

Työministerin pesti on tosin Vihreillä, joten kaipa tässä on turha Kokoomusta syyttää, paitsi siltä osin, että vaalien jälkeen on vaiennut puheet niin tempputyöllistämisestä kuin tasa-arvotuposta.

Me pystytään siihen

Erkki Tuomiojan kampanjasivut ovat nyt auki. Tuomioja pyrkii nyt kolmatta kertaa SDP:n puheenjohtajaksi. Hän olisi oiva valinta. Kuten 27-vuotias puolueaktiivi Juha Beurling asian ilmaisee kampanjan tukijat sivulla: "Sosialidemokratian on palattava sosialidemokraattiseen puolueeseen." Eipä voisi paremmin asiaa ilmaista.

Ulkoministerillä pitää olla blogi

Nyt olemme saaneet tällä vuosikymmenellä jo kaksi ulkoministeriä, jotka pitävät jonkinlaista verkkopäiväkirjaa tai blogia. Kyseessä on tietenkin SDP:n entinen ulkoministeri ja SDP:n puheenjohtajaehdokas Erkki "Eki" Tuomioja sekä Kokoomuksen entinen europarlamentaarikko ja nykyinen Vanhasen 2. hallituksen ulkoministeri Alexander "Alex"/"Stubi" Stubb. Molempien sivustot ovat laadukkaasti valmisteltuja eikä kumpikaan heistä ole syyllistynyt rauhalliseen kirjoitteluun, joka tiivistyisi kuukausi ennen vaaleja ja kuolisi sen jälkeen puolessa vuodessa pois. Kokoomuksen (ja ehkä vähän SDP:n) kansanedustajat ja varsinkin ministerit ovat olleet tällä saralla todella laiskoja. Jyrki Kataisen edellinen viesti taitaa olla marraskuulta. Vanhasen ala-arvoista blogia en viitsi edes arvioida.

Tuomiojan ja Stubbin blogeista on kuitenkin huomattava, että niissä on erojakin (aatteellisistakin syistä). Tuomiojan älykkäät ja pohdiskelevat tekstit kestävät aikaa huomattavasti pitempään kuin Stubbin "hyvä meininki ja tiukkaa kokoustamista -tyyppiset missä olin kello 12.15 "-postaukset. Tuomioja tarttuu helposti ajankohtaisiin teemoihin ja käsittelee kirjoituksissaan politiikkaa vaihtoehtojen kautta. Tuomioja, jopa poliitikolle epätavallisesti, jättää itsensä korottamisen suosiolla reunahuomautuksiksi. Stubb taas kertoo orjallisesti, missä ja kenen kanssa hän istuu, mutta ei pahemmin väläyttele kuin ylisanoilla joitain hienoja suorituksia, jotka jäävät epäselviksi. Viimeisimpiä Stubbin postauksia lukemalla tulee mieleen, että kyllä hänellä näyttää kiireitä olevan, mutta linjattomuus korostuu; Stubb ajaa "suomalaisten etuja ja parantaa kaikkien maailmaa", mutta hän ei kykene ilmaisemaan tätä mitenkään selkeästi. Linjattomuudesta tässä ei kuitenkaan liene loppujen lopuksi kyse, koska Stubb varmasti tekee jotain näissä kokouksissa, ja tapaamisissa, ja sun muissa kissanristiäisissä.

Kuitenkin on ihailtava sitä, että molemmat uskaltavat esitellä ajatuksiaan julkisesti blogiensa kautta. Stubb on ehkä tässä suhteessa jopa rohkeampi, koska hän uskaltaa pitää avoimesti kommentointimahdollisuudet auki. Tuomiojalla ei ole tämmöiseen ollut rohkeutta. Liekö tässä pelko suomi24.fi -tyyppisten verkkokeskusteluiden trollauksesta? Kompromissinahan toimisi ihan se, että kommentit julkaistaan vasta tarkistamisen jälkeen. Tämä toimii niin Tapio Laakson kuin Helsingin sanomienkin toimituksessa. Jyrki J. Kasvi taas ei ole edes jaksanut suodattaa materiaalia, vaan on ottanut kaiken vastaan juuri sellaisena kuin se tulee.

Ruuhkamaksut ovat tulossa

Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat pitkään kannattaneet ruuhkamaksujen kokeilua Helsingissä. Kumman tahansa puolueen ollessa huomattavasti isompi olisivat maksut jo käytössä. Periaatteessa Helsingin valtuustossa on punavihreä enemmistö (SDP+Vihr+Vas+Skp) 45:llä penkillä. Tähän mennessä SDP on kuitenkin harannut vastaan, mutta tänään Helsingin sanomat uutisoi puolueen aloittaneen viherpesunsa selvittämällä ruuhkamaksujen tarpeellisuutta. ""Ruuhkamaksut voisivat kuulua harkinnanvaraiseen keinovalikoimaan varsinkin, jos tuotto suunnattaisiin joukkoliikenteen edistämiseen", Jouko Malinen kommentoi Helsingin sanomien mukaan. Keskusta ja SKP myös kannattavat ruuhkamaksuja. Tämä tarkoittaa jo selkeää enemmistöä kaupunginvaltuustossa.

Vaikka SDP:ltä tämä saattaa olla vain vaalitemppu, niin kannanmuutokseen on suhtauduttava innostuneesti. Vihreiden ja Vasemmistoliiton paikat eivät riittäisi nykyisellään ruuhkamaksujen käyttöönottoon, koska molempien puolueiden kokonaispaikkamäärä on 24, mikä on selkeä vähemmistö. Kuitenkin ruuhkamaksujen teknisestä puolesta ei ole selvyyttä. Vielä ei osata sanoa, että mille alueelle ruuhkamaksut tulisivat, mutta yleensä asialla tarkoitetaan Helsingin keskustaa. Joskus on myös puhutta ruuhkamaksuista kaupungin rajalla. Molemmilla olisi todennäköisesti joukkoliikenteeseen ohjaava vaikutus. Ruuhkamaksuja voisi käyttää ohjaamiseen esimerkiksi sitomalla ruuhkamaksut kellonaikaan sekä jakamalla ruuhkamaksualueet erihintaisiin alueisiin Keskustan ollessa kallein ja rajanylityspaikat huonoilla liikenneyhteyksillä ollessa halvimmat. Mahdollista on myös, että rajanylityspaikat olisivat ne kalleimmat ja keskustassa ei olisi ollenkaan ruuhkamaksuja. Vaikea sanoa, että mikä näistä vaihtoehdoista olisi se eniten joukkoliikenteeseen ohjaava haittavero.

Länsimetron valmistuttua Espoolaisilla ja Helsinkiläisillä olisi mahdollisuus ylittää yhteinen rajansa raiteilla. Vantaan ja Helsingin rajan yli menee myös rautatiekiskot. Bussit on toiseksi paras vaihtoehto liikennöidyillä väylillä.

RKP ei kannata ruuhkamaksukokeilua, mutta esittää kuitenkin radikaalin idean. RKP kannattaisi päästörajoja kaupunkiin tuleville autoille ruuhkamaksujen sijaan. Nämä ideat ovat kyllä yhdistettävissä. Nyt ainoastaan autopuolue Kokoomus vastustaa ruuhkamaksuja ja kannattaa keskustatunnelia. Keskustan kantaa on vaikea arvailla, mutta ainakin tunnelilla on puolueelle sopiva nimi.

Tästä on vielä pitkä matka autottomaan keskustaan, mutta se on kuitenkin suuri askel yksityisautoilun vähentämiseen. Keinoja siihen tarvitaan, kun porkkanat eivät riitä. Autoveron alennus on tähän mennessä ollut keinoista huonoin. Joukkoliikenteen tekeminen maksuttomaksi olisi yksi erittäin hyvä keino. Osa rahoituksesta voitaisiin saada ruuhkamaksuilla, mutta varmasti verotuksella voitaisiin tätä tavoitetta tukea.

Kunnallisvaalien alkaessa lähestyä kesällä, tulemme todennäköisesti näkemään monia iloisia avauksia aiheesta. Ehkäpä tästä saattaisi tulla jopa kunnallisvaalien yksi isoista teemoista. Toivoa sopii.

Ylen materiaali Kokoomuksen vaalikampanjasta

Eräs informantti on tuonut esille seuraavia mielenkiintoisia artikkeleita.

Kokoomus haukkuu SDP:n ja keskustan vaaliohjelmat

Katainen toistaa myös vaatimuksensa tasa-arvotuposta.

- Mitä enemmän naisvaltaisille koulutetuille aloille maksetaan yli yleisen korotustason, sitä enemmän olemme valmiit nostamaan kuntien saamia valtionosuuksia. Esitämme, että valtio siis maksaa kunnille sen osuuden naisvaltaisten alojen palkankorotuksesta, joka ylittää yleisen korotustason.

Kokoomuksen Risikko vaatii parempia palkkoja hoitoalalle

Seuraavalla tulopoliittisella kierroksella on koulutettujen, naisvaltaisten alojen palkkoja nostettava reilusti, Risikko sanoo. Kokoomus on ehdottanut, että valtio voisi maksaa kunnille ylimääräisiä valtionosuuksia vastineeksi naisvaltaisten alojen kuten hoitoalojen keskimääräistä suuremmista palkankorotuksista.
Vasemmiston ratkaisut hoitoalan ongelmiin eivät Risikon mielestä ole riittäviä.
- Vasemmiston keinot ovat samankaltaiset kuin yrittäisi työntää narunpätkällä kastematoa, hän luonnehtii.
Hoitoalan ongelmat eivät Risikon mukaan kuitenkaan ratkea pelkästään hoitoja ja virkoja lisäämällä.

SDP:n Feldt-Ranta tyrmää kokoomuksen Risikon hoitoalan kehittämispuheet

- Kokoomuksen ajatus siitä, että pelkkä palkkakysymyksestä puhuminen ratkaisisi hoitolan ongelmat, on naiivi ja kansalaisia aliarvioiva tilanteen yksinkertaistaminen. Risikon hurskaat toiveet kumisevat onttouttaan. Kokoomus ei vaaliohjelmassaan eikä vaalikeskusteluissa ole ollut valmis ottamaan huomioon siihen tarvittavia rahoja eikä todellisuudessa myöskään ole valmis käyttämään siihen vaadittavia varoja tulevaisuudessa, toteaa Feldt-Ranta sähköpostiviestissään YLE Uutisille.

Feldt-Ranta on kyllä oikeassa siinä, että kyseessä on muutakin kuin palkkaus. Toisaalta Risikkokin on nyt kääntynyt "hieman" toiseen suuntaan tässä kysymyksessä.

Lisää saa ehdotella.

Onko demarit stallareita?

En ole pitkään aikaan tullut syytetyksi stalinistiksi, tai moneksi muuksikaan, mutta tänä aamuna kyse ei ole siitä. Olen vain miettinyt, että miksi nuo syytökset tulevat suunnattua aina vasureita kohtaan, mutta ei koskaan demareita kohtaan. Heidän demokratiakäsityksensä tässä on vinksallaan. Vasemmistoliitossa on varmasti parannettavaa järjestöpuolella, mutta kyllä me demokraattisessa mielessä piestään demarit aika hyvin.

Mutta ystäväni, ajat muuttuvat.

Mikko Saulin ristiretki SDP:n muuttamiseksi demokratiaksi on osoittautuva menestykseksi - tai siis, ainakaan Mikko ei ole yksin. Ilja Suvanto kirjoittaa puheestaan Tulevaisuusakatemiassa.

-- Rakennetta on uudistettava ja jäsendemokratiaa lisättävä. Tällä hetkellä puolueen johdon valintatapa ei ole avoin eikä demokraattinen. Mielestämme puoluejohtaja on vastaisuudessa valittava jäsenäänestyksellä. Tämä ei kuitenkaan riitä yksinään vaan myös muita puoluedemokratian muotoja on kehitettävä. Puoluekokousedustajista on järjestettävä vaalit kaikissa piireissä. Lisäksi puoluekokouksen on oltava avoin myös muille puolueen jäsenille, sen yhteydessä on järjestettävä foorumeita tai ideahautomoita joista ajatukset liikkuvat eteenpäin.

Demarit kärsivät pahasta demokratiavajeesta, mikä on korjattavissa. Kunnallisella tasolla demarit voisivat ainakin keventää ryhmäkurin vaatimuksia, ja sallia esimerkiksi erilaiset äänet tilanteissa, jotka eivät ole ideologisesti maailman yhdistävimpiä tekijöitä. Myöskin ihmisten kiristäminen "poliittisen uran loppumisella" olisi syytä lopettaa. Vaikka lähteet pysyvät salassa, niin tarinat kiertävät. Demarien viesti pysyy epäselvänä, jos tietyt ihmiset puhuvat tiettyjen asioiden puolesta, mutta eivät tilanteen salliessa saakaan tehdä niin, koska ura puolueessa ja politiikan parissa päättyy siihen.

Asiantuntijoiden käyttö on tietenkin fiksua, mutta lautakunnissa työskentelyä voisi auttaa se, jos jokaista jäsentä pidettäisiin omilla aivoilla ajattelevina ihmisinä.

Puoluekokousedustajien ja puheenjohtajan valinta jäsenäänestyksellä parantaisi varmasti järjestön demokraattista puolta. Puheenjohtajan valinnan siirtäminen kaikille jäsenille järjestettäviin yleisiin ja yhtäläisiin vaaleihin (kirjeäänestys ehkä) tekisi puolueesta edistyksellisimmän puolueen jäsendemokratian osalta. Maan ystäviin olisi vielä matkaa, mutta kuilu ei olisi mahdoton. Jos piiri kuitenkin valitsisi kaikki puoluekokousedustajansa, niin sekin olisi jo voitto.

Tämmöiset toimenpiteet eivät kuitenkaan varmistaisi välttämättä Ilja Suvannon vaatimaa sukupolvien viestin katkeamatonta virtaa. Kiintiöpaikkajärjestelmä olisi tähän tehokas, vaikkakaan ei niin tasa-arvoinen tai demokraattinen kuin edellä esitettiin. Jos lähtökohtana on suosia tiettyä sukupuolta tai ikäryhmää muiden kustannuksella, niin jotta ajatus olisi jollain tavalla hyväksyttävä, olisi ryhmän oltava vähemmistönä. Ajatus siitä, että eri-ikäiset ihmiset, miehet ja naiset, rikastuttavat ainutlaatuisilla kokemuksillaan puoluevaltuuston (jos Demareilla se edes on tuon niminen), piirijärjestöjen ja -osastojen ilmapiiriä ja ideointia. Tämmöisten puolten huomioon ottaminen tekee puolueesta seksikkään ja mahdollistaa paljon helpommin puolueen kasvun uusien jäsenten muodossa.

Uusille ihmisille pitää antaa tilaa järjestössä, jotta he voivat sitoutua siihen, jotta he voivat kasvaa siinä.

Wikipedian muokkaajien selvittämiseen löytyy apua

Virgil Griffithin tekemä wikiscanner on metka vehje. CIA:n ja vatikaanin tekemät muokkaukset wikipediaan saattaa antaakin viitteitä siitä, että wikipedia ei olekaan liberaaliuuteen/vasemmalle kallellaan ("liberally biased"), minkä takia on wikipedialle tehty kilpaileva conservapedia.

Suomalaisten puolueiden tekemät muokkaukset veivät aluksi kiinnostukseni. Keskustan kiinnostus näyttää suurimmalta osaltaan käsitelleen itse puoluetta, Tomi Putaansuuta, Viron keskustapuoluetta, Euroopan liberaalinuoria sekä sosiaaliliberalismia (kirjoitetaankohan tuo kahdella vai yhdellä a:lla?). Muut hallituspuolueet näyttävät pysytelleen Wikipedia innostuksen ulkopuolella.

Miltäs oppositio sitten näyttää? Sosialidemokraatit näyttävät olleen kiinnostuneita ainoastaan toisesta internationaalista. Muuten oppositio on hiljaineen.

Suomalaiset amatöörit kuten Supo ja puolustusvoimat eivät nähneet, että Wikipedialla olisi paljoakaan tarjottavana. Siitä huolimatta suomalainen yritysmaailma näyttää sitäkin aktiivisemmalta. Nordeaa on kiinnostanut Mika Häkkisen lisäksi jonkin verran omasta toiminnastaan.

Enpä nyt enempää jaksanut tutkailla. Vähän vilkuilin Helsingin kaupungin ja Yliopiston ip-osoitteista tehtyjä muokkauksia, mutta niitä oli juuri niin runsaasti kuin oli osannut odottaakin.

Oppositio ei suostu nielemään "huippuyliopistoa"

"Huippuyliopisto" oli tapetilla taas eilen Eduskunnan kyselytunnilla. Claes Andersson aloitti keskustelun aiheesta. Hallituksen linjausta oli puolustamassa Sari Sarkomaa. Viestin sisältö on, että kyseinen koulu tulee. Työryhmä jatkaa kuitenkin asian selvittelyä, joten varmuudella ei voida sanoa, mitä "huippuyliopistosta" tulee.

Demareiden puolelta kyseltiin "huippuyliopistosta" opettaja-oppilas suhteen perään. Rakel Hiltunen kysyi Sarkomaalta "onko hallitus valmis panostamaan siihen, että esimerkiksi sitä todellista tasoa nostetaan niin, että yliopistojen opettaja-oppilas-suhdetta nostetaan kansainväliselle tasolle nykyisestä, yksi opettaja 50:tä oppilasta kohden, lähemmäksi sitä kansainvälisten huippuyliopistojen tasoa, yksi opettaja alle 10:tä oppilasta kohden?"

Aiheesta käyty keskustelu löytyy Eduskunnan sivuilta täältä.

Lukukausimaksut yliopistoihin

Eipä sitä ole tarvinnut pelätäkään. Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio esittää yliopistoille lukukausimaksuja. Tämä saattaisi nyt mennä jopa lävitse. "Huippuyliopiston" yksityistäminen on tällä hetkellä jo todennäköistä, vaikka sekin on mahdollista estää.

Lukukausimaksujakin on pelätty. Sinivihreä/porvari/sinilevä-hallitukselle tämä on tuskin on mahdoton ajatus, vaan enemmänkin kannatettava.

Jos jompikumpi tai molemmat näistä vedoista menee lävitse, niin se kyllä muistetaan seuraavissa eduskuntavaaleissa. Kokoomus, Keskusta, Rkp ja Vihreät saavat kuulla kunniansa.

Montako porvaria muuten tarvitaan poistamaan varallisuusvero? - Ei yhtään, demarit poisti sen jo. Toivottavasti demarien tappio johtui osittain tästä, eikä pelkästä "hallitusväsymyksestä".

Demareiden pohdiskeluja

Sosialidemokraattinen liike on käynyt blogistaniassa keskustelua puolueen tulevaisuudesta. Blogilistalla SDP:n blogit ovat hiljentyneet vaalien jälkeen. Tässä muutamia nostoja.

Heta Välimäki kirjoittaa puolueen sisäisestä keskustelusta. Harmillisena hän pitää pilkkakirveiden osumista itseensä joko oikeistolaisena, vasemmistolaisena tai puudelina. Tärkeimpänä Välimäki pitää tällä hetkellä sitä, että annetaan keskustelun jatkua hyvässä hengessä. Tämän Välimäki tiivistää bernstanilaisittain: "Keskustelu siitä, pitääkö ottaa askeleita oikealle vai vasemmalle, tulisi käydä rakentavassa eikä poissulkevassa hengessä. Tärkeintä on että menemme yhdessä innolla eteenpäin."

Arto J. Virtanenkin pitää keskustelua tärkeänä. Tärkeintä ei ole sisältö vaan avoimuus. Virtanen huomioi, että koko poliittinen spektri ei mahdu yhden puolueen sisälle. SDP:n tulee olla Virtasen mukaan avoin liike, jossa keskustelua käydään avoimesti ja paras argumentti voittaa.

Osku Pajamäellä sen sijaan on puhtia puhua muustakin kuin keskustelun käymisen tarpeesta. Pajamäen mielestä Demarit yrittävät liikaa pohtia sitä, miltä he näyttävät sen sijaan mitä he ajaisivat. Lisäksi Pajamäki huomauttaa osuvasti, että SDP saattaa jäädä perinneyhdistykseksi, jos aatteellista uusintamiskykyä ei löydy. "Jos sosiaalidemokraatit todella haluavat vaalien jälkeen lähteä kysymään äänestäjiltään ja omiltakin, että anteeksi, olimmeko nyt liian oikealla tai vasemmalla, niin puolueen luukut voidaan naulata kiinni ja siirtyä kuluttajansuojakonsultiksi tai hyväntekeväisyysjärjestöksi."

Mikko Sauli on pohtinut enemmänkin kuin pelkän yhden artikkelin verran vaalien jälkeistä yhteiskunnallista impressionismia. Paras SDP:n sisäistä henkistä maailmaa luotavaa kirjoitus on "Osa 2: sisäisiä toimenpidesuosituksia puolueelle". Junttauskulttuurista pitäisi päästä eroon. Toisin kuin Välimäki ja Virtanen, Sauli esittää konkreettisia ehdotuksia. [Kokouksen?] Puheenjohtajan valinnasta on tehtävä ainakin neuvoa-antava, ellei jopa sitova jäsenäänestys. Puoluetoimiston pitäisi kuunnella muitakin mielipiteitä kuin omiaan. Puolueen työryhmille pitäisi saada laajennettuja avoimia foorumeja, joissa kuka tahansa puolueen jäsen voi tuoda esille omia ajatuksiaan ja vaikuttaa jollain tavalla kulloinkin väännön alla olevaan politiikan osa-alueeseen.

Esa Suominen kuuluu siihen kastiin, joka vaalien jälkeen alkoi syyttämään imagoa. Se, miksi imagosta tuli vääränlainen, johtui median vihamielisyydestä SDP:tä ja sen vaaliohjelmaa kohtaan. Keskustelu kiinnittyi mainontaan asioiden sijasta. Toiseksi Suominen nostaa esille yhteiskunnan vaurastumisen. Proletariaatilla on muutakin menetettävää kuin kahleensa.

technorati SDP, Mikko Sauli, Esa Suominen, Heta Välimäki, Osku Pajamäki, Arto J. Virtanen, Eduskuntavaalit 2007, media, puolueet.